Klassikkohaaste 16. Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo on eräs Yhdysvaltojen nykykirjallisuuden kivijaloista ja siksi hänen läpimurtoteostaan Valkoinen kohina vuodelta 1985 voi jo pitää klassikkona. Niinpä luin tämän postmodernismin klassikon, amerikkalaisen elämänmuodon satiirin ja tragikomedian kuoleman pelosta tämänkertaiseen  klassikkohaasteeseen.

Melkein hämmästyttää havaita, kuinka kauan on meilläkin jo nähty amerikkalaisen keskiluokan arkea ja elämisen tapaa sen tv-sarjatuotannon ansiosta, joka on vyörynyt koko television aikakauden alusta lähtien. Perhekomediat, aikoinaan valmiiksi nauretut, kattoivat näkymiä aina meitä hieman varustellumpaan kotiin, keittiöön koneineen, vanhempien ja lasten suhteisiin, ja elämään amerikkalaisissa pikkukaupungeissa siistine nurmikoineen ja autotalleineen.

Kuvat nousevat tutusti esiin Valkoisessa kohinassa. Minäkertojalla, Jack Gladneyllä on vilkas perhe-elämä, hyvä avioliitto Babetten kanssa, neljäs järjestyksessä, lapsia sekä yhteisiä että edellisistä avioliitoista. Aamiaispöydässä tai autossa matkalla supermarkettiin keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Näsäviisaat teini-ikäiset heittelevät vanhempia äimistyttäviä väitteitä, varsinkin Heinrich, esikoispoika, kaiken kyseenalaistaja ja synkkä futuristi. Vanhempia kiinnostaa kotona lähinnä toistensa kanssa seurustelu, vaikka lapsikatraan viimeisenä muovisella kolmipyöräisellään hurisuttelee taapero Wilder.

Jack Gladney on pikkukaupungin, Blacksmithin yliopiston Hitler-laitoksen tutkija. Hän yrittää kollegoiden - New Yorkin emigrantteja, älykköjä, ryövärin näköisiä, elokuvahulluja - kesken peitellä saksan kielen osaamattomuuttaan ja käy salaa kielikurssia. Mielenkiintoisin kollega Murray Jay Siskind toimii hänen terapeuttinaan ja uskottunaan, he tekevät yhdessä "eurooppalaistyylisiä" puistokävelyjä ja filosofoivat henkevästi. Murray on vieraileva luennoitsija, tutkimuskohteenaan nykyhetken idolit. Akateemisen maailman satiiri kukkii herkullisesti collegen opettajien lounastauolla kampuksen ruokalassa. Babette-vaimo käy lukemassa pornolehtiä vanhalle miehelle ja antaa koulutusta elämän perusasioista sekä jumppaohjausta muille vanhuksille. 

Mainiot supermarket -kuvaukset täydellisyyden tunteineen viimeistelevät maiseman pikkukaupungin hyvinvoivien kansalaisten arjesta. Ne ovat sekä ällistyttäviä että hauskoja yksityiskohdissaan, vuorotellessaan akateemisten ystävysten aiheiden kanssa; toinen tutkii Elviksen äitisuhdetta, toinen raskaamman jäljen ihmiskuntaan jättäneen tyypin ja fasistisen tyrannian jatkuvaa vetovoimaa massoihin. Eiköhän tutkimuksessa olisi edelleen iskuvoimaa.

Kaikkialla ja kaiken aikaa taustalla kuuluu tv:n mainospätkiä, kun perheenjäsenten ajatustenvaihto hyppelee irrallisesti aiheesta toiseen. Dialogi kulkee yllätyksellisesti ja tavoittaa mainiosti autenttisen tunnelman eri sukupolvien ja roolien välillä. Elintarvikkeiden, lääkkeiden, brändien ylitsepursuava paljous kuvaa sekä amerikkalaisen elämisen tavan energisyyttä, dynaamisuutta, kaikkivoipaisuutta että sen vinksahtanutta suhdetta elämisen peruselementtiin, vanhenemiseen ja kuolemaan. Sillä virikeasioissa me olemme maailman johtava maa, toteaa sosiaalisesti ongelmainen huippututkija Winniekin. Valkoinen kohina merkitsee tyhjää hetkeä, tvn ohjelman taukoamista, lumisadetta - ennen älytvtä.

