Elokuvissa: Peruna - ja muut ateriat elokuvissa

Uudessa kotimaisessa komediassa, Perunassa on herkullinen idea: startup-yrittäjyys siirrettynä 1600-luvulle ja perunan markkinoille tulon aikaan. Sitä ennen valtajuures oli ollut nauris. Siihen sopii hauskasti nykyinen bisnesterminologia pitchauksesta open sourceen. Mukaan on saatu iso joukko valovoimaisia suomalaisia komedian taitajia Joonas Nordmanista (jonka Pelimiehen voittanutta ei tvssä sittemmin ole nähty. Niiin hauska!) Antti Luusuaniemeen, joka valitettavasti esiintyy turhan pienessä osassa komeine otsasarvineen. Semmoinen kasvaa miljoonamyynnin jälkeen otsaan... Tommi Korpela on vaikuttava enkelisijoittaja. Startup-pöhinä tarjoaa monenlaista, sittenkin kilttiä parodian aihetta.

Elokuva alkaa meluisasti, keskiajan markkinoilla hälinää riittää. Se on ok, mutta nykyinen Dolby systems on ihmispolon Aatamin ja Eevan ajoista muuttumattomina pysyneille korville ylen tehokas ja elokuvamusiikin tekijöillä epäilemättä suuri houkutus kasvattaa rooliaan. Joonas Nordman, Hevonperän puhtaanapitotiimin kovia kärsivä Untamo, vetää roolinsa perunan ilosanoman tuojana oikein hyvin eikä muissakaan näyttelijöissä ole moittimista. Huojentavaa, että näyttelijäohjaus on niin paljon parantunut kotimaisissa elokuvissa.

Nauraakin sai, mutta enemmän tuli hymähdettyä. Odotukseni olivat korkeammalla. Käsikirjoitus ei oikein jaksa pitää jännitettä yllä. Jotain lisää olisi tarvittu. Naisten potentiaali oli jätetty käyttämättä, kun siellä sentään taustalla tepasteli Mimosa Willamo, temperamenttinen näyttelijä, josta olisi irronnut sekä startup-yrittäjäksi että jonkun tulisen romanssin osapuoleksi, mikä olisi mukavasti maustanut leffaa. Eräs viisas nainen pienessä roolissa heittää ideoita ja saa tietenkin vähättelyä osakseen, mutta kuuluu sittemmin ulkomailla menestyneen. Ei naisistakaan tarvitsisi aina leipoa viisaita ja osaavia, saavat hekin epäonnistua ja olla hauskoja. Tässä valitettavasti hauskuutta ei ihan riitä loppuun asti. Perunan ohella mieleen hiipi toinen perinneherkku: pitkä piimä.

Peruna, 2021, Suomi
Ohjaus Joona Tena

Perunasta muuhun syötävään elokuvissa. Finnkinon puolentoista vuoden tauon aikana edelleen kasvaneista herkkukaukaloista tyrmistyneenä kirjoitin Hesariin mielipiteeni tästä trendistä. Tällä kertaa se julkaistiin, mutta julkaisen sen siitä huolimatta täälläkin. Onhan tämä minun oma kanavani. Otsikkoni oli alun perin kysymyksen muodossa (lehdessä Elokuvasaliin ei pidä mennä syömään) ja olivat siivonneet pois Ikea-mainintani, mutta muuten juttu on sama, HS 23.8.

Elokuviin syömään?

Kävin elokuvissa vihdoin, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se oli ihanaa, sillä oikean elokuvaelämyksen voi kokea vain pimennetyssä elokuvateatterissa ison valkokankaan edessä. Helsinkiin ollaan saamassa uusi elokuvateatteri vanhan linja-autoaseman rakennukseen. Se on tervetullutta, sillä kilpailua alalla tarvitaan. Yksi hallitseva toimija vie tarjonnan yksipuolistumiseen, kassamagneetit jyräävät muut.

Se mikä vanhan elokuvissa kävijän silmiin eniten pistää on se valtava ero, mikä parin kolmenkymmenen vuoden takaisten teattereiden ja nykyisten elokuvasalien herkkutarjonnassa on. Vielä 80- ja 90-luvuilla teattereiden kassoilta sai ostaa suklaapatukan tai lakupussin mukaansa. Sittemmin jättikokoiset karkkihyllyt, popcorn- ja nachokaukalot, juustokastikkeet ja ranskalaiset ovat jatkaneet leviämistään elokuvasalien auloihin. Niitä ei ole edes kovin helppo väistää, yleisöjono pakko-ohjataan niiden ohi Ikea-tyyliin. Ostosten jälkeen kukin istuu saaliinsa kanssa elokuvasaliin.

 

Eikö tälläkin ole yhteys väestön lihomiseen? On helppoa ennustaa, että tapa iskostuu myös seuraaviin sukupolviin, kun pikkunaperot kulkevat vanhempiensa ohjauksessa jättiannostensa kanssa elokuviin.

Syöminen elokuvaa katsellessa häiritsee sekä katsomista että syömistä. Elokuva ansaitsee keskittymisen, samoin hyvä ruoka. Syöminen katsoessa on tapa, johon meitä nyt kasvatetaan. Ehkä siitä voi oppia myös pois? 

Nykyisestä väestöstä kenties vain vanhimmat eivät ole ottaneet tapaa omakseen, kun eivät ole siihen koskaan oppineet.  Miksi elokuvateattereiden on kilpailtava baarien ja pizzerioiden kanssa ja osallistuttava näin ihmisten lihottamiseen ja huonon tavan ujuttamiseen normiksi? Eikö voitaisi paremminkin kehittää elokuvateattereiden yhteyteen viihtyisiä pikkuravintoloita musiikin ja tanssin kera ja tarjota vasta siellä ruokaa ja juomaa? Seurusteluravintoloita vanhojen elokuvien tyyliin? Onko kehitys vääjäämätöntä vai voisiko uusi toimija tehdä asian fiksummin?