Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Perjantaimessuilua

 

Torstain verkko-osallistumiseni kärsi katkeilevasta yhteydestä, joten Silvia Hosseinin, Paula Norosen ja Aleksis Salusjärven keskustelu Lukemisen tulevaisuudesta jäi harmittavan vajaaksi. Hyvän lukutaidon merkitystä valotettiin, mutta todettiin samalla, että lukemaan painostaminen on turhaa, sen sijaan lukuilolla kannustamisella on tehoa. SH sanoi, ettei pidä suhtautua alentuvasti nuoren valitsemiin aiheisiin, pääasia että lukeminen kiinnostaa, jos esim jääkiekkoilijan muistelmien kautta. Kun lukeminen maistuu, vaikeustasokin voi nousta ajan myötä. Tulevaisuudessa keskustelijat näkivät hyviä asioita esim yhteisöllisessä lukemisessa yleistyvien lukupiirien myötä. Mainittiin myös somen hyöty lukuvinkkien lähteenä. 

Messuilla hengailun pääsin perjantaina aloittamaan aiheesta, mikä on Kirjoittamisen tulevaisuus vuonna 2064. Niklas Ahnberg, Emmi-Liia Sjöholm ja Niko Hallikainen keskustelivat äänikirjoista, tekoälystä ja uusista muodoista, joissa kirjallisuus voisi tulevaisuudessa esiintyä. Kirjoittamisen keskustelijat uskoivat pysyvän aika entisellään eli uudet keinot kirjoittamisen apuna eivät kirjailijoita kovasti innostaneet. Ahnberg mainitsi tekoälyn käytöstä oman esimerkkinsä, jossa lukijat voivat äänikirjan kuuntelun jälkeen keskustella kirjan henkilön kanssa. Hallikainen vastasi ytimekkäästi ei, vastauksena tekoälyn käytöstä kirjan luomisessa, edes oikokuuntelussa, koska vajavaisuus/virheet, tarkoitetut tai ei, kiinnostavat. Positiivisena kirjailijat näkivät sen, että sekä kustantajia että kirjoittajia näyttää ilmestyvän yhä enemmän. 

Li Andersson kertoi jännittävänsä suosikkikirjailijansa Johannes Anyurun haastattelua tämän uudesta romaanista Ixelles. Sitäpä ei varmasta puhujasta huomannut, hän kun säteili niin iloisena ja innostuneena. Romaani sijoittuu 1 min tulevaisuuteen, se vaikuttaa ammentavan sanottavansa sekä ajattomasta eksistentialismista että kertovan ajankohtaisesta trollauksen tyylisestä eksyttämisestä todellisuudessa, jossa olemme kadottaneet yhteiset arvot, jossa harhailemme yksilöinä vailla hallintaa. Anderssonin mielestä se kertoo varsinkin tarpeestamme kuulua johonkin, Anyurun mukaan se kuvaa myös maailmaa ilman jumalaa, sarkasmin ja toivon vaihdellessa. 

Feministitutkijat Emma Kaskinen ja Katariina Yli-Malmi kertoivat ranskalaisen Françoise Vergèsin pamflettikirjasta Dekoloniaalinen feminismi, jonka lähtökohtana on purkaa ns valkoista feminismiä eli kritisoida feminismin, sivistystehtäväfeminismin, kuten tutkijat sen nimeävät, kapeutta, sen sokeutta olla näkemättä yhteiskunnan rakenteellisia syrjinnän tapoja, rasismia ja kolonialismia. Valkoisen feminismin tapaa asettua ylemmäs, nähdä muut aina uhreina ja yksilöinä, vaikka rodullistetun, naisen tai muusta syystä syrjityn asema linkittyy aina yhteiskuntaan. Myös yhteiskunnan yleinen militarisointi ja poliisiväkivalta lisäävät alistetussa asemassa olevien syrjintää. Kiinnittivät huomiota myös Suomen kaltaisten maiden väärään omahyväisyyteen siitä, ettei maassa olisi kolonialismin tapaista syrjintää. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanne on esimerkki meiltä.

En voinut tässä 60-luvun nuorena olla miettimättä, että ei mitään uutta auringon alla. Kuusikymmentäluvulla kapina ja protestit suuntautuivat nimenomaan rakenteisiin ja laajempiin yhteyksiin kuin vain sukupuolten tasa-arvoon. Toisaalta pitää toki kiittää eri aikojen aktivisteja siitä, että sukupuolten tasa-arvo on edennyt, 60-luvulla sitä oli vielä enemmän puheissa kuin teoissa. 

