Edna O'Brien: Paheellinen elokuu

Hätkähdyttävä kansi kieltämättä! Kannen kuva toi mieleen noin 13-vuotiaana hartaasti lukemani Vicky- ja Hertta-sarjakuvalehdet, joissa romantiikka kukki aivan omissa sfääreissään, irrallaan muusta maailmasta. Hassua kyllä, Edna O'´Brienin Paheellinen elokuu nosti mieleen saman nostalgisen ajan, nuoruuteni 60-luvun. Itse romaani on kaukana tuosta hömpästä. Se on psykologinen muotokuva vapautta ja elämäniloa etsivästä nuoresta naisesta. Alkuperäinen August is a Wicked Month on julkaistu vuonna 1965.

Hän olisi halunnut että miehellä olisi ollut tuhat kättä joilla hän olisi voinut herättää koko hänen ruumiinsa eloon samalla kertaa. Mies teki minkä voi. Hänen käsivartensa lauloivat ja hänen lanteensa olivat hulluna kun pienet ilon langat juoksivat hänen lävitseen kuin pienet riivaajat. Yhden vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

Ellen, 7-vuotiaan Markin äiti ja pojan isästä aiemmin eronnut nuori nainen päättää repäistä ja lähteä lomamatkalle Ranskan Rivieralle. Sitä ennen hän on jo kokenut intohimoa tapaamansa brittimiehen kanssa, joka kuitenkin on jäänyt haikailemaan toista naista. Herännyt erotiikan nälkä vaatii uusia kokemuksia, nainen ei halua enää jäädä kotiin odottamaan kenenkään puhelinsoittoa. Elämästä nauttiminen alkoi vasta ja on uutta, koska avioero oli surullinen vaihe. Entinen aviomies onkin jo yhdentekevä miehenä, mutta kuitenkin Ellenille tärkeän pojan isä. Poika asuu vuoroviikot vanhemmillaan. Matka-ajatus herää, kun isä ja poika ovat lähteneet keskenään lomalle Walesiin, isän synnyinseuduille. Ellen lähtee kertomatta suunnitelmistaan muille.

Paheellisen elokuun on suomentanut itse Pentti Saarikoski, ja täytyy sanoa, että ensimmäisiä kymmeniä sivuja luin kasvavan hämmästyksen vallassa. Ihmettelin, että oli tällaisena edennyt kustannustoimittajalta julkaisuun. Suurin ongelma alkuun on hän-sana. He ja she englannista suomeksi on aina vain hän, kun ei asiaa selvennetä. Hän toi hänen mieleensä. Löysin yhden kirja-arvion (Portnoyn tauti), jossa mainittiin Saarikosken epätasainen jälki suomentajana.

Onneksi Saarikoski parantaa juoksuaan ja kököimmät ilmaisut (Ruumiinkuntomainos. Hänen ajatuksensa pitelivät häntä suloisesti.) jäävät taakse. Siinä vaiheessa ollaan jo syvällä Rivieran syntisessä yössä, shampanja ja muut jalot juomat virtaavat, nuoret naiset käyvät näkymätöntä viettelykamppailua halujen kohteesta, ihaillusta näyttelijästä. Ellen on siinä vaiheessa karistanut kannoiltaan hotellipalvelijan - viisi minuuttia? - ja ravintolaorkesterin viulistin. Ensimmäiset kohtaamiset Välimeren yössä kääntyivät tragikoomisiksi.

Ei ole mikään ihme, että Englantiin muuttanutta, irlantilaissyntyistä Edna O'Brienia paheksuttiin katolisessa Irlannissa, sen verran suoraan hän kuvaa naisen halua, seksiä, sukupuolitaudin epäilyä ja sitä intoa, jolla Ellen etsii uusia suhteita, kiinnostuu lentokoneessa viereen istuvasta miehistä, puhumattakaan hotellin dolce vitan tarjoamista mahdollisuuksista -  eroottiset seikkailut ja juhlinta ovat naisen tähtäimessä. Hotellissa hän lyöttäytyykin nuorena ja viehättävänä naisena helposti amerikkalaisen seurueen mukaan. 

Minä ottaisin Pernodia, hän sanoi, ja Bobby laski puoliksi tyhjentämänsä viskilasin pöydälle ja sanoi että hänkin ottaa Pernodia. - Mitä minä tekisin ilman teitä? hän sanoi ja hymyili pöydän yli. Hän hymyili takaisin. Mies sanoi että heidän pitää mennä katsomaan yhdessä etsauksia joskus. Tunnelma alkoi nousta.

Hotellin ja ravintolaelämän kuvaus toi elävästi mieleen 60-luvun alun matkailun, ennen kuin seuramatkailu varsinaisesti käynnistyi vuosikymmenen lopulla. Sain lapsena matkustaa reissaavien vanhempieni mukana etelän matkoilla. Muistan elokuisen taksimatkan Palma de Mallorcan saarella, jonne lensimme Nizzasta Caravelle-lentokoneella, uutta silloin. Yötuuli oli pehmeä, ja toi nenään eksoottisia tuoksuja. Valkoiset pöytäliinat peittivät ravintolan pöytiä, tarjoilijoita oli pilvin pimein, takeissa eri väriset kaulukset, asemaa osoittaen. Yökerhossa flamencotanssijat kopistelivat dramaattisesti. - Tätä aikaa O'Brien kuvaa oivallisesti: juhlinta näyttäytyy eleganttina ja glamourin täyteisenä. 

Katolisen kasvatuksen tuoma syyllisyyden tunne ja ajatus rangaistuksesta nousee pintaan varsinkin yöllisen liikennetapaturman tunnekuohussa. O'Brien ei kaihda kuvaamasta noloimpiakaan tilanteita: hurmaava Bobby on vetäytynyt kilpailijan kanssa makuuhuoneeseen, Ellen istuu tyhjässä olohuoneessa laseineen ja yrittää välttyä kuulemasta ääniä.

Ei pelkästään nauttimansa Pernodin takia vaan myös melankolisessa ja satiirisessa tavassaan analysoida ympäristöään Ellen muistuttaa toista kirjallista hahmoa: Jean Rhysin Sashaa/Juliaa. Ellen on nuorempi ja elämä näyttää siksi olevan täynnä mahdollisuuksia, kun Jean Rhysin naiset kulkevat tyhjiä öisiä katuja, vanhuuden kuihtumisesta huolissaan. Häpeä ja syyllisyys kynsivät välillä Elleniä, kun taas Rhysin naiset eivät suostu siihen. Naisia ovat aikojen saatossa seuranneet tekopyhät asenteet ja kaksoisviestintä. 

Onko sitten kyse siitä syyllisyydestä, rangaistuksesta joka seuraa nautinnonhalua, että puhelinsoitto - kannen kuva - muuttaa kaiken? Traaginen uutinen saavuttaa vapaudesta nauttivan naisen ja pysäyttää hänen maailmansa. Siitä ja ristiriidoistaan nainen näyttää selviävän aiempaa tyynempänä, häntä ei voi enää haavoittaa.  - jos päivät eivät enää koskaan olisikaan yhtä loistavankirkkaita, niin eivät yötkään enää olisi yhtä mustia.

Löysin Edna O'Brienin Hanneles bibliotek -blogista. Monet kiitokset tästä vinkistä. Edna O'Brien on hieno tuttavuus, Saarikosken suomentamanakin lopulta, vaikka lähti hieman kankeasti liikkeelle.

Edna O'Brien: Paheellinen elokuu
August is a Wicked Month, 1965, suomentanut Pentti Saarikoski
Otava, 1970, 185 s