György Faludy: Iloiset päiväni helvetissä

Palladium kirjat 2014, 692 s

Pokolbéli víg napjaim (1962), suomentanut Juha Valkeapää

Unkarilainen runoilija György Faludy (1910-2006) kertoo elämänsä dramaattisimmista vaiheista näissä muistelmissa, jotka ilmestyivät jo vuonna 1962, mutta on käännetty suomeksi vasta nyt. Se että näin tapahtui saa kyllä miettimään viime aikoina vilkkaasti toistettua sanaa 'suomettuminen'. Meillä elettiin silloin tiukasti YYA-sopimuksen aikaa ja voipa hyvin olla, että tämän kirjan julkaiseminen ei silloin sopinut kustantamoiden ohjelmaan. Hienoa, että se tapahtuu kuitenkin nyt ja Juha Valkeapää otti urakakseen tämän valtavan käännöstyön, teki sen tyylikkäästi ja samalla tuli julkisuuteen luullakseni aika paljon Unkarin ulkopuolella huomiotta jääneitä historian tapahtumia. Unkarin kommunistihallitus onnistui pitämään piilossa julkisuudelta mm Recskin pakkotyöleirin, jonne 1950-53 kuljetettiin noin 1300 ihmistä kammottaviin olosuhteisiin sadististen kiduttajien kammioihin, mielivaltaisista ja keksityistä syistä, erehdyksessä, joita erehdyksiä ei koskaan korjattu jne, vainoharhaisen kyttäys- ja ilmiantojärjestelmän seurauksena, jolla poliittisista vastustajista haluttiin ja päästiin eroon. Kaikkiaan pakkotyöleirejä oli kommunistihallinnon aikana 199.

Tähän ajanjaksoon Faludyn elämässä viittaa kirjan nimi. Tämä osio on kuitenkin kirjasta noin 250 viimeistä sivua. Sitä edeltävät yli 400 sivua kertovat riemastuttavalla tavalla tämän värikkään ja vapaan elämänrakastajan, monipuolisesti sivistyneen runoilijan ja paroni von Münchhausenin veroisen humoristin jännittävästä elämästä. Vaikka tämän mittaiset muistelmat yksityiskohtaisine dialogeineen väistämättä sisältävät kertojan omia lisämausteita, en silti vihjaa tällä vertauksella valehteluun, vaan siihen että Faludyllä selvästi on älynsä ja oppineisuutensa lisäksi eväinään hyvin herkkä ja valpas huumorintaju ja mielikuvitus, jotka varmasti ovat auttaneet selviytymään käsittämättömän kovista koettelemuksista. Pakkotyöleirin kuvauksissa hänen todistuksensa ei myöskään jää ainoaksi vaan kohtalotovereita on ollut mukana ainakin kahden Recksin leiriä käsitelleen elokuvan teossa.

Juutalaissyntyinen Faludy pakeni Budapestista vuonna 1938 unelmiensa Pariisiin (Faludy oli jo tullut Unkarissa tunnetuksi François Villonin runojen kääntäjänä.) natsien tieltä. Sieltä pako jatkui saksalaisten hyökätessä Ranskaan edelleen Marokkoon ja sieltä Yhdysvaltoihin, jossa hän eli viisi vuotta arvostuksesta nauttien. Kaipaus kotimaahan ja omaan kieleen ja usko siihen, että asiat olivat Unkarissa sodan jälkeen menossa parempaan suuntaan, saivat hänet palaamaan. Paluun syytä hänen monet ystävänsä ja tukijansa häneltä ihmetellen tivasivat kun poispääsy oli jo mahdotonta ja väistämätön vankeus epäilyttävänä Amerikasta palanneena 'vastavakoilijana ja fasistina' häämötti.

