Joseph Brodsky: Veden peili

Joseph Brodskyn seitsemäntoista Venetsian talvea
I diciassette inverni veneziani di Joseph Brodsky


Venetsian fasadit, friisit ja amoriinit, madonnat ja leijonan päät, kerubit ja lohikäärmeet kuvastuvat veden kaupungin hyisissä vesissä. Brodsky palasi Venetsiaan 17 talvena, ei koskaan kesällä. Talvella kaupungin palazzojen ikkunat läpäisevät kylmän ja seinät varastoivat sen. Talvella Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on todennäköinen.

Brodsky selittää viehtymystään talviseen Venetsiaan synnyinseudullaan, joka oli Leningradissa kylmän Itämeren rannalla. Jokainen Venetsian kesäisessä turistikaaoksessa kahlannut tietää, ettei sitä tarvitse selittää. Talven kylmä hiljaisuus, piazzojen autius, palatsien kumisevat käytävät ovat juuri sitä, mikä Venetsian kesän liiallisuudessa hiipii mieleen.

Jäisen meriheinän tuoksu tekee Venetsiaan saapuvan Joseph Brodskyn onnelliseksi. Vesi on Brodskylle yhtä kuin aika ja samalla se tarjoaa kauneudelle kaksoisolennon. Veden peilissä hän tunnustaa rakkautensa kaupungille, sen kauneudelle. Hän onnistuu runollisessa filosofoinnissaan tartuttamaan jotain sen - talvisesta - ihanuudesta lukijaan, sen kapeilla kujilla kävellessään, sen hyisiä kanaaleja vaporetolla kulkiessaan, sen palazzojen päättymättömillä käytävillä. Kivettyneiden hahmojen lisäksi tapaamme menneitä rakastettuja, hunajan ja sinapin värisine silmineen. Olisiko mahdollista, että jokin sellaisen kohtaamisen muisto saakin runoilijan, kirjailijan ja sittemmin nobelistin palaamaan tänne aina uudelleen? Ainakaan ne muistot eivät häviä Danten, arkkitehtuurin ja veden olemuksen rinnalla. Mutta Venetsia itse on päähenkilö, kaikki muu kutistuu sen vesien peileissä. Narsistinen kaupunki heijastuu kaikkialta. Hotellien ja ravintoloiden hintataso kertoo liittoutumisesta kaupungin kanssa, kirjoittaa Brodsky. Parin viikon oleskelun jälkeen olet köyhä kuin buddhalainen munkki. Brodsky on sivistynyt vaan ei elitistinen opas talvisessa Venetsiassa.

Venetsian olemuksen ohella Brodsky muistelee joitakin siellä tapaamiaan ihmisiä ja niitä harvoja kertoja, kun on päässyt jonkun kotiin siellä, kuten Ezra Poundin, jonka luokse hän päätyy Susan Sonntagin seuralaisena, 'Toisinajattelijoiden biennaalista'. Ezra Poundin natsimieltymykset Brodsky tuulettaa ohimennen:

Olin myös sitä mieltä että on miehekkäämpää tunnustaa möhlineensä elämänsä kuin pysytellä itsepintaisesti vainotun neron roolissa, sojottaa käsivarttaan fasistitervehdykseen Italiaan palatessaan, kieltää sen jälkeen tuon eleen merkitys, antaa vastahoisesti haastatteluja, käyttää viittaa ja sauvaa viljelläkseen tietäjäukon ulkomuotoa sillä seurauksella että muistuttaa Haile Selassieta.

Luin kirjasta myös tällaisen kaltaiselleni tunne-elämänsä myrskyissä aivan liian kauan viettäneelle virkistävän ajatuksen: Olen jo kauan sitten alkanut uskoa että on hyve olla piehtaroimatta tunne-elämässään. Töitä riittää aina tehtäväksi, sen lisäksi että maailmaa riittää ulkopuolellakin. Ja onhan loppujen lopuksi aina tämä kaupunki. Toisaalta tämä viisaus saattaa olla sitä iänikuista tietyn ikäisen jälkiviisautta, joka tulee kun on ensin käynyt pakolliset piehtaroinnit läpi.

Vettä ja aikaa miettiessään Brodsky tekee tragikoomisia havaintoja: gondolien kyydissä olevat romeot ja juliat ovat varakkaita seitsemänkymppisiä turisteja. Näky on aavemainen, mutta nuorille ne, gondolit, ovat saavuttomattomia kuin viiden tähden hotellit.

Veden peili läikkyy ja pakenee tarkempia analyyseja,  mutta tunnelmaan on helppo heittäytyä. Ja kuten aina, hyvä opas saa matkan tuntumaan tärkeältä. Hän ei näe vain yhtä siivekästä leijonaa, hänen seurassaan näemme kaupungin kaikki kissaheimon edustajat kirkastamassa talvihämärää. Sitaatteja voisin poimia miltä sivulta tahansa, niin suvereeni kielen mestari ja runoilija on Brodsky. Eikä hän kuitenkaan patsastele, Venetsian kultaisten heijastusten rinnalla ihminen on siihen liian epätäydellinen,

Venetsia on Brodskyn elämänikäinen rakkaus ja tänne hänet on myös haudattu, San Michelen hautausmaalle, sillä Venetsian julkisivujen pysty pitsi on paras sukupuu jonka aika-eli-vesi on missään jättänyt kuivalle maalle.

Vihdoin venetsialainen nukkeni löysi kotiinsa tässä blogissa, se on tässä kohdassa. Aiemmin se on kyyneleineen koristanut muutamaa tarinaa rakastamisen vaikeudesta.

Joseph Brodsky: Veden peili
Watermark, suomentanut Marianne Alopaeus
WSOY 1992, 116 s