Uomassaan kulkevan arjen katkaisee äkillisesti uhkaava myrkkypilvi, virallisesti ilmassa liikkuvaksi myrkkytapahtumaksi nimetty. Se on peräisin rikkoutuneesta junavaunusta. Pikkukaupungin asukkaat on evakuoitava. Kaikkien perusturvallisuus horjuu, Jackin ja Babetten piilevänä hallinnassa pysynyt kuolemanpelko kasvaa uusiin ja ahdistaviin mittasuhteisiin. Kumpi kuolee ensin? - heidän onneaan repivä kysymys syttyy sekin palamaan valokirjaimin heidän väliinsä. Molemmat piilottelevat toisiltaan salaisuuttaan, joka paljastuessaan kärjistää draamaa. Kemikaalit Nyodene, myrkkypilvestä ja Dylar, lääke kuolemanpelon lieventämiseen, nousevat uhkina ja mahdollisuuksina horisontista. Pariskuntaa repii pelko ja myöhemmin esiin hiipivä mustasukkaisuus, jota ei akateemisesti sivistynyt Jack haluaisi myöntää. 

Katastrofi ja evakuointi antaisivat mahdollisuuden kokea todellisuus suorana edessä, mutta Valkoinen kohina kuvaa ihmisten epävarmuutta omista havainnoistaan; katastrofit näytetään tvssä, niitä seurataan sohvilta. Evakuointiviranomaiset tekevät tilanteesta oman johtopäätöksensä: 

- Teillä on erikoinen käsivarsinauha. Mitä tuo SIMUVAC tarkoittaa? Kuulostaa tärkeältä.
- Lyhenne simuloidusta evakuoinnista. Uusi valtiollinen ohjelma jonka rahoituksesta yhä kiistellään.
- Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.
- Me olemme selvillä siitä. Mutta ajattelimme että sitä voitaisiin käyttää mallina.
- Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?
- Me lähdimme välittömästi liikkeelle.

Murray ja Gladney jatkavat toisiaan arvostaen keskustelujaan tapahtumien edetessä ja tuovat perheen arkiseen puhelätinään filosofisen tason, joka saattaa myös olla ironian kohteena. Murray analysoi poikki ja pinoon ilmiöitä Gladneyn tyytyessä neutraaliin säestämiseen ja lisäkysymyksiin. Heidän dialoginsa ovat nautittavan herkullisia. Siksi tervehdin aina ilolla Murrayn ilmestymistä kulman takaa perhejutustelun keskelle.

- Kukaan ei näe latoa, hän sanoi lopulta. Seurasi pitkä hiljaisuus. Murray ja Gladney tutustuvat paikalliseen turistikohteeseen, Amerikan eniten valokuvattuun latoon. Tällä massaturismin ja lauman käytöksen kuvauksella näyttää olevan suora yhteys meidän some-aikaamme, jolloin ihmiset eivät enää ehdi kokea kuvaamiseltaan ja kuvien jakamiseltaan. (Pikemminkin ihmiset tarvitsisivat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, totesi Yuval Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta.) 

Ei mitenkään yllättävästi amerikkalaisen pikkukaupungin maisemassa, tappaminen ja ase nousee erääksi vaihtoehdoksi kuolemanpelon nujertamisessa. Kun sitä ajatusta vielä vauhdittaa mustasukkaisen mielen jatkuvasti syöttämät kuvat, seurauksena on quentintarantinomainen splatternäytös.

