Turun kirjamessuilla sunnuntaina

 

Laiskuus oli saada vallan sateisena sunnuntaiaamunakin. Perjantain tai lauantain ohjelmasta löysin olevinaan liian vähän kiinnostavaa, mutta sunnuntain ohjelmasta löysin useammankin aihepiirin. Tapahtui se, mikä aina ennenkin kirjamessuilla, heräsin ja innostuin. 

Logomo uutena kirjamessupaikkana osoittautui miellyttäväksi, eikä ruuhka ollut paha sunnuntaina. Se saattoi ollakin rauhallisin päivä. Akustiikka toimi pehmeämmin ja lämpötila oli sopiva. Palelin usein Artukaisten messuhallissa, ulsteri päälläkin.

Ensimmäisen kuuntelemani keskustelun jokainen esiintyjä oli itselleni tuntematon. Anna Järvisen tiesin, mutta hänpä oli sairastunut ja häntä sijaisti Leenamaija Forsberg-Johannesson, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Unilintu, uunilintu. Kirjailija on palkittu novellikokoelmastaan Tähdenlento. Ryhmää oli kohdannut myös toinen sairastapaus: Marja Mdzimban runoteoksesta Eilen rakkaani luki hänen sijaansa runoja haastattelija Maarit Turtiainen. Ja niin kävi, että ostin tuon runokirjan. Yllättävä tapahtuma, koska en yleensä lue runoja. Maarit Turtiainen kertoi niin liikuttavasti runokirjan taustasta, Marjan mosambikilaisen puolison kuolemasta. Se on sittemmin palkittu Kaisa Vilhuinen -palkinnolla. Entiset heppatytöt Hanna Leisiö ja Anna Tainio ovat kirjoittaneet hevosurheilun piiriin sijoittuvan feelgood romaanin aikuisille - ja se on ainutlaatuista tälle aihepiirille. Eikä hanke jää yhteen romaaniin, siitä on tulossa sarja. Siitä he olivat iloisen ylpeitä ja päättäväisiä. 

Otsikon Ala kapinoida alla ystävyyden ja solidaarisuuden sanomasta sanailivat Hanna Lantto (Bilbao), Riina Tanskanen (Tympeät tytöt uusi jatkoteos Luokkakivut) sekä Minni Matikainen ja Paula Silvén  (Akateeminen kapinakirja). Muun kapinan,  eli esim Riina Tanskasen kritiikin talouspuheesta, jossa vain tietyn tyyppiset puheenvuorot otetaan vakavasti, ymmärrän hyvin, mutta en edelleenkään ymmärrä Lanton näkemystä varsin reippaan alkoholin nautinnan sumentamana altistua toistuvasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi kapinalliseksi teoksi. Olen ymmärtänyt jotain siinä ilmeisesti väärin. Koin toiminnan kirjassa traagisena.

Seuraavalla lavalla keskusteltiin kahdesta uudesta elämäkertateoksesta. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi ja Hannu Harju: Jouko Turkka - näkijä, narri ja nöyryyttäjä. Noora Vaarala kertoi valinneensa aiheensa, koska on kotoisin Kittilästä ja halusi tutustua kuuluisaan taiteilijaan ja tarkastella Särestöniemen julkisuuskuvaa, monella tavalla leimautunutta. Noora Vaaralalle oli valjennut kirjoittamisen aikana Särestöniemen julkisuuden ahdasmielisyys, kun hänestä taiteilija on Tom of Finlandin tyyppinen queer-taiteilija, jonka taide ilmentää kaipuuta, ja maalaukset ovat myös nähtävissä koodikirjoituksena. Paneutuneesti hommansa hoitanut haastattelija Silvia Hosseini - jota suuresti ihailen - komppasi, kuinka taiteilijaa oli jatkuvasti toiseutettu ja eksotisoitu kriitikoiden toimesta.

Hannu Harju sanoi havainneensa elämäntarinoista, että sankaruus ei kiinnosta vaan virhe. Jouko Turkalla se on räyhäkkyys, epätavallinen käytös, vallanhalu, mutta myös poikkeava assosiointikyky. Turkasta on kirjoitettu useita teoksia, mutta Harjun teos - joka on todellakin yksi kolmesta Turkka-teoksesta tänä vuonna! - on tyyliltään poimintoja, sitaatteja, vinjettejä eikä tekijä itse asetu tekemään päätelmiä. Turkalle valtataistelu oli hänen mukaansa oleellista, mutta lopulta aikansa pelätty teatteriguru oli kirjoittajasta yksinäinen, ja elämä näyttäytyi surullisena. 

