Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Kansi Andrew Smith

Itävaltalaissyntyinen G.W. Pabst (1885-1967) oli aikansa  arvostetuimpia saksalaisen kielialueen elokuvaohjaajia, joka elokuvan globaalin maailman siivittämänä liikkui suvereenisti yli valtioiden rajojen, kunnes siihen tuli tunnettu stoppi, toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan pakkovalta. Pabst oli ohjannut menestystä niittäneitä elokuvia jo ennen äänielokuvaa Yhdysvalloissakin. Häntä pidetään myös ajan ylivertaisen filmitähden, Greta Garbon löytäjänä. Pääosan elokuvistaan Pabst ohjasi Euroopassa.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin uusin teos, Ohjaaja avaa jälleen yhden näkökulman Saksan historian traagisimpaan aikaan, joka on osoittautunut ehtymättömäksi aarrearkuksi kirjallisuuden ja elokuvan tekijöille. Taiteella on pintaa syvemmälle pureutuvat keinonsa näyttää paha, kun se kätkeytyy aikansa yleisesti hyväksyttyihin muotoihin.

Elokuvaohjaaja Pabst romaanin päähenkilönä valaisee sitä umpikujaa, johon vapaudessa kasvanut taiteen tekijä joutuu uudessa tilanteessa, kaiken tekemisen ollessa alisteinen vallanpitäjän hyväksynnälle. Ajankohtaistahan tämä on taas tällä hetkellä Yhdysvalloissakin. Bye-bye Hollywood hills. Hollywoodista tämäkin tarina alkaa kuvatessaan natsihallintoa paenneen ohjaajan epämukavuutta filmitaivaan starojen uima-allasbileissä. Euroopassa hän on jo ehtinyt paistatella kuuluisuudessa, Amerikassakin nimi tiedetään. Niin kiinnostava hän ei siellä ole, etteikö hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi tässä ympäristössä, tällä kielellä. Eurooppa kutsuu.

Taakse jää Amerikka, ja entinen palava rakkaus, näyttelijä Louise Brooks, Pabstin palatessa yli Atlantin vaimonsa Gertruden ja poikansa Jacobin kanssa Ranskaan. Samaan aikaan Euroopasta kulkee pakolaisten täyttämiä laivoja toiseen suuntaan. Pariskunnalla on suunnitelma käydä tapaamassa ohjaajan vanhaa äitiä Wienissä, mutta tässä vaiheessa Hitlerin joukot ovat jo miehittäneet Itävallan.

Uusi barbaarinen komento tulee pariskunnalle yllätyksenä. Sen kouriintuntuvin havainto tulee heitä vastaan vanhassa linnassa, joka on perheen käytössä. Talonmies vaimoineen on uuden vallan uskollisia tukijoita ja se on nostanut heidät uuteen arvoon. Siksi asetelmat ovat vaihtuneet, palvelijoista on tullut käskyttäjiä ja pilkkaajia. 

Jatkossa perheen liikkumisvara kutistuu entisestään, Gestapon ilmiantajia on varottava, kotona on vaarallista. Poika Jacob raivaa tietä koulumaailmassa, sielläkin väkivalta on tie, jolla arvostus ansaitaan ja potentiaaliset kiusaajat nitistetään. Poika liittyy myöhemmin Hitler-Jugendiin. Elokuvaohjaajan on otettava lusikka kauniiseen käteen eli natsimielisiä käsikirjoituksia vastaan ja ohjattava Hitlerin hovikuvaajan, Leni Riefenstahlin kanssa, tämän oikkujen ja määräysten mukaisesti. Poikkipuolinen sanakin voi osoittautua hengenvaaralliseksi.

Pabstille elokuvan tekeminen, vaikka tiukasti raamitetuin säännöin, antaa mahdollisuuksia jatkaa omaa uraansa, tehdä töitä kameran kanssa ja leikkaajana, joka on hänen intohimonsa. Hänen sisäinen maailmansa, mahdollinen tuskailu yhteistyöstä natsihallinnon kanssa jää arvoitukseksi. Hänen tyylilajikseen, monologeissa ja dialogeissa, jää sarkasmi - silloin kun se ei ole vaarallista. Muutoin käsi alkaa tarvittaessa suoristua yläviistoon.