Jo Valkoisen kohinan alussa tunnistin déjà vu -aistimuksia (ennen saastelaskeumaa, jonka ensimmäisiä oireita kirjassa on juuri déjà vu -kokemus). Ja sieltähän nousi mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Päättymätön riemu, Valkoista Kohinaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Infinite Jest. Sekä kerrontatyyli, yksityiskohtien konkretia, ironinen huumori että osa aiheista: yritysbrändit, tvn vaikutus, lääkeriippuvuus ja lopulta Wallacen tappavan viihteen ja DeLillon Dylar-psykofarmakan rooli. D. T. Maxin elämäkerran mukaan DeLillo olikin Wallacelle tärkeä esikuva ja ystävä.

Loistavissa dialogeissa DeLillo vetää pidemmän korren. Osuvasti sekä DeLillo että Wallace maalaavat aikaansa, jossa tv, massaviihde ja brändit vahvistavat valtaansa ja muokkaavat ihmisten käytöstä haluamaansa suuntaan. Ja jossa kuolemalle ei haluta antaa sijaa tuotteistetussa elämässämme. DeLillo on edelleen keskuudessamme näkemässä fyysisen todellisuuden etääntyvän yhä kauemmas nykyisten välineiden myötä, kuluttajien eläessä algoritmien ja älypuhelinten tauottomassa seurannassa. 

Valkoista kohinaa ympäröi sen ankarista aiheista huolimatta perherakkauden ja ystävyyden lämpöinen aura, joka tekee siitä keveämmän luettavan. Eikä kohtuullista sivumäärääkään voi ohittaa, kun noita kahta vertaa. Romaanista tehtiin näköjään viime syksynä Netflix-elokuva, jota aloittelin eilen. Koko kielellinen ilotulitus ei oikein siirry elokuvaksi ja siksi se vaikuttaa tylsähköltä kirjaan verrattuna.

Klassikkohaasteen 16 koonti on Kirjaluotsi -blogissa. Kiitos!

Don DeLillo: Valkoinen kohina
White Noise, 1985, suomentanut Helene Kortekallio
Tammi, 1986, 358 s

Alex Schulman: Malma station

Perhe- ja sukusuhteista Alex Schulman on kirjoittanut jo monta autofiktiivistä romaania, jotka ovat saaneet paljon näkyvyyttä ja suosiota meilläkin. Polta nämä kirjeet pyörii parhaillaan elokuvana *) teattereissa. Kirjat ovat paljastaneet suvun kätkettyjä traumoja, despoottisen isoisän, alkoholisoituneen äidin, hallitsemattomia vihan tunteita, joilla laiminlyödyt lapset oireilevat. Niistä samoista on Malma stationkin rakennettu, nyt ilmeisesti pääosin fiktiivisesti. Kerrontatapa on sama; Schulman osaa eläytyä lapsen herkkyyteen, sen ikäisen ihmisen kaikkiin näkymiin, kukoistukseen tai pettymyksiin. Ja siihen loputtomaan sitkeyteen, jolla lapsi etsii hyväksyntää ja läheisyyttä vanhemmiltaan. Luottamuksen kadotessa hylätyksi tulemisen tunne vie perustan kaikelta hyvältä edessä olevassa elämässä. Tässä romaanissa ei ole henkilöä, joka ei olisi kohdannut vanhempiensa taholta kylmää asennetta tai suorastaan kiusaamista. 

Barndomen är en oförklarlig installation, som ett modernt konstverk. Obegripligt och onödigt. Man vill bara sparka sönder hela skiten. 

Malman juna-asemalle vie kolmen sukupolven reitti, kun he purkavat edellisen suojakseen pystyttämää vaikenemisen muuria: Harriet ja hänen isänsä, Harriet ja mies Oscar ja heidän lapsensa Yana. Kolmessa aikaikkunassa seurataan ensimmäisen eroperheen kodin perintöä - ja samalla edetään raidetta pitkin kohti Malman asemaa. 

Varför vill du inte ta Harriet? frågade mamma. 

