Nylén, Antti: Vihan ja katkeruuden esseet 
Luettu 2/2009

 

Ei pitäisi tehdä näin: katsoa netistä mitä joku on sanonut tästä. Mutta kun se on niin helppoa ja houkuttelevaa. Enkä missään nimessä olisi saanut tätä sanottua näin tyhjentävästi kuin joku Markku Paasonen. Sanon ensin omani. Antti Nylén on nimennyt itsensä dandyksi ja hän asettuu arvioimaan nimeltä mainittujen henkilöiden ihanuutta ja inhottavuutta, luokittelee, vihaa, halveksii ja ihastelee erikseen ja nimeltä mainiten.Teemu Mäki – hyvä! Vihaan tätä taidepiirien nimeä ‘kissantappovideotappajaa’ minäkin. Ihminen esittää fiksua ja luulee sen nimissä voivansa tappaa ja osoittaa jotain sillä. Päällesyljettävää. Muita nimiä juoksutetaan: Hannu Raittilakin saa halveksunnasta osansa, vain Linkola ja Leena Krohn saavat armon, samanlaisina fundamentalisteina kuin hänkin. Ja Charles Baudelaire ja Morrissey. Joitakin huonosti minulle avautuvia lukuja rokin sanoituksista (Islaja) jotka loikin läpi. Ja tässä koko homma M. Paasosen hienosti tiivistämänä:

Suomessa ei ole julkaistu kovinkaan paljon kaunokirjallista esseistiikkaa. Tänne ei ole juuri kotiutunut laji, jota ei ole merkitty fiktiiviseksi, mutta joka ei myöskään ole tietokirjallisuutta. Vihan ja katkeruuden esseet liikkuvat tuolla harmaalla vyöhykkeellä. Parhaan esseistiikan perinteen mukaisesti ne ovat tunnustuksellisia käsittelemistään aiheista riippumatta. Kaikki suodattuu läpi kirjoittavan subjektin, jolla on yhteisiä piirteitä Antti Nyléninä tunnetun henkilön kanssa.

Hieman erikoista on lukea esikoisteoksena kokoelmaa, jonka tekijä on jo vuosien ajan julkaissut kirjoituksiaan keskeisissä kirjallisuuslehdissä. Ainakin Nuoren Voiman ja Parnasson lukijalle Nylénin kitkerät esseet ovat saattaneet käydä tutuiksi. "Kaunokirjallisuuden ydin on viha", Nylén julistaa. "Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä." Lainaus tarjoaa oivan näkökulman Nylénin esseetyyliin riippumatta siitä, onko lukija samaa mieltä. Nylén viljelee perustelemattomia väitteitä, provosoi ja lyö yli. Asiallisia argumentteja kaipaava tuskin viihtyisi hänen seurassaan. Tämä on tietenkin harkittua. Nylén ei säästele vaan panee subjektinsa likoon. Tuo subjekti on kiihkeä ja kohtuuton. Ja täytyy sanoa, että on välillä vapauttavaa lukea tekstiä, joka ei ole asiatyyliin kuuluvan varovaisuuden suitsemaa.