Trude-vaimon mielenliikkeet ja kauhu kertovat selvemmin moraalisesta ristiriidasta. Hän hakee lohtua viinipullosta. Natsirouvien lukupiirin kokous vaikuttaa Gestapon kuulustelulta, vaikka pienessä piirissä. Thomas Mannin nimen mainitseminen positiivisessa valossa sytyttää hälytysvalon siinä salongissa. Huonon kirjallisuuden satiiri kukkii tässä luvussa.

"Tällainen piiri perustuu jäsenten väliseen yhteisymmärrykseen", Else Buchholz sanoi. "Sopusointuun. Ja jos se puuttuu... Rakas Gritt, kaikella kunnioituksella, ehkä me tapaamme jonkin aikaa ilman teitä."

Natsien vallan lujittuessa Pabstilla ei ole vaihtoehtoja, hänen maineensa elokuvantekijänä halutaan valjastaa propagandaministeriön käyttöön. Ei edes vanha maine "punaisena Pabstina" haittaa voimansa tunnossa saapastelevia natseja. Romaanissa vilisee henkilöitä, oikeita ja fiktiivisiä. Käsikirjoittajista on pulaa, kirjailijoita on vangittu, Erich Kästnerinkin (Tuuliajolla Berliinissä) nimi vilahtaa. Avustajia elokuvaan saadaan keskitysleirivangeista. Ilmainen työvoima oli laihanlaista ja kalpeaa, mutta oikeilla valaistuksilla heistä saatiin yleisökohtauksiin tarvittava määrä.

Ohjaajan työtä kuvataan kirjassa osin mielenkiintoisesti, kuvaamisen ja leikkauksen yksityiskohtien kautta, lavasteista, kamera-ajosta, kuinka liike saadaan kuvassa virtaamaan. Kuvattuja käsikirjoituksia ja niiden juonen käänteitä kerrataan turhankin laveasti, pääasia eli ohjaajan ja hänen perheensä selviäminen moraalisen romahduksen uhan edessä, hajoaa sivupolkujen ryteikössä. Näkökulmat vaihtuvat rönsyilevässä tarinassa tiheästi.

Huipentumana Pabst saa ohjattavakseen natsikirjailijan huonon käsikirjoituksen, Molanderin tapauksen, johon hän heittäytyy koko kuristetulla elokuvaajan sielullaan. Elokuvaa kuvataan lähes paniikissa ja se on saatava miehitetystä Prahasta vietyä. Vaikuttaa kuin kirjailija olisi tässä vaiheessa nähnyt kirjassa elokuvan käsikirjoituksen (jawohl, elokuva on näköjään tulossa) ja on kirjoittanut siihen lisää actionia. 

Minusta tässä vaiheessa kertomus vesittyy kaikista aineksista, joita siihen kasaantuu. Sitä ei selkeytä kehyskertomus, jossa ollaan dementikkojen parissa vuosikymmeniä myöhemmin. Ei siitäkään huolimatta, että Pabstin ohjaaman kadonneen elokuvan arvoitus löytänee selityksensä niissä huoneissa.

Kun lopussa Jacob vielä kohtaa vanhan naisen, joka paljastuu... minusta tarina alkaa muistuttaa ohukaissoppaa. Kyllä, ohukaissoppa mainitaan erään menyn osana. Oli pakko tutkia sitä soppaa, ja päättelin että kyse olisi käännösvirheestä/painovirheestä. En tiedä, mutta olisiko sittenkin ollut kyse linssisopasta? Blinsen vai Linsen? Vai tekoälyä sopassa mukana?

Daniel Kehlmann: Ohjaaja 

Lichtspiel, 2023, suomentanut Tuulia Tipa

Siltala, 2025, 381 s.