Lapsi kuulee oven takaa eron kynnyksellä vanhempien riitaisan keskustelun. Sama asetelma, jota hieno venäläisohjaaja Andrei Zvjagintsev kuvasi elokuvassa Rakkautta vailla, jossa välinpitämättömät vanhemmat keskittyvät riitoihinsa näkemättä poikansa hätää, kun ulkoa aukeaa talven kylmä maisema.

Schulman osaa rakentaa romaaninsa trillerimäisiksi, vaiettujen asioiden takia niihin kertyy lisääntyvän uhkan tunne. Pirstoutuneen ajan ja vaihtuvien näkökulmien palapeli noudattelee nykyromaaneissa tavallista mallia. Malma stationissa uhka purskahtelee vähän väliä näkyviin rajuina tapaturmina tai väkivaltaisina tapahtumina, jotka näyttävät hieman epäuskottavilta ja korneilta. Junan edetessä henkilöt kokemuksineen kasvavat ja selityksiä, uskottaviakin nousee kuusimetsän takaa. Maisemoinnissa on tuttuja elementtejä edellisista autofiktiivisistä romaaneista. 

Minun makuuni tässä romaanissa oli liikaa nopeasti tempaistua dramaattista käännettä, henkilöt tekivät aikuisille epäuskottavia hautaamisretkiä ja muita vinksahtaneita temppuja. Varsinkaan Ruotsin tapaisessa maassa, jossa lähes jokaisen omakotitalon pihaa somistaa Ruotsin lippu ja kaikki on sata kertaa siistimpää kuin Suomen maaseudulla, on vaikea kuvitella että ulkopuoliset lampsivat kaivamaan hautaa lemmikille omenapuun juurelle, toisten pihamaan tuntumassa.

Bara en gång i livet kommer det hända att man får syn på sig själv, säger hon. Och detta, bara det, kommer att vara antingen den lyckligaste eller bittraste stunden i ens liv.

Tämä Harrietin lausumaksi kirjoitettu miete on loppukiitosten mukaan sovellettu Pablo Nerudan runosta. Minusta se ei ole kovin hieno oivallus, vaan nimenomaan ihminen tajuaa itseään hiljalleen ja tarkistaa käsitystä itsestään kokemuksissaan pitkin matkaa. Ei ole yhtä ratkaisevaa hetkeä, niitä on monta, välillä onnellisia, välillä vähemmän. Mutta tietenkin kirjailija osaa sijoittaa tuon lauseen lopun dramaattiseen hetkeen, sillä sellainen se on. Ja toinen osapuoli on siinä juuri tämmöinen epäilevä juudas, joka ei kyynisyyttään näe toisen aitoa epätoivoa.

Tässä kävi minulle Schulmanin kohdalla kuin Knausgårdin: kun autofiktio oli ammennettu - jos niin on - taso laski. Loistavasti kerrottu, mutta minusta hieman laskelmoitu uhkakavalkadi. Uhkaavuus oli viritetty niin ylös, että aavistelin/pelkäsin inhottavia käänteitä jo hyvissä ajoin. Kuohuvia tunteita ylimalkaan oli annosteltu niin runsaasti, että välillä jalat maassa olisi tehnyt terää.

Alex Schulman: Malma station
Albert Bonniers Förlag, 2022, 250 s

*) Katsoin elokuvan Polta nämä kirjeet tänään. Se on onnistunut filmatisointi romaanista, tyylikkäästi toteutettu enkä huomannut sitä turhaa venyttämistä keskivaiheilla, josta joku kriitikko huomautti hs arviossa. Kirjailija Alexin roolissa pohjoismaisen elokuvan tämän hetkinen hurmuri Sverrir Gudnason.

 

F. Springer: Bougainville

Bougainville on Salomonin saariston suurin saari Tyynellä valtamerellä. Toiset saaret ovat Choiseuil, Santa Isabel, San Cristobal ja Guadalcanal, mutta kolmen neljän aikaan yöllä Bougainville on minun pakopaikkani. Harjoituksen myötä pääsen sinne nykyään neljässäkymmenessä minuutissa. Makaan siellä hiekalla aamuun asti.

