Olin ehtinyt tutustua Arttu Tuomiseen kahden dekkarin verran ennen tuoreinta Vapahtajaa. Porin poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman olivat jo tuttuja nimiä, samoin heidän henkilökohtaiset tilanteensa. Linda on nyt toipuva alkoholisti, Jari Paloviita elää avioliittonsa viimeisiä päiviä, Henrik Oksman yrittää päästä ulos kaapista rohkeamman kumppaninsa Pasin kannustamana. Tutkinnan johtaja Susanna Manner on kaikkein tukalimmassa tilanteessa; hänen poikansa Aleksi on kovaa vauhtia luisumassa huumerikollisuuden tappavaan suohon. Siinä on esimiesasemassa olevalla poliisiorganisaatiossa liikaa kätkettävää. Pojan auttaminen vie äidin väistämättä lähikontaktiin rikollisorganisaation kanssa, poliisille väärästä suunnasta.
Porin syrjäytyneitä, köyhiä alkoholisteja riivaa mystinen murhaaja. Näyttää, että hän saa avuttomat uhrinsa tekemään homman puolestaan. Löytyy uhreja, jotka kameravalvonnasta nähtynä sytyttävät itsensä tuleen juotuaan sitä ennen bensiiniä ja valeltuaan itsensä sillä. Samanaikaisesti kaupungilla huhutaan erikoisesta hyväntekijästä, Vapahtajasta, joka saa kaidan tien kulkijat heräämään, luopumaan huumeistaan ja palaamaan kunnollisiksi - ja onnellisiksi - kansalaisiksi. Hänestä ei ole kunnollista näköhavaintoa, sillä kohtaamiset hänen kanssaan tapahtuvat hämärässä, hän ei näytä kasvojaan, mutta kohtaamiset ovat sitäkin vaikuttavampia. Vapahtajan sukupuolikaan ei ole selvillä, ääni on syvä.
Porin kaduilla riehuvat myös jengit. Dragan Valenskin huumediilerit kiristävät asiakkaitaan veloistaan ja toisaalla nuorisojengikin huvittelee kodittomia potkimalla ja hakkaamalla. Porissa poliisilla riittää töitä. Tuttujen poliisien henkilökohtaiset kuviot ovat aika saman tapaisia kuin edellisissä osissa, yhdellä on vaikea isäsuhde, toinen eroaa, on ylipainoa jne tavallisia huolia. Manner on ainoa, joka poikansa takia joutuu vaarallisten valintojen eteen.
Kirja kuvaa sympaattisia poliiseja ja heidän kotiongelmiaan lämpimästi ja tekee heistä kaikin puolin inhimillisiä virkavallan edustajia. Rikosten kautta päädytään pohtimaan tärkeitä kysymyksiä oikeudesta oman käden oikeuteen, kun kohteena ovat yhteiskunnan heikoimmat. Onko heidän ihmisarvonsa vähäisempi? Tähän teemaan sopiikin kirjan alkuun laitettu sitaatti erään oululaisen kaupunginvaltuutetun puheenvuorosta, jota paljon aikanaan siteerattiin mediassa.
Mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä on yllättävän paljon? Tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä....
Rikollisjengien pahimmat otteet toivat mieleen kuvia Nordic noirin tv-sarjoista. Samoin lopun kliimaksi verkon kiristyessä syyllisen ympärillä tuntui tutulta. Katujen väkivalta ja jengien toimintatavat toki vastasivat uutisten kertomaa todellisuutta. Itse mysteeririkos tekijöineen ja taustoineen ei ihan napannut. Sen kieroon kasvanut paha palautti oikeastaan kaikkein eniten mieleen Silta-sarjan.
Taisin tykätä tuosta ekasta Tuomisen dekkarista Vaiettu nimenomaan sen takia, että siihen oli tuotu mukaan sodan aikaista historiaa ja Suomen rajojen ulkopuolelle meneviä kuvioita. Porisuhteeni - tai jopa Suomi-suhteeni - taitaa olla heikossa hapessa. Kauempana näyttää aina tapahtuvan jotain kiinnostavampaa.
Arttu Tuominen: VapahtajaWSOY, 2023, 366 s
Minä tykkäsin Vapahtajasta tosi paljon. Arttu Tuominen on mielestäni kehittynyt tosi paljon vuosien varrella. Enkä yhtään ihmettele, että hän on tosi nosteessa tällä hetkellä. Innostuimme Naisten Pankin lukupiirissämme Vapahtajasta niin, että järjestämme kirjaston kanssa tilaisuuden huhtikuussa, johon Arttu Tuominen on kutsuttu kirjailijavieraaksi.
VastaaPoistaLukupiiri on kiva idea. Minulle dekkarit ovat yleisesti vaikeita. Minusta näyttää, että niiltä ei vaadita kaunokirjallisesti ihan samaa kuin muun tyyppisiltä romaaneilta, esim kielellisesti. Sujuvaa tekstiä kirjoittaa Tuominen, mutta huomasin siellä täällä miettiväni parempaa verbiä tai muita sanavalintoja.
PoistaToinen asia mikä usein vaivaa dekkareissa, on se uskottavuus, jonka mukana karisee paljon vaikuttavuutta. Karin Fossum ja häneltä Rakas Poona on edelleen minulle se ykkönen tästä vähemmän lukemastani lajityypistä. Siinäkin taisi olla just se tandoorimauste, joka minulla toimi erityisen hyvin ;)
Minusta olet, Leena, ihan oikeassa arveluinesi. Olen itse aika tympääntynyt varsinkin pohjoismaisiin dekkareihin noista syistä. Joskus myös tulee mieleen, että otetaanko niihin rankkoja teemoja puhtaasti shokkiarvon vuoksi... Toisaalta taas Tuomisen kirjat ovat ihan ok luettavaa.
PoistaTässä oli sen tapaista mässäilyä, missä vaikutteet olivat mielestäni näkyvissä. Enemmän minua häiritsee, jos ei kieli toimi. Jään siihen vähän sitten nikottelemaan. Tämä harvahko tahti dekkareihin tutustumisessa sopii siis minulle mainiosti jatkossakin, vaikka Tuomisen dekkarit taitavat olla sieltä parhaimmasta päästä.
Poista