Sivut

torstai 5. tammikuuta 2023

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta



Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazovin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazovin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazovin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s




10 kommenttia:

  1. Kiitos avaamisesta!
    Sutisesta tuli aika elitistinen fiilis, kun hän möläytti Hesarissa että klassikkoja voi lukea väärin. Ilmeisesti peräänkuulutti kontekstia ja ajankuvaa taustana kirjoille. Mutta tällainen vaade sopii vain akateemikoille, on lapsellinen ajatus että keskivertolukija lähtisi paneutumaan jokaisen klassikon taustoihin. Tämän takia olen ruvennut vähän epäröimään Sutisen tekstien lukemista. Samoin tuo Knausgårdin vihaaminen ilmeisesti hänen kuuluisuutensa takia (?) haiskahtaa elitismiltä. Knausgårdin kirjallisiin lahjoihin en sinänsä ota kantaa kun en ole vieläkään häneltä mitään lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin myös sen jutun eikä ihan vakuuttanut kaikilta osin. Tietenkin lisä perehtyneisyys täydentää mitä hyvänsä lukemista. Sama vaikutelma muuten tuli myös tästä kirjasta. Siinä on paljon mielenkiintoista mutta myös joitakin aika nopeita ja jyrkkiä arvoarvostelmia. Semmoisia epämääräiseksi jääviä luonnehdintoja, kuten esim just tuo Knausgårdin 'karkea patetia'.

      Poista
  2. Tämän kirjan lukemista olen harkinnut, tavallaan kiinnostaisi lukea kirja haastavista kirjoista. Ja Karamazovin veljekset olen lukenut kahteen kertaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon tietoa niistä kirjojen taustoista ja historiasta tulee. Kiva niitä on makustella lukemisesta nauttivan ihmisen 'siivellä'. Ainakin osa esseistä on ilmestynyt erikseen Parnassossa. Karamazoviin ei mielenkiintoni vieläkään lisääntynyt. Sinä olet hyvin lukenut ihminen :)

      Poista
  3. Tämä odottaa minulla lukemistaan. Sain jo alkupaloja tässä sinulta, kiitos!
    "Vaivan arvoista" on hyvä nimi kirjalle, joka innostaa paneutumaan keskivertoa työläämpiin kirjoihin. Kyllä ne kirjat, joiden lukemiseen on nähnyt vaivaa, ovat paljon paremmin mielessä ja omaan ajatteluun jälkiä jättäneitä kuin ne sadat (tai tuhannet), joista ei muista jälkeenpäin, onko lukenut vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin varmaan on, ainakin sen vaivan muistaa. Muistan esim kuinka lopullisesti tympäännyin Karamazovin veljeksiin :). Vaikka en tympääntynyt pariin muuhun Dostojevskiin (Idiootti, Rikos ja rangaistus). Lähivuosilta muistan Nabokovin Kalvaan hehkun, jonka olin keskeyttää ja jatkoin sittenkin. Siinä vaivassa oli positiivinen käänne.

      Poista
  4. Etpä ole suotta aikaasi kuluttanut Sutisen tekstien parissa, kun innostuit itsekin tuottamaan kelpo sanottavaa luetusta. Kerrottakoon, että luin Karamzovit aikoja sitten. Jokusen sirpaleen muistan yhä, samoin sen, että kirja taisi jäädä tekijältään jäädä keskeneräiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole nähnyt mainintaa, että Karamazovin veljekset olisi jäänyt kesken. Että noin 1000 sivua ja vielä kesken :) Tätä tietoa etsiessäni löysin muuten yhden aivan uuden blogin, jonka arvion perusteella vasta kiinnostuin tästä. Saa nähdä kuinka tässä vielä käy...

      Poista
  5. Hain tämän tällä viikolla varaushyllystä (oli vuoden ensimmäinen kirjastolainani...), ja odottelen mielenkiinnolla kirjan antia. Moni "vaikea" kirja on vielä itsellä lukematta (mm. Karamazovin veljekset, en tosin ole edes innostunut kokeilemaan) mutta Wallacen Päättymätön riemu on parhaillaan kesken, ja sen aion kyllä lukea loppuun. Vaikuttaa vaivan arvoiselta ainakin n. 250 sivun kohdalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästähän on aika monenlaista mielipidettä näkynyt. Esimerkiksi juuri se ristiriita että kirjailija haluaa todistaa vääräksi tuon yleisesti vaikeiksi miellettyjen jättilaisten vaikeuden ja sitten hän valitsee suurelle lukevalle yleisölle hyvin tuntemattomia, enimmäkseen suomentamattomia teoksia, jotka eivät oikeastaan käy esimerkistä siihen todisteluun. Vähän sitä sormi pystyssä oikeassa olemista, jota ei kuitenkaan ihan viitsi niellä. Kiinnostava kirja kuitenkin. - Sinullahan on vaivan arvoinen jättiläinen luettavana! Onhan sekin ylipitkä, mutta samalla hyvin yllätyksellinen ja hauska. Kiva kuulla sinusta!

      Poista