Johanna Holmström: Sielujen saari

Kuva: Wikipedia

Seilin saari sijaitsee Airiston alueella Saaristomerellä, n 30 km Turusta. Se on toiminut historiassaan muusta maailmasta eristettynä sairaala-alueena jo 1600-luvun alusta lähtien, ensin spitaalisten leprasairaalana ja myöhemmin mielisairaalana. Vuodesta 1889 hospitaali muutettiin vain parantumattomille naispotilaille tarkoitetuksi. Sellaisena se toimi loppuun eli vuoteen 1962 saakka. 

Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa.

Jos lukuhaasteeseen pitäisi löytää surullinen kirja, Johanna Holmströmin Sielujen saari olisi siihen sopiva valinta. Seilin ja yli sadan vuoden takaista paikallis- ja tapahistoriaa kuvataan kirjassa muutaman naisen elämänkäänteiden kautta. Naisten kohtalot ovat lohduttomia, toivottomia yksittäisinä tapauksina ja esimerkkeinä siitä mielivallasta, jota köyhään kansanosaan ja etenkin naisiin menneinä aikoina kohdistettiin. Vankilaan tai houruinhoitolaan saatettiin sulkea heppoisin perustein. 

Paljon puhuvasti Holmström aloittaa romaaninsa kuvailemalla 1800-luvun alun ranskalaisen lääkärin hysteriakokeita naispuolisilla potilailla. Huomattiin, että kylmät tai kuumat kylvyt rauhoittivat potilaita. 

Ensimmäisen tapauskertomuksen Kristinan nähtäisiin nykyään poteneen vakavaa synnytyksen jälkeistä masennusta, jota kukaan ei ollut näkemässä kun hän soutaa ruuhen pimeälle merelle ja upottaa pienet lapsensa. Nuoripari oli tehnyt ratkaisunsa ja katkaissut suhteet perheisiinsä, jotka eivät hyväksyneet heitä yhdessä, ei varsinkaan varakkaamman miehen suku. Kristina oli raiskattu sieniretkellä metsässä. Hän on siis väkivallanteon takia "huono" aviottoman lapsen äiti.  Parinvalinta on syössyt heidät molemmat loputtomaan raadantaan, miehen ja naisen tahoillaan. Monen vaiheen jälkeen Kristina, entinen kaunotar ja useankin miehen haaveiden kohde, päätyy Seiliin, jossa asteittain toipuu ja pääsee uuden pastorin lastenkin hoitajaksi. Vastoinkäymiset kuitenkin jatkuvat. 

Varsinkin Kristinan historia, ensimmäinen osio romaanissa, on raskas luettava. Tunteiden kuvailu ja maalailu vyöryy lähes yli sietokyvyn. Sitä voisi rikkoa dialogi, mutta sulkeutuneen mielen maisema tarjoaa sitä hyvin vähän, muut ihmiset jäävät taustalla heiluviksi varjoiksi. Kristina tuntee pimeyden puristuvan harteita ja poskia vasten. Unissaan Kristina näkee kuvia menneestä rakkaudestaan, merelle lähteneestä miehestä jonka uskoi lähteneen lopullisesti. Äidistään, jota odotti kotiinsa. Tapahtuma on liimautunut Kristinan ihoon, lasten silmät kaivautuneet hänen mieleensä. 

Potilaiden kautta romaanissa kuljetaan ajassa 1800-luvun lopulta aina talvi- ja jatkosotaan asti. Elli, varakkaamman perheen läheisyyttä vaille jätetty tytär, saapuu 30-luvulla hullujen saarelle, hänkin rakastamansa miehen kanssa pakomatkalle lähdettyään. Ellin tarina avaa paremman näkymän hospitaalin arkeen. Hänen tapauksensa on perheen, sekä isän että äidin väärinkäytöstä häntä kohtaan, hän ei ole itse väkivallantekijä. Ellillekin on kertynyt jo edeltävää kokemusta naiseen kohdistetusta alistamisesta. Aina samaa riisumista.

Elli, Ellinor, siinä hän nyt on Tyttökallion korkeimmalla huipulla, missä niin moni on seissyt ennen häntä. Kallion halkeamissa kasvaa katajia, jotka mereltä katsottuina näyttäisivät rivissä istuvilta ihmisiltä. Elli on kirjoittanut: Äiti. Ja työntänyt kirjeen pulloon. Hän viskaa sen toiveikkaana mereen. 

Elli ei ole mieleltään sairas, kuten Kristina, joka tavataan Ellin aikana sammunein silmin huoneen nurkasta, mykkänä. Elliltäkin odotetaan sairaan käytöstä. Sairaudentunnottomuus on nimittäin yleinen oire mieleltään sairastuneilla. Harvoin käyvä äiti helpottuu hänen raivokohtauksistaan; hän on selvästi oikeassa paikassa. Ellin kohdalla käsitellään myös yleistä tapaa, jolla liian vapaasti käyttäytyneitä naisia hoidetaan. Ennen mahdollista mutta epätodennäköistä pääsyä pois heidät steriloitiin.

Elävä dialogi ja karskin, mutta kuitenkin osaavankin henkilökunnan jonkin asteinen ystävällisyys näyttää Seilin hospitaalin sentään vähän siedettävämmässä valossa, puutarhaa ja karjaa hoidetaan, ruumiillinen työ pitää ajatukset kurissa. Useimmat tietävät olevansa yhteiskunnasta eristettyjä hulluja, loppuiäkseen saarelle tuomittuja. Meren selkä on liian suuri ylitettäväksi uiden ja talvella pimeässä salakavala. On vain harvoja poikkeuksia, jotka pääsevät pois ja elämä loppuu usein ennenaikaisesti.  

Kolmas hahmo, kehyskertomuksen Sigrid edustaa toista osapuolta, hoitajia. Hänet kuvataan potilaiden luottohenkilönä, nuorena ja hyväntahtoisena. Toisen maailmansodan jylykin alkaa jo kuulua taustalla ja tulla lähelle. Sigrid on raskaana, mutta saa viestin kihlattunsa kaatumisesta. Hän jää samalla tavoin sidotuksi saareen kuin potilaansa. Sama leima tarttuu häneenkin. Synnytyslääkäri puhuttelee korostetusti neidiksi. Niinpä Seili tarjoaa Sigridillekin turvaa. Saaren yhteisöön kasvavat kiinni niin potilaat kuin hoitajatkin. Ymmärtää, että vaihtoehdot sekä mielisairaille että muista syistä syrjityille naisille olivat vähissä noina aikoina.

En aivan ymmärrä sadan vuoden jaksoa, joka romaaniin on otettu kehyskertomuksessa. Sigrid ui Seilin saaren rannalla vuonna 1991. Suomen valtio oli kuitenkin luovuttanut vuonna 1964 Seilin hospitaalin rakennukset ja lähialueet Turun yliopistolle, joka perusti sinne Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Tämä toiminta on tällä hetkellä vaarassa loppua säästösyistä.

Romaani perustuu osin sosiologi Jutta Ahlbeck-Rechnin väitöskirjaan Seilin potilaista ja oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Johanna Holmström: Sielujen saari, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Otava, 2017, 365 s

Pari kuvaa päiväretkeltä Seilin saarelle vuodelta 2019