F. Springer, viralliselta nimeltään Carel Jan Schneider syntyi siirtomaa-aikaisen Alankomaiden Itä-Intiassa ja työskenteli myöhemmin diplomaattina suurlähettiläänä ympäri maailmaa. Hän on kirjoittanut monia omiin kokemuksiinsa perustuvia romaaneja ja novellikokoelmia, joista on saanut sekä elämäntyö- että tästä viime vuonna suomennetusta erillisen palkinnon. Kirjailija kuuluu nykyään Alankomaiden suuriin klassikoihin ja on siellä hyvin suosittu. Suomentaja Titia Schuurmanin nimi kaikui tutunoloisena päässäni ja muistinkin mistä: hän on suomentanut oivallisesti - ja koonnut - myös aiemmin lukemani hienon kokoelman intialaisia novelleja, Aito huijaus.

Saattaa johtua tuosta ympäristöstäkin, 1970-luvun Bangladeshista, että tässä yllätyksellisessä kolmeen eri ajanjaksoon ja näkökulmaan leikatussa kertomuksessa aistin paljon samaa. Mahtaako maailmassa olla toista ammattia, jossa yksi ihminen voi elämänsä aikana kerätä niin monipuolisen kuvan maailmasta, sen valtioista, yhteiskunnista, ihmisistä ja kielistä, maantiedosta, kulloisestakin yhteiskunnan tilasta puhumattakaan - kuin diplomaatin ura? Kun siihen yhdistyy kirjallista lahjakkuutta ja huumorintajua voi tuloksena kasvaa Bougainville, eksoottinen kudelma täydennettynä ripauksilla vallankumouksellista intoa, paikallisväriä ja jopa Tuulen viemän tyylistä kirvelevän haikeaa rakkautta.

Pääkertojana toimii Bo, Alankomaiden asiainhoitaja, Chargé d'affaires of the Netherlands, Bangladeshin Daccassa, toisena kertojana tämän lapsuuden ystävä Tommie ja kolmantena viimemainitun äidin isä, Johan de Leeuw. Viimeinen tuo kertomukseen historian tapahtumia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta ja sammumattoman innon marxilaiseen vallankumoukseen, jonka seuraajien vääjäämättömän vähenemisen ukko vanhoilla päivillään joutuu kokemaan. Siinä vaiheessa nuoruuden muisto salaisesta pitkän laivamatkan aikaisesta suhteesta erääseen Mata Hari -nimellä tunnettuun naiseen on jo haalistunut.

Aivan parasta Bougainvillessä ovat herkulliset kuvaukset erilaisten kulttuurien törmäyksistä aika kaoottisessa maassa, jonka länsimaat - ja Neuvostoliitto - olivat valinneet erääksi kehitysmaa-avun kohteeksi. Esimerkkinä Hollannin kansan lahja Bangladeshin kansalle: 200 tonnin painoinen imuruoppaaja, joka rauhallisesti purjehti satamaan saksalaisessa aluksessa, kyljissään punaisella maalattu asiainhoitajan hotellin osoite, huonenumeroa myöten.

"Do you see what I see, sir?" sanoi minun amiraalini innostuneesti. "There she is." Merimiehelle imuruoppaajatkin ovat laivoja ja siis naispuolisia. "Yes",  minä sanoin, "there she is. The address is correct."

Kun diplomaatti, paikallinen amiraali ja pokkurointia odottaneet venäläiset olivat yhteistoimin hoitaneet ruoppaajan satamaan, ei hotellihuoneeseen, kertoja huomaa, että on todellakin autuaampaa antaa kuin ottaa.

