Sivut

tiistai 17. elokuuta 2021

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan



Tietäen, ettei kannattanut odottaa rakkautta niin välinpitämättömän aviomiehen taholta, hän kuitenkin oli elätellyt salaista haavetta, että tämä tavalla tai toisella nostaisi esteitä hänen tunteidensa tielle. Mutta kun hän kysyi neuvoa, mies vain huokaisi: "En tiedä..." ilmaisematta mitään tyytymättömyyttä Ason vierailuihin tai vaimon yhä tiheneviin ja piteneviin poissaoloihin. Misakon oli yksin selviydyttävä uudesta intohimostaan, elämänsä ensimmäisestä.

Kaname ja Misako, mies ja vaimo, eivät enää rakasta. Se tarkoittaa tässä vuonna 1928 ilmestyneessä japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanissa, etteivät he enää rakastele eivätkä tunne toisiinsa seksuaalista vetovoimaa tai ainakin se on vuosien mittaan laimentunut niin, että he ovat enää ystäviä. He ovat kuitenkin edelleen nuoria, noin kolmissakymmenissä, joten virallinen avioero näyttäisi oikealta ratkaisulta. Misakolla on uusi suhde, josta Kaname on tietoinen, hän jopa suorastaan näyttää vaimoaan siihen rohkaisseen. He eivät kuitenkaan uskalla tehdä päätöstä monista syistä, joista vähäisin ei ole poika Hiroshi. Hän on, kuten lapset yleensäkin, pelottavan herkkävaistoinen ja näkee vanhemmistaan enemmän kuin nämä haluaisivat. Myös tuomitseva ilmapiiri vaikuttaa jarruttavasti. Tuleeko Misakosta hylkiö, tuleeko Hiroshista hylkiön lapsi, kuinka poikaan suhtaudutaan?

Tanizakin tapa kuvailla pariskunnan tunne-elämää on ällistyttävän modernia ja ajatonta, vaikka on puhe lähes sadan vuoden takaisesta Japanista. Mutta mihinpä ihmissuhteet sen kummemmin muuttuisivat; intohimo ja rakkaus, kyllästyminen, uskottomuus, itsekkyys, ympäristön tavat ja normit. Omissa ja toistensa tunteissa ihmiset luovivat ajasta toiseen. Kanamea huolettaa monen tutun asian menettäminen. Ukko, Kioton lähistöllä asuva vaimon isä on toisaalta rasittava ja ärsyttävä, toisaalta jotenkin kadehdittava kymmeniä vuosia nuoremman rakastettunsa kanssa ja Kanamelle oikeastaan vaimoa läheisempi.

Sekä eksoottisia traditioita että muuttumattomia tapoja valaistaan parisuhdedramatiikan taustalla. On aika huvittavaa lukea, kuinka ukko närkästyy julkisesti meikkaavasta tyttärestään, joka vetää suutelonkestävän huulipuikon kauneusvälinerasiastaan. Sen sijaan sadan vuoden takaista Japania löytyy ukon harrastamista nukketeatteri-esityksistä, bunrakesta, jossa muuttumattomuus, kaavamaiset muodot ovat oleellisia. Koko seurue lähtee esitykseen jo aamupäivällä eväineen ja sakejuomineen. Esitys käy iltaa kohti yhä levottomammaksi, koska katsojat ovat kaikki ehtineet siihen mennessä nauttia runsaasti väkijuomia ja myös nukkein käsittelijät näyttävät kallistaneen lasia

Vaimon isän lisäksi Kaname kaipaa neuvoja tilanteeseensa Shanghaista vierailulle tulevalta serkultaan Takanatsulta, joka vaikuttaa molemmille osapuolille oikealta avioliittoneuvojalta, varsinkin kun hän ainoana sukulaisena tietää pariskunnan tilanteen. Takanatsun ja Misakon keskustelu on aika syvällistä parisuhteen pohdintaa.

- Mutta eikö rakkaus voi avioliitossa jäädä leikiksi?  - Jos voi, niin sen parempi. - Miksei sitten jäisi? Eikö pahinta juuri ole se, että ihmiset ottavat avioliiton liian vakavasti?

Tapahtumat on kerrottu miehen näkökulmasta eikä miehen päättämättömyys herätä myötätuntoa, varsinkaan ajan mukaisten pohdintojen valossa, jossa Kaname kokee naisen tunteet ja ajattelun lähinnä rasituksena. Siinä näyttää piilevän taustalla mukavuudenhalu, ihminen ei haluaisi menettää mitään vaan ajelehtii ja odottaa ratkaisua jostain. Hän tunsi purjehtivansa tyventä merta, jossa myrskyvyöhyke oli vaanimassa. Voihan tuossa nähdä itseironiaakin.

Misako jää enemmän taka-alalle eikä ole selvää, onko uskottomuus alun perin yritys herättää mustasukkaisuutta ja pelastaa avioliitto. Vanhemman sukupolven kimonossaan häärivä ja suitsukkeitaan leyhyttelevä ukko ei taas näytä oivaltavan ristiriitaa oman parisuhteensa ja seuraavalle sukupolvelle kohdistamiensa vaatimusten välillä. Kukin makunsa mukaan on tarkasti ja herkkävireisesti kerrottu, hyvin aikaa kestänyt romaani.

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan
Tade kuu mushi, 1928, 
englannista ja ranskasta suomentanut Yrjö Kivimies 
Tammi, 1983 (2. painos, 1. ilmestyi 1959), 202 s


4 kommenttia:

  1. Olen ollut koukussa Junichiro Tanizakin Makiokan sisaruksiin. Ihmeellinen, laaja perheromaani, joka ei jätä naisia varjoon. Teos on ollut vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Miltähän kirjailijan hiukan varhaisempi luomus maistuisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täydestä syystä arvostettu kirjailija Tanizaki on, siitä ei epäilystäkään. Tuo Makiokan sisarukset vaikuttaisi aika hyvältä valinnalta seuraavaan klassikkohaasteeseen. Merci, laitan fundeeraukseen.

      Poista
  2. Piti käydä katselemassa Tanizakin teosten kansikuvia Googlen kuvista muistaakseni, olenko lukenut häneltä mitään. Kyllä - romaanin nimeltä Avain. (Miten huonosti sitä muistaakaan kirjat, joita luki ennen blogiaikaa, ja nuorena en edes kiinnittänyt huomiota kirjailijaan.)
    Alkoi kiinnostaa kovasti tämä kirja. Kiitos esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän tapaiset pienet mutta monitasoiset romaanit ovat kyllä ihan parhaita. Asioita ei selitetä puhki, ei jaaritella vaan jokainen lause on punnittu. Tässä vielä lisänä japanilaiset traditiot vastapainona ajattomalle parisuhteen kuvaukselle.
      Olen minäkin jo monet kerrat toisen kanssa jutellessani muistellut, että olen lukenut tuon kirjan mutta mikä se nyt olikaan. Ja sitten vetänyt puhelimen esille ja löytänyt - juu tämä se oli. Niin kätevä tämä blogi!

      Poista