Palladium
kirjat 2014, 692 s
Pokolbéli
víg napjaim (1962), suomentanut Juha Valkeapää
Unkarilainen
runoilija György Faludy (1910-2006) kertoo elämänsä
dramaattisimmista vaiheista näissä muistelmissa, jotka ilmestyivät
jo vuonna 1962, mutta on käännetty suomeksi vasta nyt. Se että
näin tapahtui saa kyllä miettimään viime aikoina vilkkaasti
toistettua sanaa 'suomettuminen'. Meillä elettiin silloin tiukasti
YYA-sopimuksen aikaa ja voipa hyvin olla, että tämän kirjan
julkaiseminen ei silloin sopinut kustantamoiden ohjelmaan. Hienoa,
että se tapahtuu kuitenkin nyt ja Juha Valkeapää otti urakakseen
tämän valtavan käännöstyön, teki sen tyylikkäästi ja samalla
tuli julkisuuteen luullakseni aika paljon Unkarin ulkopuolella
huomiotta jääneitä historian tapahtumia. Unkarin
kommunistihallitus onnistui pitämään piilossa julkisuudelta mm
Recskin pakkotyöleirin, jonne 1950-53 kuljetettiin noin 1300 ihmistä
kammottaviin olosuhteisiin sadististen kiduttajien kammioihin,
mielivaltaisista ja keksityistä syistä, erehdyksessä, joita
erehdyksiä ei koskaan korjattu jne, vainoharhaisen kyttäys- ja
ilmiantojärjestelmän seurauksena, jolla poliittisista vastustajista
haluttiin ja päästiin eroon. Kaikkiaan pakkotyöleirejä oli
kommunistihallinnon aikana 199.
Tähän
ajanjaksoon Faludyn elämässä viittaa kirjan nimi. Tämä osio on
kuitenkin kirjasta noin 250 viimeistä sivua. Sitä edeltävät yli
400 sivua kertovat riemastuttavalla tavalla tämän värikkään ja
vapaan elämänrakastajan, monipuolisesti sivistyneen runoilijan ja
paroni von Münchhausenin veroisen humoristin jännittävästä
elämästä. Vaikka tämän mittaiset muistelmat yksityiskohtaisine
dialogeineen väistämättä sisältävät kertojan omia
lisämausteita, en silti vihjaa tällä vertauksella valehteluun,
vaan siihen että Faludyllä selvästi on älynsä ja oppineisuutensa
lisäksi eväinään hyvin herkkä ja valpas huumorintaju ja
mielikuvitus, jotka varmasti ovat auttaneet selviytymään
käsittämättömän kovista koettelemuksista. Pakkotyöleirin
kuvauksissa hänen todistuksensa ei myöskään jää ainoaksi vaan
kohtalotovereita on ollut mukana ainakin kahden Recksin leiriä
käsitelleen elokuvan teossa.
Juutalaissyntyinen
Faludy pakeni Budapestista vuonna 1938 unelmiensa Pariisiin (Faludy
oli jo tullut Unkarissa tunnetuksi François Villonin runojen
kääntäjänä.) natsien tieltä. Sieltä pako jatkui saksalaisten
hyökätessä Ranskaan edelleen Marokkoon ja sieltä Yhdysvaltoihin,
jossa hän eli viisi vuotta arvostuksesta nauttien. Kaipaus
kotimaahan ja omaan kieleen ja usko siihen, että asiat olivat
Unkarissa sodan jälkeen menossa parempaan suuntaan, saivat hänet
palaamaan. Paluun syytä hänen monet ystävänsä ja tukijansa
häneltä ihmetellen tivasivat kun poispääsy oli jo mahdotonta ja
väistämätön vankeus epäilyttävänä Amerikasta palanneena
'vastavakoilijana ja fasistina' häämötti.
Kirjailija
listaa syitä pakolaisuudelleen; niitä olivat natsivallan etenemisen
lisäksi kosmopoliittista, antiikin Sokratesta ihailevaa runoilijaa
ärsyttävä unkarilainen 'provinsialismi': horisonttimme yltää
Unkarin rajoille ja loppuu siihen. Hän luulee myös pakomatkalla
pääsevänsä eroon kuvankauniista mutta rasittavan hysteerisestä
vaimostaan. Tämä seuraa häntä riidanhaluisena mutta uskollisena.
