Viola Ardone: Lasten juna

Äitini ei ole koskaan myynyt minua, ei tähän mennessä.

O bella ciao kajauttavat partisaanit sodan jälkeisen Napolin kujilla. Heillä on so-li-daa-ri-suus -missio. Napoli on sodan jälkeen raunioina ja kaikkein köyhimmät perheet kärsivät nälkää ja puutetta. Näille perheille partisaanit, Mussolinia vastaan taistelleet kommunistit järjestivät tukiperheitä Pohjois-Italiassa. Lapset lähetettiin junalla kylmän talven tai pidemmäksikin ajaksi pohjoiseen, vieraaseen perheeseen, joka oli valmis ottamaan vastaan ja hoitamaan lasta kuin omaansa, vaatettamaan, huolehtimaan koulun käynnistä ja ravinnosta. Vähän kuin Suomen sotalapset, jotka lähetettiin Ruotsiin. Kielierokin on iso, eri murrealueiden tavallinen kansa ei välttämättä ymmärrä toisen kieltä. Lasten junassa sota on jo takana.

Viola Ardone kertoo tosipohjaisen tapahtuman lumoavan eläytyvästi pikkupojan, 7-vuotiaan Amerigo Speranzan silmin. Hänen yksinhuoltajaäitinsä Antonietta päätyy samaan ratkaisuun ilmiselvistä syistä, ei ole mitään millä elättää edes itseään. Kaunis nainen saa avustusta vierailta aviomiehiltä, sängyn alla on kahvipaketteja. Amerigo kerää päivisin lumppuja myytäväksi ja värjää kaverinsa kanssa hiiriä ja myy niitä hamstereina torilla. 

Amerigo kokee vaitonaisen äitinsä - lörpöttely ei ole hänen heiniään - kanssa monenlaisia hylkäämisen tunteita jo ennen matkaa. Poika ei pysty korvaamaan Antoniettan menetystä, esikoinen Luigi on kuollut keuhkotautiin eikä Amerigo näe itseään kuin riippana äitinsä jaloissa. Kasvaa kuin rikkaruoho, sanoo äiti. Hän ei edes pysy toisten käyttämissä kengissä, jalat rakkuloilla, äitinsä perässä. Päivisin hänen pitää lähteä ulos, kun Capa 'e fierro, kahvipakettimies, tulee kylään.

Onneksi junassa pohjoiseen on Maddalena, partisaani ja idealisti, hyväsydäminen ihminen ja kymmeniä muita lapsia, paras kaveri Tommasinokin. Ardone kuvaa vavahduttavan tarkasti pikkuihmisen mielen liikkeitä, matkalla pois arjesta, johon lapsi on kuitenkin tottunut vaikka se on nälkää ja toivotonta raatamista. Vaikea on päähän potkittujen lasten ymmärtää sitäkään, että joku haluaa ottaa heidät hoitaakseen vapaaehtoisesti. Kovaan elämään tottuneiden äitien lapset kasvavat kuin ruohot aavikolla, itsekseen, kasvattamatta. Lasten puheissa kulkevat huhut uhkakuvista. Mihin heitä viedään?

Perillä Modenassa on toinen maailma, mukavasti toimeen tuleva Benvenutin perhe,  maatalo puutarhoineen ja eläimineen, perheessä kolme muuta lasta. Omat kengät ja uudet vaatteet. Uusi elämä. Partisaanivanhempien lapset on nimetty Revo, Lucio ja Nario eli revolucionario, vallankumouksellinen. Kotiinpaluu Napoliin ei ole helppo.

Lasten juna jakaa historiallisen tapahtuman kuvauksen neljään jaksoon: vuoteen 1946 ennen junamatkaa, Amerigon elämään Benvenutin perheessä, kotiinpaluuseen ja vuoteen 1994. Poika ja äiti, heidän elämänsä kiertävät lopulta kuin planeetat avaruudessa, kohtaamatta. Tämä poika ja äiti, Amerigo ja Antonietta, ovat napolilaisia tuossa ajassa, mutta vanhemman ja lapsen kivulloinen suhde tässä kuvauksessa on siirrettävissä mihin aikaan ja paikkaan hyvänsä. He eivät osaa kohdata toisiaan. Puhumattomuutta. Italiassa.

Napoli alkaa tuntua kirjojenkin perusteella tutulta. Elena Ferrante tutustutti jo köyhien kortteleiden kujiin, niiden varkaiksi ja valehtelijoiksi oppiviin lapsiin. Lasten junan erityinen lapsia koskenut yhteiskunnallinen hanke tuo kuvaan oman täydennyksensä. Tapahtumat ovat dramaattisia, mutta suurin ansio romaanissa on tapa, jolla pojan tunnelmat välittyvät hetkellisinä välähdyksinä. Ne ovat elämää järisyttäviä, ristiriitaisia, pikkupojalle mahdottoman kokoisia möykkyjä. Ja ne tuntuvat lukijalle juuri sellaisilta. Häkellyttävän taitavasti kirjoitettu kertomus tälläkin hetkellä maailmassa toistuvasti tapahtuvista asioista, joita köyhyys ja sodat tekevät perheille, äideille ja isille ja kaikkein vähiten syyllisille, lapsille.

Viola Ardone: Lasten juna
Il treno dei bambini, 2019, suomentanut Laura Lahdensuu
Aula & Co, 2022, 244 s