Mutta mitä Nylénin esseissä vihataan? Tietyllä tavalla kysymys on sukupolvikokemuksesta. Ns. suuret ikäluokat ovat jättäneet jälkeläisilleen selvitystilassa olevan maailman. Kasvun ideologia on johtanut tilanteeseen, jossa ekologista ja inhimillistä katastrofia ei ehkä kyetä torjumaan rajuimmillakaan keinoilla. Demokratiasta on tullut ylikansallisen vallan ja tyhmyyden levityskanava. Eläimiä pidetään kärsimyksessä ihmisten nautinnon nimissä. Ja nautinnon merkkien kuluttamisesta on tullut jokaisen kansalaisen velvollisuus. Muun muassa näitä tuhovoimia tukevat yksilöt ja elämänmuodot saavat Vihan ja katkeruuden esseissä ansionsa mukaan. Jos 1960-luvun kapinallinen sukupolvi halusi sulattaa yhteiskunnan jäykät rakenteet ja päästää halun virrat virtaamaan, Nylénin sukupolvelle on ollut luontevaa ajatella, että nyt pitäisi panna hanat kiinni. Pääoma ja vapaa seksuaalisuus ovat saaneet mellastaa, ja niitä vastaan Nylénkin käy ruumiiseen ja kulutustottumuksiin kohdistuvalla askeesilla. Nylénin esseet julistavat, että kapinan mahdollisuus on kieltäymyksessä: varsinkin miehen tulee taistella luontoaan vastaan ja sanoa "ei" kaikille kulutuksen ja nautinnon vaatimuksille, joilla kulttuuri meitä riivaa.

Mitä tulee käsitykseen maailman tilasta, Nylénin kanssa on helppo olla samaa mieltä. Hänen askeettista ihannettaan en kuitenkaan jaa. Minusta tuntuisi erehdykseltä torjua askeesilla kulttuuria, jonka hedonismi on pääosin näennäistä - ei nautiskelevaa vaan nautinnon spektaakkelia esittävää.Vaikka eräs Nylénin keskeinen "ei" liittyy niinkin ajankohtaiseen aiheeseen kuin lihansyöntiin, hän rakentaa kristinuskon ja kreikkalaisen filosofian ikivanhalle perustalle. Näiden siittämä metafysiikka on tuon tuostakin pitänyt lihan houkutusten kuuntelemista naismaisena ja vaatinut miestä hallitsemaan halujaan sekä luottamaan hengen hyveisiin. On ilahduttavaa saada käsiinsä teos, joka puhkuu kiukkua kulttuurin rappiota kohtaan. Silti en voi olla ajattelematta, että ruumiillisuuden torjunnassaan Nylén edustaa länsimaisen kulttuurin parituhatvuotista valtavirtaa - hän ei todellakaan ole mikään toisinajattelija.

Tyylillisesti Nylénin askeettinen ihanne liittyy dandyismiin. Dandy - tuo etenkin 1800-luvun loppupuolella kukoistanut itsevalitun aristokraattisuuden ilmentymä - korosti älyllistä ylemmyyttään rahvaaseen ja porvaristoon nähden. Dandy oli kävelevä vastalause demokratialle. Hän piti Ranskan vallankumousta suurimpana ihmiskuntaa kohdanneena vitsauksena. Nylénille dandyismia edustaa niinkin sekalainen joukko kuin runoilija Charles Baudelaire, rock-laulaja Morrissey ja Pentti Linkola. Nylénin esseissä puhuvan subjektin dandyismi on valikoivaa, ja valikoivuus toki kuuluu dandyn oikeuksiin. Nylén rakentaa tietoisesti kuvaa kirjallisesta dandystä ja nimeää uuden alalajinkin: vegaaninen anarkodandyismi. Silti minun on vaikea pitää hänen esseidensä puhujaa dandyna. Siihen niiden sävy on liian opettava, liian mekastava, liian kommunikoiva. Se on kaukana siitä salamielisyyden hienovaraisesta kudelmasta, jollaisena dandyn tyyli näyttäytyy vaikkapa Nylénin suomentamassa Baudelairen proosassa. Jopa julistaessaan halveksuntaa moukkaa ja porvaria kohtaan Nylénin subjekti puhuu äänellä, jota myös moukka ja porvari ymmärtävät. Ehkä tämä selittyy eräällä nopeasti ohitetulla tunnustuksella. "Ihminen voi rangaista vain niitä, joita rakastaa, vihata vain sitä, mikä on omaa." Ehkä pohjimmaisena Vihan ja katkeruuden esseissä onkin rakkaus. Mutta siitä puhuminen olisi vaatinut kulkemista kauemmas vihan ja katkeruuden tuolle puolen.