Yhdysvaltalainen, Suomeen kotiutunut John Simon on minulle ennestään tuttu kirjailija, Kone-yhtiön entinen tiedottaja ja Koneen ruhtinas -teoksen kirjoittaja. Sen muistan loistavasti kirjoitettuna yritys- ja perhehistoriana. Häntä haastateltiin uudesta teoksestaan Pako revitystä maasta — Syyrialaispojan matka kohti rauhaa. Juutalainen John Simon oli ystävystynyt Vantaan Kivistössä, toimiessaan nuorten jalkapallo-harrastuksen parissa syyrialaisen Basharin, palestiinalaisperheen Syyriassa pakolaisleirillä asuvan perheen pojan kanssa. Kirja on kertomus pojan vaiheista.

Kuten tämänkin kirjan kohdalla ja myöhemmin messuilla kuuntelemissani puheenvuoroissa saattoi todeta, ihmisten polut muotoutuvat järjettömissä sodissa ja niiden jälkeen epäoikeudenmukaisissa rauhansopimuksissa. Bashar on hyvin vilkas poika, joka selvisi uskomattomista tilanteista päätyäkseen Suomeen turvaan ja liiankin rauhallisiin olosuhteisiin. Pakolaiskeskukseen, jossa nuorelle energiselle miehelle ei ilmeisesti annettu mitään keinoja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Sen sijaan huumeita ja rikoksia on ollut tarjolla. Äitiä olisi tarvittu, mutta äitejä ei saada helposti Suomeen. Haastattelija korosti, että kirja ei ole mikään raportti, vaan eloisasti kerrottu kuvaus yksityiskohtaisine väläyksineen pojan tiestä. Sen voin uskoa, niin vaikuttava oli Koneen ruhtinas.

Tommi Melenderiltä (Ihmisen näköinen) ja Markku Envallilta (Rajan kahta puolta) on ilmestynyt uudet esseeteokset.  Envall antoi tunnustuksen Melenderille, joka oli kirjoittanut huijarisyndroomasta, omastaankin. Vanhempi ja nuorempi pohdiskelivat esseen luonnetta, viittauksia kirjallisuuteen - elämäessee vai kirjallisuusessee. Molemmat totesivat, että rajat häipyvät ja oma elämä alkaa liukua kirjallisuusesseeseenkin (huhh.. mikä sana). Essee on nyt uudessa nousussa, Melenderin mukaan laadun kustannuksella. Essee on hiljaista vastarintaa, se pohjaa tietoon, sivistykseen, merkitykseen suhteessa historiaan ja kasvaa omasta ajattelusta.

Ihmisen näköinen on Melenderin mukaan vähiten henkilökohtainen hänen esseistään ja enemmän maailmaa ihmettelevä. Toivoa antaa aaltoliike, nykyinen kriisi tulee vaihtumaan toisenlaiseen. - Se ei ole paljon se...

Näinä päivinä TVn ajankohtaisohjelmissa ahkerasti esiintyvät professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo R. Stewart keskustelivat Juusolan uudesta Israelin historia-teoksesta,  joka on 20 viime vuoden aikajakson päivitys samannimiseen teokseen. Minulle tulee Stewartista välittömästi mieleen Valter Juvelius ja hänen seikkailunsa Jerusalemissa. Ehkä se liittyy myös Stewartin persoonaan, rentoon ja hymyilevään. 

Seutu, johon molemmat herrat ovat perehtyneet, on kuitenkin maailman konflikteista sitkeimmän riivaama, jättäen tällä hetkellä lähes varjoonsa muut lukuisat kriisipesäkkeet ja sodat. Todettiin, että huolimatta Israelin jo naapureidensa hyväksymästä asemasta yhtenä valtiona alueella, nationalismi on Israelissakin vahvistunut ja sen myötä tilanne on entistä kireämpi. Kriittisen ajattelun tila on kaventunut ja sen merkkinä Israel on nykyään jo osa meidänkin kulttuurisotiamme. Tilanne on uudelleen politisoitunut, ja sitä mietitään jo niin päin, että mihin leiriin kuulun, jos ajattelen näin.

Jatkoin maailman konflikteilla. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta on kirjoittanut kirjan Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia. Häntä haastatteli turkkilaistaustainen Ayla Albayrak. Ei tullutkaan tässä vaiheessa yllätyksenä, että tämäkin alueellinen pattitilanne - Turkin ja Kreikan konflikti Kyproksesta - on nyt entistä tiukemmin solmussa ja rauhanomainen ratkaisu kaukana. "Diplomaattien hautausmaa" on eräs nimitys saaresta. 