Eri näkökulmien vaihtelevat luvut on kirjassa eroteltu tekstityypein, ja isoisän sekä Tommien luvuissa otsikoihin on lisätty paikka ja aika, Malang, Jaava, 1934... Siitä huolimatta minulle tuotti pieniä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka nyt on äänessä ja mikä suhde hänellä on noihin toisiin. Kirja on nimittäin suhteessa historiallisiin tapahtumiinsa, aikajänteeseen ja monenlaisiin risteäviin kohtaloihin ohut. Diplomaatin elämään niitä käänteitä todellakin taitaa mahtua moninkertainen määrä enemmän paikallaan pysyvän ihmisen rajalliseen elämään verrattuna eikä siitä kirjoittaessa jouda tuhlaamaan aikaansa jonninjoutavaan höpötykseen.

Rakkauskertomus kietoutuu kaverusten Tommien ja Bon kouluaikaiseen ihastukseen Madeleineen. Luokkakokous kerää entiset luokkatoverit yhteen 25 vuoden jälkeen, mutta siinä vaiheessa Tommie on hukkunut Bengalinlahden aaltoihin. Romaani alkaa tästä onnettomuudesta. Sittemmin siihen kiertyy kokemuksia niin monialaisesti, että kirjaa voi lukea vain hämmästyneenä. Paikallisseikkailuihin, Japanin sodan aikaiseen miehitykseen, isoisän vallankumousajatuksiin, ruotsalaisen kollegan mustasukkaisiin ajatuksiin vaimosta kotona sekoittuu diplomaatinkin omakohtaista eksistentiaalista pohdintaa siitä, mitä hän itse asiassa on tekemässä täällä, kaukana perheestään. Ammatti vaikuttaa olevan samanlainen koskaan sammumaton kipinä kuin on yksinpurjehtijalla jatkuva halu päästä merille.

Mielenkiintoinen ja hauska lukukokemus tämä Bougainville ja loistava suomennos.

F. Springer: Bougainville, Een Gedenkschrift, 1981, suomentanut Titia Schuurman
(Kirjoitettu Teheranissa/Luandassa 1978-80)
Aviador, 2022, 144 s

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kansi: Jussi Karjalainen

Jos kone tekee jonkun duunin paremmin kuin ihminen, niin pärjätäkseen ihmisen pitää tehdä sitä, mikä koneelta jää yli.

Jostain syystä minulta on jäänyt - toistaiseksi - väliin Noora Vallinkosken esikoinen, paljon huomiota saanut Perno Mega City. Samoissa maisemissa ilmeisesti liikutaan myös Koneen pelossa, pohjoisessa turkulaislähiössä. Minulle se on lähes yhtä vieras kuin mikä hyvänsä osa pohjoisempaa Suomea, kun olen elämästäni nyt jo suurimman osan viettänyt tois pual jokke eli etelämpänä. Lähiseutu jää usein tutustumatta kun on kiire kauemmas.

Vallinkoski maalaa kirjansa maiseman ja sen ihmiset tarkasti. Se on hyvin yleispätevä työväenluokan arjen ja yhteiskunnan rakennemuutoksen - kuten sosiologipuheessa kehitys nimetään - kuvausta, samaa käydään läpi muuallakin. Romaanit näyttävät saman elettynä, ihmisen kokoisena. Susanna Alakoski kuvaa historian muutosta pidemmällä aikavälillä ruotsinsuomalaisten kokemana, Edouard Louis melko samaa aikaa Ranskassa ja Hanna-Riikka Kuisma hieman raadollisemmin, jossain teollisuuslähiössä Suomessa. Mikä yhdistääkään näitä kirjailijoita aiheen - yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden - lisäksi? Todella vaikuttavia kirjoittajia minusta, jokainen heistä. Lakonisissa dialogeissakin on jotain samaa, osuvaa ja autenttista. Koneen pelossa lämmintä väriä, huumoria, sympatiaa ja empatiaa esiintyy sittenkin enemmän kuin noissa 'sukulaisteoksissa', vaikka köyhyys on työttömyyttä, osattomuutta, päihteitä. Lämpö tulee tässä lähipiiristä, jossa on kaikesta huolimatta mukana iso annos sitä rakkautta.