Matkaseurueessa halki sodan kynnyksellä seisovan Ranskan kulkee
mukana kirjava joukko expatriootteja kulttuurihenkilöitä, joita
Faludy kuvaa herkullisesti ajan poikkeusolosuhteissa, kun kaikki
Ranskan kaupungit alkoivat tyhjetä ja ihmiset ahtautuivat autoihin,
laivoihin ja juniin. Eräs ystävistä, historioitsija Ernö Lorsy
luotti olemuksensa auktoriteettiin ja raivasi itselleen paikan
junassa, joka muuten täyttyi tyttökoulun oppilaista:
Hän
oli huutanut jylisevällä äänellään joka oli kiirinyt kaikkialle
lasihallissa: Nihil humanum, nec superhumanum, nec inhumanum a me
alienum esse puto (Uskon että mikään inhimillinen,
yli-inhimillinen tai epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.) - ja
kadonnut vaunuun ruhtinaan liukuaskeleella.
Jonkin
matkaa mukana kulki bordellin pitäjä rouva Marfa jolla oli oma
näkökulmansa ja luokituksensa miehistä: Yksi ovat
koirasvarpusiin verrattavat miehet, jotka hetken kestävän, hätäisen
pökkimisen jälkeen sukivat sulkansa ja lentävät pois kuin eivät
olisi koskaan paikalla olleetkaan.
Ulkomaalaiset
saivat häädön sotaa käyvästä Ranskasta ja unkarilaisseurueen
pakomatka jatkui Marokon Casablancaan ja Marrakechiin, tukijoita
löytyi Casablancan konsulaatista ja avuliaista paikallisista. Faludy
on onnellinen maan raukeassa ja aistillisessa ilmapiirissä. Täällä
keskustelut unkarilaisten ja paikallisten arabituttavuuksien kesken
ovat täynnä syvällistä sivistystä antiikin filosofeista lähtien,
tarinankerrontaa teehuoneissa, paikallismausteilla ja mainioiden
tyyppien kuvauksilla kevennettyinä. Tässä kuvaus marokkolaisten
naisten parfyymeistä: Kaikkein hienoin ranskalainen parfyymi oli
näiden tuoksujen rinnalla kuin appelsiininmakuinen karamelli
vastapoimitun apppelsiinin tai Dekobran tai Pitigrillin erotiikka
Catulluksen erotiikan rinnalla. Ei ollut epäilystäkään,
etteivätkö nämä hajuvedet olleet ikiaikaisia, aitoja ja oikeita,
ihmislajille sopivia; kaikki eurooppalaiset parfyymit olivat tyhmien
alkemistien keitoksia, raffinoituja ja steriilejä tislekokoelmia,
jotka eivät ansainneet edes tisleen nimeä, sillä niistä puuttui
juuri asioiden ydin, kvintessenssi.
Elämä
Marokossa on miesten keskeistä, runoilijan rakkauselämäänkin
tulee uusi aluevaltaus, homoerotiikka: kaunis ylimysperheen poika
Amar.
Jälkeenpäin
kävelimme hämärtyvässä illassa, joka oli pastellinvärinen ja
tahmea kuin baklava.
Marokostakin
unkarilaiset joutuvat pakenemaan ja vuonna 1941 saavat järjestettyä
Rooseveltin kutsukirjeen Yhdysvaltoihin. Faludy toimii lehtimiehenä
ja sodan aikana värväytyy lopulta Yhdysvaltain armeijaan. Hän
pohtii paljon amerikkalaisuutta, arvostaa kokemaansa ystävällisyyttä
mutta
Rauhallisesti
ja arvokkaasti liikkuvien arabituttavieni jälkeen nämä kiihkeät,
miltei hysteeriset, niin täydellisesti kinetiikan laeille antautuvat
amerikkalaiset toivat mieleeni elokuvateollisuuden kaksi ensimmäistä
vuosikymmentä, jolloin näyttelijät pomppivat kankaalla kuin heitä
olisi temmottu naruista.
Pitkäaikaisen
ystävänsä, poliitikko ja lehtimies László Fényerin
varoittelusta välittämättä, Faludy palaa Unkariin vuonna 1946.
Todellisuus valkenee nopeasti, kun lännestä tulevien laukut, rahat,
korut sekä asiakirjatkin ryöstetään jo Bratislavassa.