Teos lähtee vuodesta 1820. Molemmat maat ovat olleet sotilasdiktatuureja. Kofi Annanin sopimusehdotus kelpasi turkkilaisille, vaan ei kreikkalaisille. Suurvaltojen, Ison Britannian, Yhdysvaltojen ja EUn väliintulot ovat vain heikentäneet sovinnon näkymää. Alueen maakaasuesiintymät kiinnostavat kaikkia.

Kylläpä tuli taas kaikin puolin virkistynyt olo tästä läsnäolosta sivistyneessä maailmassa, jota kirjamaailma aina on! Sen seurauksena kohosin myös titteliltäni ennen näkemättömiin sfääreihin >>>>>>>
Vaikuttavampi kuin eläkeläinen. Käytän tätä henkilötietolomakkeisiin tästä lähtien.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

 

- Me täällä näemme vaivaa, Susanna sanoo, taas hän huokaa. - Tuemme Israelia, että se jaksaa tehdä sen,  mikä sen kuuluu. Ennalleen asettaa maa. Hän katsoo ulos ikkunasta, Anun katse seuraa, ulkona ilta tekee tuloaan. - Miehet raivata maa ja naiset kasvattaa perheitä. Ja samaan aikaan sinä suomalaisena ei-juutalaisena tulet ja alat israelilaisen miehen -

Voiko nyt olla sen ajankohtaisempaa aihetta kuin Israel ja Palestiina, alueellinen konflikti, johon muu maailma osallistuu tunteiden - ja aseiden - voimalla? Kun tunteisiin yhdistyy uskonnollinen vakaumus, rakentuu hiljalleen täyttyvä ruutitynnyri. Kuinka se ihmisissä tapahtuu, sitä Terhi Törmälehto kuvaa vaikuttavassa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa. Tänään kirja on vielä polttavampi aiheeltaan ja tapahtumapaikaltaan kuin siinä ajassa, jota kirja kuvaa eli keväällä 2023. 

Kirjailijalla on kokemusta kristillisistä liikkeistä ja se näkyy sionistista kristillisyyttä edustavien naisten, Susannan ja Anun kuvauksessa, heidän tavassaan sovittaa omia mielenliikkeitään ja pohdintojaan Raamatun mukaiseen elämään. Kiinnostavaa on myös se, että päähenkilöt eivät missään vaiheessa kyseenalaista uskontoaan; ei ole kyse uskonnon hylkäämisestä traumaattisen kasvuympäristön jälkeen tai vastaavasta, josta monet uskontojen ahdistamat ovat kirjoittaneet. Kertomus päin vastoin avaa uskontojen - kristinuskon ja juutalaisuuden - sääntöjä, ihmeiden kokemuksia, lumousta, jota ne tarjoavat lohduksi ja elämän sisällöksi. 

Naiset tapaavat ohimennen lennolla Jerusalemiin. Susanna on lääkäri, papin puoliso, joka edustaa tiukkaa kristillistä fundamentalismia, hän on suorittaja ja perfektionisti, jolla näyttää olevan vaikeuksia peittää ylimielisyyttään erehtyvien ihmisten keskuudessa. Hän sponsoroi juutalaisten muuttoa muista maista luvattuun maahan, hän haluaa edesauttaa alijaa. Hänen ensimmäinen juutalaisensa on etiopialainen Magda. 

Susannan teini-ikäinen tytär Emppu tekee äidille hankalia kysymyksiä Jeesuksen tulemisesta ja helvetistä. Susanna on menossa töihin siirtokuntalaisten viiniviljelmille palestiinalaisalueelle, Länsirannalle. Tästä ei hänen perheellään, puolisollaan ole tarkkaa tietoa. Avioparilla on jatkuvaa erimielisyyttä Palestiinan tilanteesta. Matkan kohteena eivät ole enää kibbutsit, kuten 60-luvulla.  Leirillä Susannan seurana on kovan linjan pioneereja, joiden kanssa Susanna kokee vihdoin olevansa kotona, tärkeimmässä tehtävässään, äitiyttäkin tärkeämmässä.

Käytävän toisella puolella texasilaismies näyttää maisemia kameralle ja kertoo, että tämä tehdään pala kerrallaan. Pala kerrallaan maa otetaan takaisin, inch by inch, tämä on taistelua.

Anu on saksan opettaja ja yhtä innoissaan Jerusalemiin tulosta. Hänen matkansa on enemmän elämyksellinen, hän opiskelee hepreaa ja haluaa tuntea Israelin. Tunnekuohu johtaakin rakastumiseen israelilaiseen mieheen, sattuma löytää alttiin mielen. Mies ei kuitenkaan ole kovin uskonnollinen, hän käy sotaa vastustavissa mielenosoituksissa ja on kyllästynyt jatkuvaan vihanpitoon. Hän haaveilee Lontooseen muutosta.

- Ai niin, mies sanoo. - Meidän pitää kaikkien asua täällä. Jokaisen juutalaisen, aina, amen. - Niin niin no, Anu sanoo. - Saat sinä tietysti päättää missä tahdot asua. - Kiitos, se on kiva.

Kolmantena suomalaisena Jerusalemin lennolla naiset tapaavat toimittajan, joka raportoi alueelta Israelin ja palestiinalaisten konfliktista ja annostelee Susannalle faktoja Israelin väärinkäytöksistä, joita nainen ei halua kuulla. Susanna ja Anukin edustavat sitä samaa oppia kuin meidän Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, pohjimmaisena ajatuksena se, että Israelilla on oikeus kaikkeen maahan. Israel on luvattu maa, Jumala siunaa heitä jotka tukevat Israelia. Oppaana on Mooseksen kirja, ja maailmanloppu, Jeesuksen toinen tuleminen edessä. Päähenkilöt eivät hyväksy Israelin kritiikkiä, ja Susannan vakaumus on niin tiukkaa, ettei hän lopulta usko muidenkaan oikeasti ajattelevan muulla tavoin. Ajoittain hän oli varma, että he ovat salaa uskossa. Mieskin joutuu puhelimessa ihmettelemään, eikö hänen ajatuksillaan ole mitään merkitystä.

He ovat suolaa ja valoa piirtää tarkkaa kuvaa kiristyvästä fundamentalismista asenteena, jossa oma oikeus Jumalan siunaamana pyyhkii kaikki epäilyt, muiden näkemykset ja vie äärimmäisyyteen, väkivallan ja tappamisen helppouteen. Sillä Saatana verhoutuu myös houkutteleviin mutta petollisiin ilmiasuihin. Synti vaanii velttoa ihmistä.

Kertomus etenee vuorotellen Susannan ja Anun kokemuksia seuraten ja luo kasvavan trillerinomaisen jännitteen tapahtumille. Anun ja Susannan polut kohtaavat vielä kerran molempien tienhaarassa. Kaiken muun hyvän lisäksi, kirjailija onnistuu pienin mutta tarkoin kuvin viemään lukijan keskelle elävää kaupunkia ja kihisevää maata, niin Jerusalemin latautuneille kujille, Ramallahin tulenarkaan maastoon kuin Tel Avivin valoisille kaduille.

Vaikuttava romaani, toivottavasti se päätyy ainakin Finlandia-ehdokkaaksi.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava, 2024, 349 s

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Kolmen omaelämäkerrallisen romaanin jälkeen Etelä-Afrikassa syntynyt, Englannissa kasvanut Deborah Levy on siirtynyt enemmän fiktioon, kuten edellinen lukemani Kuumaa maitoa ja tämä uusin suomennos Mies joka näki kaiken. Toisaalta ensimmäinen häneltä lukemani Uiden kotiin oli myös hyvin elokuvallinen ja värikäs kertomus. Joten tässä vaiheessa näyttääkin, että omaelämäkerrallisuus on hänellä pikemminkin poikkeama kuin kekseliäästi rakennetut juonikuviot.

Mies joka näki kaiken seuraa minäkertojaa, juutalaista Saul Adleria kahdessa aikatasossa ja vielä sairaalapotilaana lääketokkuran unimaisemissa, joissa poukkoillaan vapaasti mistään rajoista välittämättä. Saul on vuonna 1988 nuori ja levoton historiantutkija, joka seurustelee Jenniferin, yhtä levottoman oloisen valokuvaajan kanssa. Naisen kuvauskohteena on enimmäkseen häikäisevän kaunis Saul. Lähtötilanteessa, johon palataan, asetellaan Saulia Beatlesin Abbey Road-esikuvan mukaisesti ylittämään kyseistä katua. Hän joutuu samalla auton töytäisemäksi. Jennifer saa pian tarpeeksi Saulista ja Asia on näin Saul Adler, saat painua helvettiin.

