Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

WSOY 1987, 171 s 
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak

Ensi tutustumiseni tämän vuoden nobelistiin, jota yleisimmin luonnehdittiin yllätykseksi. En ihmettele. Ei tämä mitään kerronnan juhlaa ole, mutta enemmänkin oudon tunnelman mukana kellumista. Mutta se tunnelma on kyllä myös kihisevällä tavalla odotuksia herättävä ja siihen unimaailmaan tulee kuin mukaan imaistuksi. Kuin kulkisi sumuisella kadulla, jossa aina jokin yksityiskohta terävöityy ja vie seuraavaan. Osa yksityiskohdista muodostaa sitten toisiinsa liittyviä ketjun osasia, sumuun taas kadotessaan.

Sumussa kulkija on englantilainen kirjailija Ambrose Guise, joka saapuu Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa Tatsukea, mutta jääkin pariksi viikoksi kaupunkiin. Pariisi onkin itse asiassa kirjailijan synnyin- ja kotikaupunki nuoreksi aikuiseksi. Hän on siellä syntynyt ja asunut Jean Dekker -nimisenä nuorena miehenä, mutta vaihtanut maata ja identiteettiä. Käynti Pariisissa, josta hänen on tarkoitus palata vaimonsa ja lastensa kanssa lomaa viettämään, venyy pariksi viikoksi. Sinä aikana Ambrose kulkee Pariisin helteisiä ja autioituneita katuja yöllä ja päivällä, palaa nuoruuteensa Jean Dekkerinä. Hän asuu vuoroin hotellissa, jossa hotellin portieri itsepäisesti mainostaa hänelle Haywardin yksityistä turistiautoa Pariisiin tutustumiseksi, vuoroin itsemurhan tehneen ystävänsä, lakimies Rocroyn asunnossa, jossa muistojen arkistot avautuvat.

Yökahvilassa hän tapaa sattumalta paikalla elokuvaa tekevässä ihmisjoukossa entisen puolitutun, joka johdattaa hänet kummalliselle yölliselle autoilulle. Valkoinen Lancia ajaa tiettyä reittiä joka ainut yö. Mies on varma, ilman näkyvää todistetta, että autoa ajaa heidän molempien tuntema elokuvaohjaaja Georges Maillot. Yhtä salaperäisesti jatkuu Ambrosen/Jeanin Pariisin matka; uusi kohdattu ihminen, talo, ravintola tuo mieleen taas seuraavan kytkennän nuoruuden muistoihin.

Vähitellen vastaan tulee muistojen tärkein henkilö: Carmen Blin. Jean D. lukee Val de Gracessa kirjaa 'Kuinka he ovat tehneet omaisuutensa' ja joutuu siellä varakkaan Lucien Blinin vaimon, Carmenin laukkujen rahtaajaksi. Sitä kautta hän päätyy sekalaiseen seuraan, Carmenin rakastetuksi ja epätodelliseen, sekä huumeiden että alkoholin voimalla yöllä juhlivien joukkoon. Mitä he kaikki tekivät päiväsaikaan? Minä näin heitä vain öisin. Jean D. päivystää Carmenin luona kunnes samettikengissä hiipivä hovimestari kertoo rouvan heränneen ja aamiainen voidaan nauttia ennen kuin uusi yökierros alkaa. Kaikissa näissä tulikärpäsissä ja kiiltomadoissa oli niin vähän todellisuutta että heidän kuolemansakin...

Tämä omituisten, arjesta irti olevien ihmisten kavalkadi, ja eksistentialistinen angsti Pariisin kaduilla toi mieleen ranskalaiset Jean-Luc Godardin 60-luvun elokuvat, jotka nauttivat suurta arvostusta ja joita inhosin. En löytänyt niistä mitään, minusta keisarilla ei vain ollut vaatteita. Tästä mielleyhtymästä huolimatta pidin lukukokemusta silti kohtuullisen jännittävänä outoudessaan ja tunnelma piti tiiviisti otteessaan. Mutta nämä 171 sivua riittivät, enkä ihan heti jaksaisi saman tapaista haahuilua seurata, vaikka se onkin aika hyvä kiteytys ihmisen elämästä.

Yritän kuvitella Farmeria joka kääntyy kadunkulmassa kesäkuun lämpimässä sateessa ilman sadetakkia. Ja Carmenia yhdeksäntoista ikäisenä. Hän tulee metroaukosta ennen ulkonaliikkumiskieltoa ja menee miehen luo. Talojen päädyt, jalkakäytävät, suihkulähde ovat samat, ja olen varma että siihen aikaan Pariisissa oli yhtä polttavan kuumia kesäkuukausia kuin tänään.

Tähän sopii tunnelmaltaan hyvin Edward Hopperin maalaus Night hawks vaikka onkin toiselta mantereelta.

Kuva: Wikipedia