Yllä mainituista verrokeista Koneen pelko tulee mielessäni kenties lähimmäksi Edouard Louisin näkökulmia siinä mielessä, että varsinkin näitä miehiä kuvataan uudessa ajassa naisia avuttomamman oloisina. Perinteinen raavaan työmiehen kuva on kokenut ison romahduksen, kone tekee duunarin hommat tehokkaammin. Minäkertoja Johanna tarkkailee perheensä miehiä, karismaattista, räväkkää, dominoivaa isäänsä ja läheistä isoveljeään Jereä. Isällä on ollut töitä mitä paiskia. Niitä ei enää ole, ei hommia eikä oikein voimiakaan ajan myötä, ei isällä eikä pojalla.

Lähiö kantaa nimeä Aukko. Siellä on 90-luvulla samat liikkeet kuin muissa vastaavissa, marketti, pubi, kebabravintola, videovuokraamo Makuuni. Se on lopettamassa, koska se kone, joka muuttaa kaiken nolliksi ja ykkösiksi on syömässä senkin.

En aikonut osallistua vanhojentanssikurssille, mutta Suski nosti asiasta metelin. Johonkin pitää osallistua, hän väitti, mutta minä värisin ajatellessani vieraita käsiä joihin joutuisin kurssilla tarttumaan. Sellaisten ihmisten hikeä, jotka eivät olleet vuodessa sanoneet minulle sanaakaan, eivät eleelläkään rekisteröineet olemassaoloani. 

Sisaruksissa näkyy paitsi sukupuoli vaikuttavana tekijänä myös nuoremman mahdollisuus tehdä korjausliikkeitä, olla tekemättä samoja virheitä. Johannalla on matemaattinen lahjakkuus, joka kantaa koulussa lukioon asti. Jopa sen verran hienoon kouluun, että sieltä vasta saa ensimmäisen kokemuksen ulkopuolelle jäämisestä. Se on noita hienovaraisia eleitä, katseita, puheita ja puhumattomuutta, joita vuosien aikana kertyy. Ja opettajan lähes automaattista alemmaksi aseteltua odotustasoa.

Nuoren Johannan silmissä oikeat ihmiset asuvat Aukossa, lähiössä. Hienommissa piireissä kaikki on laskettu ja kaupan, ihminen myös. Sittemmin näkökulmaan tulee mustavalkoisen sijaan harmaan sävyjä, ei Aukostakaan kannata utopiaa luoda, vaikka siellä omat ihmiset ovatkin siedättyneet monelle. Köyhyys ei ole kaunista, mutta pientä lämpöä tihkuu aina jostain rakosesta, Jaxonista ja tämän raapivista freteistä, isän tavasta tarttua toimeen tosi paikan tullen heti eikä myöhemmin. Moninaista keinovalikoimaa löytyy, arkkitehti- ja ekonomipariskunnan lapsenvahdista prostituutioon - jota ei nuori tyttö aina osaa siksi nimetä. Herkkä on nuoren isänkin, Jeren mieli. Kaikki saattaa romuttua pieneen valheeseen ja pojan nielemään leluun. 

Fragmentaarinen kerronta hyppelee välillä Johannan lukiovuosissa, palatakseen muutamia vuosia myöhempään ja taas johonkin muistikuvaan. Niin vain käy että sirpale kerrallaan kirjan hahmot kasvavat kokonaisiksi, vivahteikkaiksi tyypeiksi ja jokainen sirpale on oleellinen näyttäessään elämän ainoan pysyvän elementin, muutoksen ja mitä se on merkinnyt näille ihmisille. Samalla Koneen pelko onnistuu näyttämään elämän juuri semmoisena kuin se oikeasti tapahtuu, yllättävänä, arvoituksellisena tapahtumien vuona, jonka pyörteisiin välillä painuu ja taas pompahtaa pinnalle, kun maisema ympärillä jatkaa vääjäämätöntä muutostaan.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Atena Kustannus, 2022, 359 s

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazovin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazovin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazovin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s