Ensimmäisen jakson nuoruuden kuvaus on nimenomaan sitä, irtonaisen ja irrallisen nuoruuden kuvausta, jossa spontaani tunnelma ja sattuma ajaa ihmistä kohtaamaan muita ja taas eroamaan nuoruuden eetoksessa. Siinä, jossa ei haluta asettua vaan löytää aina uutta seikkailua, väkevämpää rakastumista, jotain muuta, jotain uutta. Ja onko siinä sitten mukana sitä ulkonäön säihkettä, joka mahdollistaa niin monia vaihtoehtoja, kasvattaa itseriittoisuutta ja maailmanvalloituksen helppouden tunnetta?

Abbey Roadilta matka jatkuu Saulin tutkimuskohteeseen, Itä-Saksaan, sen aikaiseen DDR-nimiseen (Deutsche Demokratische Republik) Neuvostoliiton satelliittiin, jossa Saul tutkailee hyytävän kyttäys- ja ilmiantokulttuurin ohella omaa seksuaalista identiteettiään löytäen samalla uuden rakkauden, tulkkinsa Walterin.

Stalinistisen diktatuurin historia tuo mielleyhtymiä myös Saulin omasta lapsuudesta, ankarasta kommunismiin vihkiytyneestä isästä ja duunariveljestä, jotka molemmat hänen muistoissaan inhosivat hänen kauneuttaan ja tummansinisiä silmiään. Sinisiin silmiin ja kauniiseen Sauliin rakastuvat sekä miehet että naiset - ja nuori mies on aulis ottamaan kaiken vastaan. Suhdekiemuroita ja draamaa kasvaa omista suunnitelmista, jotka törmäävät toisten toisenlaisiin suunnitelmiin. Aika on juuri ennen neuvostoblokin sortumista, joten moni haaveilee länteen loikkaamisesta ja punoo pakosuunnitelmia. Läntiset turistit imevät puoleensa valvontakoneiston virkamiehiä ja toisaalta vierailijoista pakokeinoa etsiviä.

Tästä kaikesta kehkeytyy silppu värikkäitä käänteitä, joiden keskellä nuorimies vaeltelee kunnes viimeisessä osassa päätyy kuusikymppisenä samassa tienristeyksessä onnettomuuteen ja sairaalaan painajaistensa ja haaveuniensa keskelle, vuonna 2016.

Minulle Mies joka näki kaiken oli Deborah Levyltä lukemistani vähiten innostava, johtuneeko sitten tuosta päähenkilöstä, joka jäi etäiseksi, huolimatta mustista kutreistaan ja muusta komeudesta. Irrallisia kohtauksia merkityksettömän oloisine dialogeineen oli liikaa. Aikaa ja muistia hyppyytetään, kuten se on ollut yleistä kaunokirjallisuudessa viime vuosina.

Kustantamo maalailee takakannessa, että Se käsittelee vaikeutta nähdä itsemme ja toiset selvästi, yksilön vastuuta, itsekkyyttä ja rajojen hälvenemistä. Saulin elämänpolun voi tosiaan nähdä surullisenakin ajelehtimisena kauemmas siitä, mitä on etsimässä, jos sen tietäisi. Tavallista elämää siis.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
The Man Who Saw Everything, 2019 (kirjassa ilmeisesti virheellinen vuosi 2015), suomentanut Sari Karhulahti
Otava, 2024, 261 s

Piipahdus Turun kirjamessuilla - ja Chaplinin Kultakuumetta

Käyn kirjamessuilla etupäässä kuuntelemassa kiinnostavien kirjailijoiden haastatteluja tai keskusteluja. Olen kehno messuilija, ostan harvoin mitään, vaikka se kai on kustantamojen, näytteillepanijoiden - ja kirjailijoidenkin - tavoite, lisätä kirjamyyntiä. Tänä vuonna oli ohjelmasta tavallista vaikeampaa löytää itselleni kiinnostavia juttuja, kun käynti jäi yhteen päivään.

Ensimmäistä kuuntelemaani kirjailijaa, Roope Lipastia, en edes ole lukenut, paitsi kolumneja esim Ylen nettisivuilta. Kotona olin kyllä kuullut kehuja Lipastin teoksesta Porakonekirjoittaja, joten se sai riittää. Lipastilta on ilmestynyt uusi historiallinen romaani Luutnantti Ströbelin istumajärjestys, joka sijoittuu 30-vuotisen sodan ajan Turkuun ja kertoo ihmisen ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista lapsenkin silmin. 

Seuraava, lavalle istahtava Osmo Soininvaara oli omasta intressistäni lähtevä. Hyvä ja terävä-älyinen puhuja edelleen, 73-vuotiaana. Häneltä on ilmestynyt muistelmateos, Voittoja ja tappioita. Hän kuvaili elämänpolkuaan enemmän sattumien muotoilemaksi, kuten useimmilla meistä. Valtiotieteellisessä vieressä oli luennoilla istunut joku, joka oli hänen haaveensa tiedemiehenä täysin toteuttanut. Soininvaara asui lapsena Munkkiniemessä, joka ei siihen aikaan vielä ollut se varakkaiden alue. Mutta kun joku alue osoittautuu onnistuneeksi, rikkaat ostavat sen itselleen, jotenkin noin hän sen kiteytti. Ville Komsiin tutustuminen oli vienyt hänet vihreiden pariin, vaikka hän ei itseään minään varsinaisena luontoihmisenä pitänytkään, enemmän kaupunkilainen kun on. Asiantuntijana hän toki toisti varoituksen luontokadosta, jonka pysäyttäminen on ihmisen tulevaisuudelle elintärkeää.

Enemmän OS puhui roolistaan kunnallispoliitikkona, kaupunkisuunnittelun vaikuttajana. Hän kaipaili Suomen kaupunkeihin enemmän eurooppalaista näkökulmaa, rakentamista lähelle, että autoille ei tarvitse varata sitä tilaa kuin nyt. Puistot menetetään parkkipaikoille. Oli havainnut Turun autotiet kaupungissa ylileveiksi, 5 metrisiä, kun Helsingissä esim 3 metriä riittää. Ajetaanko täällä kännissä? - ihmetteli Osmo S. Valitteli siis tätä autoille antautumista, amerikkalaiseen malliin. Hänen isänsä oli toiminut lentoliikennealalla ja ollut ostosreissulla Yhdysvalloissa (Houston?). Isä oli ihmetellyt kaupungin tyhjiä katuja illalla. Hän oli yksin kävellyt kadulla. Poliisi oli pysähtynyt kyselemään syytä moiseen. - Kaupunkien keskustat pitää rakentaa niin, että siellä viihdytään. Emme mene Pariisiin tai Roomaan katsomaan uusia betonilähiöitä, vaan oleilemaan vanhan kaupungin kaduille. - Vielä Soininvaara ehti puhua perustulon puolesta, jotta ei ihmisiä digitalisoituvassa maailmassa työnnettäisi köyhyyteen, silloin kun heidän työpanoksensa on liian halpa elämiseen. Hän kaipasi sen hallintaan automaatiota, ei byrokraattisia kuvioita.

Seuraava pysähdys oli spontaani. JP Koskinen siellä oli puhumassa uusimmasta teoksestaan Likainen totuus, joka taitaa olla nuortenkirja. Etummainen rivi nuoria poistui paikalta kun haastattelu alkoi. Takarivissä vieressäni nuoriso seurasi videoitaan ja kikatteli niille. Harmi, sillä kirjailijahan on historiaan ja kosmologiaan, ajan käsitteisiin, uskontoihin jne hyvin perehtynyt. Mutta kirja on kolmas osa retkikunnan seikkailua Marsin kamaralta maahan, tulevaisuudessa vai menneisyydessä - emme voi tietää. Sen tiedän, että joku meillä kotona voisi hyvinkin kiinnostua tästä, mutta se en ole minä.

Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen, tietokirjailijat, filosofeiksikin nimetyt ovat julkaisseen tietokirjan Mikä internetiä vaivaa? Aihe ei yllätä tuoreudellaan, mutta he painottavat näkökulmaa, teknologiakeskustelun sijaan yhteiskunnallista näkökulmaa ja itsestäänselvyyksien purkamista. Heidän mielestään Suomessa keskustelu on ollut varsinkin (ehkäpä Nokia-ilmiön jälkiä?) vailla riittävää kriittisyyttä ja näkökulmia, joita kansainvälisessä keskustelussa löytyy enemmän. Somesta keskusteltiin tietenkin, vaikka he totesivat, että mielenterveysongelmat olisivat täällä ilmankin sitä. Ja toisille netti taas tuo helpotusta. Kuitenkin he totesivat, että heille, joilla muutenkin menee hyvin, netti tuo lisää mahdollisuuksia. Addiktiotkin on todettu rottakokeissa (!) vahvemmiksi niillä, joilla on vähemmän tekemistä. (Siis verrattuna rottiin jotka harrastavat? 😊) Algoritmien voimasta puhuttiin. Digitalisaatiokin toimii kapitalismin sääntöjen mukaan. Kaikki joutuvat tähän alistumaan, koska se vastaa nyt tavoista tuottaa rahaa. Askeettinen vetäytyminen sen ulottumattomiin ei toimi ainakaan enemmistölle. Tekoälyäkin sivuttiin lopuksi. Jatkoin omaa louhintaani tyhjenevään auditorioon.