Budapestissa Faludy työskentelee sosiaalidemokraattisessa lehdessä,
lähtee lopulta pois tuittupäisen vaimonsa luota, löytää
toimituksesta Zsuzskan, rakastetun joka on Stalinin tottelevainen toveri.
Niinpä Faludyn pitää kätkeä ajatuksensa myös häneltä ja
toimituksen 25 ilmiantajalta. Mutta jää lopulta kiinni Stalinin
syntymäpäivärunosta, jonka hän nimettömänä, sanomalehdestä
leikatuista sanoista koottuina lähettää. Siitä alkaa Helvetti,
vankilan kautta Recksin pakkotyöleirille Unkarin kauniille
vuoristoseuduille.
Pakkotyöleiri
on runoilijalle myös helpotus: fyysinen ja psyykkinen kidutus jättää
silti ajatuksen vapauden kun pahin on jo tapahtunut. Pakkotyöleirin
kidutusmenetelmät ovat loputtomia pelottelusta, uhkailusta,
hakkaamisesta, nälkiinnyttämiseen ja jäädyttämiseen. Puoleen
entisestään laihtuneet miehet työskentelivät kaivoksella
hakuilla ja kivikuormia raahaten. Faludy kerää ympärilleen ystävien ryhmän jotka
lämmittävät toisiaan ruumiillaan ja tarinoillaan. Häneltä
tilataan uusia kertomuksia iltaisin, hänen nääntymistään
pelätään, hän saa nälkiintyneiltä leipää. Paperia runojen
kirjoittamiseen ei ole – paitsi yhden vangin viemäristä keräämiä
sanomalehden palasia – mutta Faludy kirjoittaa runoantologiaa
mieleensä. Kaiken kurjuuden keskellä kirjailija havainnoi elävästi
erilaisia ihmistyyppejä, kuten tämän kauniin selliin saapuvan nuorukaisen kuvaus: Aluksi hän käyttäytyi hiljaisesti ja
vaatimattomasti; vain aamuisin hän seisoskeli pitkään täysin
alasti ylimmällä lavitsallaan kuin haluten näytellä vartaloaan.
Silloin hän kääntyi selin kalkittuun ikkunaan ja katseli pitkään
ja lumoutuneena sen heikohkosta peilistä pyöreitä, punakoita
pakaroitaan ja kivespussejaan, jotka olivat sileät ja valtavat kuin
siitossonnilla. Hän veti pikkuruiset silkkialushousunsa hitaasti,
vastentahtoisesti jalkaansa hyvästellen surumielisiä katseita
luoden alaruumiinsa kun olisi paketoinut ainoan aarteensa
panttilainaamoon viemistä varten.
Faludy
ja muutama eloon jäänyt vankitoverinsa pääsivät ulos
pakkotyöleiriltä vuonna 1953. Hän selviää hengissä vahvan
elämänhalunsa – voiko tällä luonteella kärsiä, hän
ihmettelee nuorena miehenä – ansiosta, mutta Unkarin kansannousu
oli vielä edessä 1956 ja Faludy poistui maasta toisen kerran.
Tämä
kirja on runsaudensarvi. Kuusikymmenluvun nuorelle tässä on
vieläkin virkistävää tomuttamista, muun muassa ns.
vasemmistoälyköiden roolista jotka kävivät kilvan Moskovassa ja
Pekingissä kumartelemassa diktaattoreille -
- - että
elämämme olisi paljon siedettävämpää, mikäli säästyisimme
samanlaisilta länsimaisilta vierailuilta, kunniallisilta ja hyvää
tarkoittavilta mutta aivohalvauksen saaneilta miehiltä, kuten hän
(Julien Benda), Martin
Andersen Nexo
ja Paul
Èluard,
puhumattakaan
sellaisista epämääräisistä kaunosieluista kuten Lion
Feuchtwanger
tai poliittisista ja kirjallisista korttihuijareista kuten Jean-Paul
Sartre.
Sillä me toivoimme niin paljon hänen ja kaltaistensa vierailuista,
että kun omien idealististen pakkomielteittensä ja bysanttimaisen
vieraanvaraisuuden juovuttamat miehet palasivat kotiin, tiesimme
entistä selvemmin, että Lännestä ei ollut odotettavissa mitään.
Menköön hemmettiin ja kirjoittakoon Pariisissa mahdollisimman
paksun kirjan, miten onnellisia me olimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti