Luin lehdestä arvostelun elokuvasta Mother, Coach - Äiti sohvalla, joka on esitetty Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Luin sen inspiroineen romaanin Mamma i soffa, jota kriitikon mukaan ei tunneta Ruotsin ulkopuolella. Löytyi kuitenkin kirjastosta. Elokuvan ohjaaja oli luonnehtinut sitä kauhugenreen kuuluvaksi ja verrannut sitä Stanley Kubrickin Hohtoon. Minusta outo tai kummallinen osuvat paremmin. Ripauksen Beckettin Godota odottaessa näytelmää siinä aavistaa myös, nimenomaan sitä jonkin ratkaisun odottamista.
Kirja on elokuvasta erillinen teos, mutta romaanin näkee elokuvallisena, mikä voi selittyä tällä alkusysäyksellä. Pari seksikohtausta vaikuttavat nekin sillä tavalla päälleliimatuilta ja erillisiltä kuin lukijoiden/katsojien herättämiseksi liiasta uneliaisuudesta. Suljetun tilan tapahtumat ovat aika staattisia ja mielenkiinnon herpaantuminen on lähellä.
Kamarinäytelmällisessä yhden paikan ja kahden päivän mittaisessa romaanissa aikuiset pojat menevät äitinsä kanssa sohvaostoksille helteisenä heinäkuun päivänä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, Ikea ei tarjoaisi sellaisia raameja kuin Möbelhuset Ekensäng. Se sijaitsee kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella ja rehevöityneen vesistön tuntumassa. Lomakaudella alue on aavemaisen autio ja sen lisäksi koko liike on lopettamassa toimintaansa.
Liikkeessä tavataan tiskin takana nuori nainen ja yläkerrasta löytyy kuin löytyykin yksi sohva. Sinne äiti istahtaa eikä enää nouse. Äiti jähmettyy niille sijoilleen poikien, minäkertoja Davidin ja vanhemman veljen Pierren vetoomuksia kuulematta. Liikkeen henkilökunnasta odotetaan paikalle omistajaa, mutta paikalle saapuu toinen, hieman hämärän oloinen tyyppi. Poikien sisko ja kertojan vaimo lapsineen piipahtavat toteamassa oudon tilanteen.
Asetelma äiti sohvalla ja huolestuneet jälkeläiset on valmis. Kukin perheenjäsen vuorollaan ihmettelee, hermostuu ja yrittää puhutella äitiä. Sen jälkeen alkavat perheenjäsenten väliset ristiriidat ja sovittelut hämärän huonekaluliikkeen muutaman edustajan kanssa. Äiti on kaiken häslingin keskellä tyyni ja päättäväinen. Hän ei oikeastaan reagoi lasten aneluihin eikä hievahda sohvalta. Psykiatrista apua lapset uskovat hänen tarvitsevan, mutta äiti on - valitettavasti? - järjissään. Hänelle tuodaan kotoa albumeja, huopa ja muuta että hän tuntisi olonsa kotoisaksi. Yöpyminen sallitaan mutta sitten on edessä uloskanto vaikka väkisin.
Perheenjäsenet uudessa tilanteessa ja suljetussa tilassa ei ole mikään harvinainen lähtökohta tutkia sitä dynamiikkaa ja elämää taaksepäin. Ruotsalaisille ja muillekin Ingmar Bergman on ollut vahva elokuvan esikuva. Usein siinä törmätään kaikkien kokemaan tyrmistykseen siitä, miten vähän perheenjäsenet toisiaan oikeastaan ihmisinä sittenkään tuntevat.
Niin tässäkin, tavalliset arkiset puheenparret jäävät, kun tilanne vie ennen kokemattomiin rooleihin. Johtuu hyvin kulkevasta dialogista ja Davidin sisäisistä monologeista että tilanne alkaa kiinnostaa. Mihin suuntaan tämä outo näytelmä kehittyy? Perheen elämää ja äidin suhdetta siihen tässä käydään läpi. Äiti pudottelee omia totuuksiaan Davidille, tylyjä ja suoriakin. Jag ville aldrig ha er. Lapset eivät tunnista häntä, mutta nyt häntä ainakin kuunnellaan.
Och ändå, när man befinner sig mitt i det, när barnet behöver en så där otroligt mycket så är det enda man vill - att genast få slippa. Man vill vara ensam. Göra något annat, resa utomlands, gå ut och dricka vin, träffa någon okänd man på en bar, försvinna iväg tillsammans.
Äiti on nuoruudessaan ollut jonkinnäköinen julkkis ja seurustellut Hollywood-tähden kanssa. Lapset epäilevät, että lehdistö kiinnostuisi, jos saisi vihiä uudesta tilanteesta. Tausta jää kuitenkin muutamaksi maininnaksi ja unohtuu - kuten moni muukin epämääräinen asia äidin elämässä. Kuten golfaava avomies Berndt, jota odotellaan ja jonka perään kysellään.
Äiti tai kukaan muukaan ei oikeastaan tässä tarinassa herätä kovin suurta myötätuntoa ja muitakaan tunteita. Jonkinnäköinen haaleus vaivaa eikä kertomus oikein lunasta lupauksia - niitä mitä salaperäinen, kummallinen tunnelma viritti. Lopulta äiti filosofoi suunnilleen, että semmoista elämä on, teki niin tai näin, aina joutuu jotain katumaan.
Kun konkreettinen, vaikka epätavallinen tilanne huipentuu lähes surrealistiseen käänteeseen, minusta koko rakennelmä lässähtää, tai ainakin muutos, jossa surrealismin pölyä alkaa leijailla mööpeleissä, on liian jyrkkä. Ärsytti lopulta koko episodi, vaikka Jerker Virdborg kirjoittaa vahvaa dialogia, muutenkin teksti vetää ja kieli on napakkaa. Tuli kuitenkin hieman nenästä vedetty olo.
Jerker Virdborg: Mamma i soffaAlbert Bonniers Förlag, 2020, 252 s