Turun Kansallinen kirjakauppa juhlii 125 vuosiaan ja salista purkautui runsaasti väkeä ennen Tuija Siltamäen ja Jyrki Lehtolan haastattelua heidän tuoreimmasta yhteisestä esseekokoelmastaan Kosketus. Haastattelu oli hieman hämmentävä kokemus. Ehkä nämä ärhäkät sanankäyttäjät eivät ole puhujina parhaimmillaan tai sitten haastattelija ei oikein osannut heitä lähestyä. Voi olla, että kun nämä kaksi ovat tottuneet enemmänkin kommentoimaan julkisen elämän ilmiöitä ja henkilöitä sekä median toimintaa omaan ironiseen tyyliinsä, he eivät ole luontevia puhumassa omasta työstään. JL kielsi kirjan olevan satiiria. Kirjan synnystä kysyttäessä kirjailijat hekottelivat heittelevänsä toisilleen huonoja vitsejä, joita sitten möyhitään ja sekoitellaan. 

- Miksi valitsitte tämän naalinpennun kanteen? - Ajateltiin mikä myisi mahdollisimman paljon eli söpöt eläimet. - Miksi kirjoitatte äitiydestä? - Kun kaksi lapsetonta kirjoittaa siitä, joku saattaa suuttua. Kosketus-nimeä oli testattu lähipiirissä, ja kun se kaikkien mielestä oli kamala, kaksikolle se riitti ja se valittiin.

Sinä riität -teoksesta tuttuja teemoja ilmeisesti jatketaan tässä uudessa. Autenttisen minuuden metsästyksestä, ylettömästä minän korostuksesta, sairauskertomusten yleisyydestä. Mitä pitäisi sitten tehdä? Mennä ulos, tehdä jotain muuta kuin etsiä itseään, tuohon tapaan vastasi TS. Mediapöhinää on edelleen syytä pilkata.

Kolea lokakuu näkyi jo messukävijöiden syysmuodissa. - Viimeisiksi kuunneltaviksi olin ajatellut Tarja Halosta yhdessä Meri Valkaman kanssa, mutta väsähdin heitä odotellessani ja poistuinkin sitten messubussilla.

- - -

Kulturelli viikonloppu jatkui tänään viehkeällä konsertilla, jossa Turun Filharmoninen Orkesteri antoi parastaan myötäillessään tapahtumien kulkua Chaplinin Kultakuumeessa. Orkesterin takana valkokankaalla tepasteli Charles Chaplin pikku kulkurina Alaskan arktisissa maisemissa. Riemastuttava elämys, Chaplinin koreografiat tiukoissa tilanteissa eivät ole vanhentuneet!

Jerker Virdborg: Mamma i soffa

Luin lehdestä arvostelun elokuvasta Mother, Coach - Äiti sohvalla, joka on esitetty Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Luin sen inspiroineen romaanin Mamma i soffa, jota kriitikon mukaan ei tunneta Ruotsin ulkopuolella. Löytyi kuitenkin kirjastosta. Elokuvan ohjaaja oli luonnehtinut sitä kauhugenreen kuuluvaksi ja verrannut sitä Stanley Kubrickin Hohtoon. Minusta outo tai kummallinen osuvat paremmin. Ripauksen Beckettin Godota odottaessa näytelmää siinä aavistaa myös, nimenomaan sitä jonkin ratkaisun odottamista.

Kirja on elokuvasta erillinen teos, mutta romaanin näkee elokuvallisena, mikä voi selittyä tällä alkusysäyksellä. Pari seksikohtausta vaikuttavat nekin sillä tavalla päälleliimatuilta ja erillisiltä kuin lukijoiden/katsojien herättämiseksi liiasta uneliaisuudesta. Suljetun tilan tapahtumat ovat aika staattisia ja mielenkiinnon herpaantuminen on lähellä.

Kamarinäytelmällisessä yhden paikan ja kahden päivän mittaisessa romaanissa aikuiset pojat menevät äitinsä kanssa sohvaostoksille helteisenä heinäkuun päivänä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, Ikea ei tarjoaisi sellaisia raameja kuin Möbelhuset Ekensäng. Se sijaitsee kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella ja rehevöityneen vesistön tuntumassa. Lomakaudella alue on aavemaisen autio ja sen lisäksi koko liike on lopettamassa toimintaansa.

