Sivut

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Pirkko Saisio: Passio


Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Nyt ei ole auto- tai biofiktiota, ei perhehistoriaa, avioliittoja ja eroja tai traumaattisia suhteita vanhempiin, eikä Suomen lähihistoriaa. Tai no, on noistakin kaikista ripauksia tässä ajan virrassa kauhovassa PassiossaPirkko Saisio kulkee omia polkujaan ja käsittelee tuosta vain vaivattomasti noin 500 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa ja kertoo sen tarinoiden kautta, vanhan kerrontataidon parhaiden perinteiden mukaan. Siihen hänellä on kanttia, yli seitsemän vuosikymmentä eläneenä ihmisenä, kirjailijana ja teatterin tekijänä. Kaikki se viisaus, sivistys ja kokemus näkyy Passiossa. Eikä vähimpänä, hersyvä huumori ja lämpö, hillitön kertomisen riemu.

Kertomus alkaa Firenzestä ja ankarasta munkista, Girolamo Savonarolasta, jonka kuolemaa roviolla moni tervehtii ilolla. Seuraavien tarinoiden reitti kulkee ruhtinattaresta haudankaivajaan, venetsialaisen, muranolaisen peilipajan omistajasta Wieniin, Masrin juutalaissukuun, sieltä krakovalaiseen luostariin, edelleen Venäjän Goluboje Seloon, Katariina Suuren rakastajan Grigori Potjomkinin luota tallinnalaisen kapakoitsijan perheeseen ja Haapsaluun, josta onkin enää lyhyt matka Helsinkiin ja Silverhav/Wahlströmin -suvun lukaaleihin. Helsingistä matka halki vuosikymmenten päätyy Vienan meren rannalle Solovetskin vankileirille.

Yhdistävänä nimittäjänä mukana kulkee kultainen koru, rubiinein ja timantein koristeltu, joka muuttaa muotoaan ihmeitä tekevän ikonin riisasta kultaisiksi pisaroiksi ja pudottaa timanttejaan matkan varrella. Se on monelle pelastus ja uhka, siihen kiinnitetään monet toiveet. Siinä heijastuvat uskontojen kehykset, sallitut ja kielletyt. Siksi korun muodonmuutoskin on välttämätöntä, hyvän ja pahan tiedon puusta ja käärmeestä ikoniksi ja taas irrallisiksi jalokiviksi ja kullaksi. 

Saisio kuljettaa monipolvista tarinaansa ihailtavalla kekseliäisyydellä ja taidolla, historiallisia tapahtumia sekä kulloisenkin aikakauden kulttuuria ja tapoja sopivasti sivuten. Sotia riittää, mutta ne näkyvät kuten ne ajassa ja paikassa eläville ihmisille näkyvät, kaaoksena, luostariin pakenevina, turvaa hakevina ihmisinä, sitten sinne syöksyvinä sotilaina. Passio valaisee kaltoin kohdeltujen polkuja, juutalaisten perheiden piileskelyä Cannaregion getossa, rakkaudesta raskaiksi tulleita muualle naitettuja naisia, kohtuuttomien isien lapsia, homoseksuaalien tukahdutettuja tunteita, Stalinin vankileirin asukkeja ja sittenkin yhtä löysässä hirressä riippuvia komendantteja.

Kärsimyshistoriaa se on, ihmisten kamppailuja ymmärtäen kerrottu, heitä ja heidän vajaavuuksiaan lempeästi kuvaten, paitsi milloin ne kääntyvät makaabereiksi hirmuteoiksi ja vaativat satiiria. Kieli seuraa loistavasti aikaansa, vanhimpina vuosisatoina siinä on jotenkin arkaainen poljento. Ainoastaan kerran särähti pahasti, Stalinin leirillä hypähti vastaan digitaalinen sammakko: disinformaatio. Siitä syytettiin erästä vankia. 

Mutta muutoin, tyyli on hallussa ja on varsinkin runsaassa hahmogalleriassa vahvoilla. Saisio ei kuvia kumarra, Katariina Suuri saa vahvan kuvauksen hänkin, vanhenevana ja hampaattomanakin. Rakkaudennälkäiset onnenetsijät, monenlaiset hiipparit valeasuissa ratsastavat halki vuosikymmenten. Toisinaan aika pysähtyy, Saisio vetää henkeä ja sipaisee runollisia kuvia ikuisista elementeistä maisemassa.

Päivät olivat kirkkaita ja kuumia, yöt mustia ja kirkkaita nekin. Tähtitaivas kaartui keisarillisen telttakylän ylle, ja lammaspaimenten kaukaiset tulet sekaantuivat horisontissa taivaaseen, niin että kaukaisimmat tulet näyttivät pudonneilta tähdiltä. - - - Suihkulähde solisi, kukkiva appelsiini tuoksui. Puutarhan pienellä marmoripöydällä, seltterivesilasien ja hedelmävadin katveessa oli sormus.

Toisinaan munkin kaavuissa ja luostarin ikonostaasin tuntumassa liikutaan jo fantasian rajamailla, mutta niin vain vanhojen legendojen ja myyttien maailma jotenkin laskeutuu taas rauhallisesti maan kamaralle ja matka jatkuu ajasta seuraavaan.

Venäläisten sielunmaisema on Saisiolle kiinnostava ja varsinkin Stalinin vankileirillä kärvistelevät ihmiset, päälliköistä vankeihin, piirtyivät vahvasti. Käsittelytavassa tunnistin elementtejä, joita olin nähnyt Kansallisteatterin Slavassa ja toisaalta brittielokuvassa Stalinin kuolema. Huumoria, satiiria, kuten esimerkiksi miliisipäällikkö Markelovissa. 

Ja taas eksyi miliisipäällikkö Markelov sanojensa viidakkoon eikä tuntunut pääsevän tiheiköstä pois, vaikka alkoi silmin nähden itsekin tuskastua puhumiseensa.

Hassua kyllä, Venäjällä kerrotuista episodeista mieleeni tulivat monet venäläiset kertojat, Tšehovista alkaen. Varsinkin kun vankileirillä tehtiin teatteria oikein konkreettisestikin, sen varsinaisen ison teatterin katveessa. 

Ja 1900-luvun alku Helsingissä, kyllä vain, Kjell Westön Missä kuljimme kerran tuli moneen kertaan mieleen koko Silverhavin/Wahlströmin kirjavaa sukukuntaa seuratessa. Yksipuolisia rakastumisia, äveriäitä salonkeja, hyväksikäytettyjä piikoja, Helsingin satamasta pois purjehtivia sillilaivoja. Hienosti Saisio punoo tarinansa. Ehkä noin 1950-luvulla Stockmannin hissit pyöreähattuisine hissipoikineen ja -tyttöineen todistavat erään rakkauden viimeisiä näytöksiä.

Passion yli 700 sivua eivät tunnu siltä, johtuen paitsi hurmaavan mielikuvituksen ja suuren sivistyksen synteesistä myös sivujen ilmavasta ladonnasta. Tästä matkasta voi nauttia täysin siemauksin, itkeä ja nauraa, liikuttua, ihmetellä elämän moninaisuutta.

Päivitys 11.11. Finlandia-ehdokkuus julkistettiin tänään.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala, 2021, 732 s





2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Ei voi kuin antautua tälle kertomisen ilolle ja osaamiselle, moneen suuntaan avautuville maailmoille. Pirkko Saisiolle ollut varmasti houkuttelevaa kirjoittaa aivan toisenlainen romaani, omaa elämää sivunneiden aiheiden jälkeen. Tässä "uusvanhassakin" kerronnassa hän onnistuu hienosti.

      Poista