Kirjailija listaa syitä pakolaisuudelleen; niitä olivat natsivallan etenemisen lisäksi kosmopoliittista, antiikin Sokratesta ihailevaa runoilijaa ärsyttävä unkarilainen 'provinsialismi': horisonttimme yltää Unkarin rajoille ja loppuu siihen. Hän luulee myös pakomatkalla pääsevänsä eroon kuvankauniista mutta rasittavan hysteerisestä vaimostaan. Tämä seuraa häntä riidanhaluisena mutta uskollisena. Matkaseurueessa halki sodan kynnyksellä seisovan Ranskan kulkee mukana kirjava joukko expatriootteja kulttuurihenkilöitä, joita Faludy kuvaa herkullisesti ajan poikkeusolosuhteissa, kun kaikki Ranskan kaupungit alkoivat tyhjetä ja ihmiset ahtautuivat autoihin, laivoihin ja juniin. Eräs ystävistä, historioitsija Ernö Lorsy luotti olemuksensa auktoriteettiin ja raivasi itselleen paikan junassa, joka muuten täyttyi tyttökoulun oppilaista:

Hän oli huutanut jylisevällä äänellään joka oli kiirinyt kaikkialle lasihallissa: Nihil humanum, nec superhumanum, nec inhumanum a me alienum esse puto (Uskon että mikään inhimillinen, yli-inhimillinen tai epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.) - ja kadonnut vaunuun ruhtinaan liukuaskeleella.

Jonkin matkaa mukana kulki bordellin pitäjä rouva Marfa jolla oli oma näkökulmansa ja luokituksensa miehistä: Yksi ovat koirasvarpusiin verrattavat miehet, jotka hetken kestävän, hätäisen pökkimisen jälkeen sukivat sulkansa ja lentävät pois kuin eivät olisi koskaan paikalla olleetkaan.

Ulkomaalaiset saivat häädön sotaa käyvästä Ranskasta ja unkarilaisseurueen pakomatka jatkui Marokon Casablancaan ja Marrakechiin, tukijoita löytyi Casablancan konsulaatista ja avuliaista paikallisista. Faludy on onnellinen maan raukeassa ja aistillisessa ilmapiirissä. Täällä keskustelut unkarilaisten ja paikallisten arabituttavuuksien kesken ovat täynnä syvällistä sivistystä antiikin filosofeista lähtien, tarinankerrontaa teehuoneissa, paikallismausteilla ja mainioiden tyyppien kuvauksilla kevennettyinä. Tässä kuvaus marokkolaisten naisten parfyymeistä: Kaikkein hienoin ranskalainen parfyymi oli näiden tuoksujen rinnalla kuin appelsiininmakuinen karamelli vastapoimitun apppelsiinin tai Dekobran tai Pitigrillin erotiikka Catulluksen erotiikan rinnalla. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö nämä hajuvedet olleet ikiaikaisia, aitoja ja oikeita, ihmislajille sopivia; kaikki eurooppalaiset parfyymit olivat tyhmien alkemistien keitoksia, raffinoituja ja steriilejä tislekokoelmia, jotka eivät ansainneet edes tisleen nimeä, sillä niistä puuttui juuri asioiden ydin, kvintessenssi.

Elämä Marokossa on miesten keskeistä, runoilijan rakkauselämäänkin tulee uusi aluevaltaus, homoerotiikka: kaunis ylimysperheen poika Amar.

Jälkeenpäin kävelimme hämärtyvässä illassa, joka oli pastellinvärinen ja tahmea kuin baklava.

Marokostakin unkarilaiset joutuvat pakenemaan ja vuonna 1941 saavat järjestettyä Rooseveltin kutsukirjeen Yhdysvaltoihin. Faludy toimii lehtimiehenä ja sodan aikana värväytyy lopulta Yhdysvaltain armeijaan. Hän pohtii paljon amerikkalaisuutta, arvostaa kokemaansa ystävällisyyttä mutta

Rauhallisesti ja arvokkaasti liikkuvien arabituttavieni jälkeen nämä kiihkeät, miltei hysteeriset, niin täydellisesti kinetiikan laeille antautuvat amerikkalaiset toivat mieleeni elokuvateollisuuden kaksi ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin näyttelijät pomppivat kankaalla kuin heitä olisi temmottu naruista.