Samalle lavalle nousivat seuraavat elämäkertakirjurit, eli Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään Anna-Leena Härkösestä kirjan Taskupainos. Härköselle on sattunut elämässä paljon, kauheitakin, ja niitä pitkäaikaiselle ystävälleen - noin 30 vuotta - kertoessaan idea kirjasta on syntynytkin.

Tarpeeksi ihmisten historiasta saatuani lähdin kuuntelemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven haastattelua sekä uudesta teoksesta Turun hienoimmat talot että vanhasta - lähes tieto-Finlandian voittaneesta - Arkkitehtuurimme vuosituhannet, kustantamona Sammakko. Yleisesti voisin todeta, että taloista puhuminen näytti paljon hauskemmalta kuin ihmisistä; professorin, arkkitehdin ja valokuvaajan keskustelua elävöittivät jatkuvat naurun pyrskähdykset, joihin he näyttivät toisiaan innostavan.

Hienoimmat talot -käsitettä ei nimittäin tule ottaa niin vakavasti. Yleisöstä kysyttiin terävästi, että kenen näkökulmasta hienoimmat, veronmaksajan, kansalaisen vai kenen. - Ihan vain meidän kannalta, Aleksin ja mun näkökulmasta, hihitteli arkkitehti. Parivaljakkoa ei kiinnnosta niinkään arkkitehtien diktatorisesti määrittelemä kaanon, vaan särmikkäämpi lähestymistapa. Niinpä yleisössä kävi kohahdus, kun Savolainen mainitsi hienoista mm ostoskeskus Manhattanin, postmodernismin räikeimmän tykityksen. Kupittaan Citymarket sai myös kunniamaininnan. Yleisesti hyväksyttyjä klassikkojakin, kuten Hjortin talo, tietenkin arvostetaan, mutta ovathan ne jo niin läpikuluneita kohteita... Turun hienoimmat talot ei ole vielä kirjana saatavilla, mutta julkaistaan syksyn aikana. Asiantuntijoiden mielestä hienoimpia rakennuksia Suomessa ovat 1960-70 -lukujen rakennukset sekä 1920-30 -luvuilla rakennetut. Hienoa kohdetta Suomessa kysyttäessä, herrat mainitsivat Inarin Pielpajärven erämaakirkon.

Iso auditorio oli edellisten keskustelijoiden jäljiltä täyteen istuttu. Siellä säteilivät Seela Sella ja arkkipiispa Tapio Luoma. Olivat omallakin listallani, mutta en yhtään kadu samanaikaista arkkitehtuuripläjäystä. Ehdin vielä kuulla Sellan lausumassa Eino Leinoa. Olihan se vaikuttavaa, niin pieni valkotukkainen nainen, niin vahva ääni ja poljento. Näyttelijäntyö pitää ihmisen pään ja äänen hyvässä kunnossa, enimmäkseen ja varsinkin joillakin.

Sara Al Husainin uusi teos Kenelle maa kuuluu kuvaa hänen eli nuoren sukupolven näkökulmasta maahanmuuttajuutta taustana Irakin sota 2003-2011, jolloin irakilaistaustaisissa perheissä lapset joutuivat elämään vanhempiensa sotaa toisessa maassa. Lapset ihmettelivät mitä hienoa siinä paikassa saattoi olla, kun uusi maa antoi heille  kaiken. Nykyinen some lisää lapsiperheiden vaikeutta, kun vanhemmat saattavat kanaviensa kautta seurata on line-sotaa, joka vyöryy koteihin ja lasten elämään toisella tavalla. Al Husaini puolustaa tässäkin, kuten aiemmassa teoksessa Huonot tytöt omaa toimijuutta, ei ulkoa ohjattua.

Vanhan ihmisen pitäää osata lopettaa messutkin ajoissa, ettei läkähdy. Jäi nyt sitten kuulematta Paavo Teittinen ja orjuus Suomessa, Timo R Stewartin Palestiinan historia karttoina sekä Anna Kontula. Onneksi olen noista kaikista aika perusteelliset jutut lukenut. Kiitos messuista!  Kylläpä virkisti.