Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.