Pitkäaikaisen ystävänsä, poliitikko ja lehtimies László Fényerin varoittelusta välittämättä, Faludy palaa Unkariin vuonna 1946. Todellisuus valkenee nopeasti, kun lännestä tulevien laukut, rahat, korut sekä asiakirjatkin ryöstetään jo Bratislavassa. Budapestissa Faludy työskentelee sosiaalidemokraattisessa lehdessä, lähtee lopulta pois tuittupäisen vaimonsa luota, löytää toimituksesta Zsuzskan, rakastetun joka on Stalinin tottelevainen toveri. Niinpä Faludyn pitää kätkeä ajatuksensa myös häneltä ja toimituksen 25 ilmiantajalta. Mutta jää lopulta kiinni Stalinin syntymäpäivärunosta, jonka hän nimettömänä, sanomalehdestä leikatuista sanoista koottuina lähettää. Siitä alkaa Helvetti, vankilan kautta Recksin pakkotyöleirille Unkarin kauniille vuoristoseuduille.

Pakkotyöleiri on runoilijalle myös helpotus: fyysinen ja psyykkinen kidutus jättää silti ajatuksen vapauden kun pahin on jo tapahtunut. Pakkotyöleirin kidutusmenetelmät ovat loputtomia pelottelusta, uhkailusta, hakkaamisesta, nälkiinnyttämiseen ja jäädyttämiseen. Puoleen entisestään laihtuneet miehet työskentelivät kaivoksella hakuilla ja kivikuormia raahaten. Faludy kerää ympärilleen ystävien ryhmän jotka lämmittävät toisiaan ruumiillaan ja tarinoillaan. Häneltä tilataan uusia kertomuksia iltaisin, hänen nääntymistään pelätään, hän saa nälkiintyneiltä leipää. Paperia runojen kirjoittamiseen ei ole – paitsi yhden vangin viemäristä keräämiä sanomalehden palasia – mutta Faludy kirjoittaa runoantologiaa mieleensä. Kaiken kurjuuden keskellä kirjailija havainnoi elävästi erilaisia ihmistyyppejä, kuten tämän kauniin selliin saapuvan nuorukaisen kuvaus: Aluksi hän käyttäytyi hiljaisesti ja vaatimattomasti; vain aamuisin hän seisoskeli pitkään täysin alasti ylimmällä lavitsallaan kuin haluten näytellä vartaloaan. Silloin hän kääntyi selin kalkittuun ikkunaan ja katseli pitkään ja lumoutuneena sen heikohkosta peilistä pyöreitä, punakoita pakaroitaan ja kivespussejaan, jotka olivat sileät ja valtavat kuin siitossonnilla. Hän veti pikkuruiset silkkialushousunsa hitaasti, vastentahtoisesti jalkaansa hyvästellen surumielisiä katseita luoden alaruumiinsa kun olisi paketoinut ainoan aarteensa panttilainaamoon viemistä varten.

Faludy ja muutama eloon jäänyt vankitoverinsa pääsivät ulos pakkotyöleiriltä vuonna 1953. Hän selviää hengissä vahvan elämänhalunsa – voiko tällä luonteella kärsiä, hän ihmettelee nuorena miehenä – ansiosta, mutta Unkarin kansannousu oli vielä edessä 1956 ja Faludy poistui maasta toisen kerran.

Tämä kirja on runsaudensarvi. Kuusikymmenluvun nuorelle tässä on vieläkin virkistävää tomuttamista, muun muassa ns. vasemmistoälyköiden roolista jotka kävivät kilvan Moskovassa ja Pekingissä kumartelemassa diktaattoreille - - - että elämämme olisi paljon siedettävämpää, mikäli säästyisimme samanlaisilta länsimaisilta vierailuilta, kunniallisilta ja hyvää tarkoittavilta mutta aivohalvauksen saaneilta miehiltä, kuten hän (Julien Benda), Martin Andersen Nexo ja Paul Èluard, puhumattakaan sellaisista epämääräisistä kaunosieluista kuten Lion Feuchtwanger tai poliittisista ja kirjallisista korttihuijareista kuten Jean-Paul Sartre. Sillä me toivoimme niin paljon hänen ja kaltaistensa vierailuista, että kun omien idealististen pakkomielteittensä ja bysanttimaisen vieraanvaraisuuden juovuttamat miehet palasivat kotiin, tiesimme entistä selvemmin, että Lännestä ei ollut odotettavissa mitään. Menköön hemmettiin ja kirjoittakoon Pariisissa mahdollisimman paksun kirjan, miten onnellisia me olimme.