Sivut

torstai 3. marraskuuta 2022

Anna Soudakova: Varjele varjoani


Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

6 kommenttia:

  1. Minulla on lainapinossa se esikoinen, jota on kehuttu kovasti. Odotan lukukokemusta mielenkiinnolla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoinen oli ehdolla johonkin palkintoon, joten varmasti sekin on hyvä lukuelämys. Minulle tämäkin oli sitä.

      Poista
  2. Soudakova oli Flinkkilän haastattelussa tv:ssä viime viikonloppuna. Juuri tämä myöhäisempi kirja voisi ollakin kiinnostava, harmi, että siinäkin kerrotaan noin paljon ajoista N-liitossa. Kiinnostavampi olisi lukea ajoista Suomessa, siitä kotoutumisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla vähän isompi tuo Suomi-osuus, mutta molemmat kuuluvat tietenkin oleellisesti tähän perhehistoriaan. Minulle se NL osa ei ollut mikään harmi, päinvastoin. Just kiinnostava ja hienosti kuvattu.

      Poista
  3. Tämä joko on minulla lainakirjapinossani tai sitten olen joutunut palauttamaan ja varannut uudelleen.
    Kiinnostaa kovasti varsinkin nykytilanteen vuoksi. Olen kirjoitellut viestejä pietarilaisen tuttavani kanssa ja olen suoraan sanoen pöyristynyt. Tehokas propaganda on lyönyt läpi. Ei auta vaikka mitä faktoja löisi pöytään. Tuttavani mukaan maasta on lähtenyt vain superrikkaita, jotka haluavat suojata miljoonansa, Ukraina on rappiolle joutunut osa Venäjää, Suomessa on rajalla ydinasearsenaali ja Venäjän on pakko suojella itseään. Lännessä kärsitään, mutta Pietarissa on kaupat täynnä herkkuja ja asunnoissa kuuma, niin että ovea on pidettävä auki parvekkeelle. Tämä viimeinen ilkkuminen sai minut kauhistumaan, kun juuri olin katsellut uutisista, miten ukarainalaisen vanhan naisen asunnossa oli 6 astetta.
    Nyt olisi kiinnostavaa tietää, mitä suomenvenäläiset keskimäärin ajattelevat asioista, kutsuvatko he sotaa sodaksi vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh, no on noita saanut lukea Hesarinkin Kirjeitä Venäjältä jutuista, noita sotaa kannattavien mielipiteitä. Tuo murrosvaihe Venäjällä peilautuu tosi mielenkiintoisesti tässä romaanissa nykytilanteeseen.

      Poista