Liikkeessä tavataan tiskin takana nuori nainen ja yläkerrasta löytyy kuin löytyykin yksi sohva. Sinne äiti istahtaa eikä enää nouse. Äiti jähmettyy niille sijoilleen poikien, minäkertoja Davidin ja vanhemman veljen Pierren vetoomuksia kuulematta. Liikkeen henkilökunnasta odotetaan paikalle omistajaa, mutta paikalle saapuu toinen, hieman hämärän oloinen tyyppi. Poikien sisko ja kertojan vaimo lapsineen piipahtavat toteamassa oudon tilanteen.

Asetelma äiti sohvalla ja huolestuneet jälkeläiset on valmis. Kukin perheenjäsen vuorollaan ihmettelee, hermostuu ja yrittää puhutella äitiä. Sen jälkeen alkavat perheenjäsenten väliset ristiriidat ja sovittelut  hämärän huonekaluliikkeen muutaman edustajan kanssa. Äiti on kaiken häslingin keskellä tyyni ja päättäväinen. Hän ei oikeastaan reagoi lasten aneluihin eikä hievahda sohvalta. Psykiatrista apua lapset uskovat hänen tarvitsevan, mutta äiti on - valitettavasti? - järjissään. Hänelle tuodaan kotoa albumeja, huopa ja muuta että hän tuntisi olonsa kotoisaksi. Yöpyminen sallitaan mutta sitten on edessä uloskanto vaikka väkisin.

Perheenjäsenet uudessa tilanteessa ja suljetussa tilassa ei ole mikään harvinainen lähtökohta tutkia sitä dynamiikkaa ja elämää taaksepäin. Ruotsalaisille ja muillekin Ingmar Bergman on ollut vahva elokuvan esikuva. Usein siinä törmätään kaikkien kokemaan tyrmistykseen siitä, miten vähän perheenjäsenet toisiaan oikeastaan ihmisinä sittenkään tuntevat.

Niin tässäkin, tavalliset arkiset puheenparret jäävät, kun tilanne vie ennen kokemattomiin rooleihin. Johtuu hyvin kulkevasta dialogista ja Davidin sisäisistä monologeista että tilanne alkaa kiinnostaa. Mihin suuntaan tämä outo näytelmä kehittyy? Perheen elämää ja äidin suhdetta siihen tässä käydään läpi. Äiti pudottelee omia totuuksiaan Davidille, tylyjä ja suoriakin. Jag ville aldrig ha er. Lapset eivät tunnista häntä, mutta nyt häntä ainakin kuunnellaan. 

Och ändå, när man befinner sig mitt i det, när barnet behöver en så där otroligt mycket så är det enda man vill - att genast få slippa. Man vill vara ensam. Göra något annat, resa utomlands, gå ut och dricka vin, träffa någon okänd man på en bar, försvinna iväg tillsammans.

Äiti on nuoruudessaan ollut jonkinnäköinen julkkis ja seurustellut Hollywood-tähden kanssa. Lapset epäilevät, että lehdistö kiinnostuisi, jos saisi vihiä uudesta tilanteesta. Tausta jää kuitenkin muutamaksi maininnaksi ja unohtuu - kuten moni muukin epämääräinen asia äidin elämässä. Kuten golfaava avomies Berndt, jota odotellaan ja jonka perään kysellään.

Äiti tai kukaan muukaan ei oikeastaan tässä tarinassa herätä kovin suurta myötätuntoa ja muitakaan tunteita. Jonkinnäköinen haaleus vaivaa eikä kertomus oikein lunasta lupauksia - niitä  mitä salaperäinen, kummallinen tunnelma viritti. Lopulta äiti filosofoi suunnilleen, että semmoista elämä on, teki niin tai näin, aina joutuu jotain katumaan.

Kun konkreettinen, vaikka epätavallinen tilanne huipentuu lähes surrealistiseen käänteeseen, minusta koko rakennelmä lässähtää, tai ainakin muutos, jossa surrealismin pölyä alkaa leijailla mööpeleissä, on liian jyrkkä. Ärsytti lopulta koko episodi, vaikka Jerker Virdborg kirjoittaa vahvaa dialogia, muutenkin teksti vetää ja kieli on napakkaa. Tuli kuitenkin hieman nenästä vedetty olo. 

Jerker Virdborg: Mamma i soffa
Albert Bonniers Förlag, 2020, 252 s