WSOY
1987, 171 s
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak
Ensi
tutustumiseni tämän vuoden nobelistiin, jota yleisimmin
luonnehdittiin yllätykseksi. En ihmettele. Ei tämä mitään
kerronnan juhlaa ole, mutta enemmänkin oudon tunnelman mukana
kellumista. Mutta se tunnelma on kyllä myös kihisevällä tavalla
odotuksia herättävä ja siihen unimaailmaan tulee kuin mukaan
imaistuksi. Kuin kulkisi sumuisella kadulla, jossa aina jokin
yksityiskohta terävöityy ja vie seuraavaan. Osa yksityiskohdista
muodostaa sitten toisiinsa liittyviä ketjun osasia, sumuun taas
kadotessaan.
Sumussa
kulkija on englantilainen kirjailija Ambrose Guise, joka saapuu
Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa Tatsukea, mutta
jääkin pariksi viikoksi kaupunkiin. Pariisi onkin itse asiassa
kirjailijan synnyin- ja kotikaupunki nuoreksi aikuiseksi. Hän on
siellä syntynyt ja asunut Jean Dekker -nimisenä nuorena miehenä,
mutta vaihtanut maata ja identiteettiä. Käynti Pariisissa, josta
hänen on tarkoitus palata vaimonsa ja lastensa kanssa lomaa
viettämään, venyy pariksi viikoksi. Sinä aikana Ambrose kulkee
Pariisin helteisiä ja autioituneita katuja yöllä ja päivällä,
palaa nuoruuteensa Jean Dekkerinä. Hän
asuu vuoroin hotellissa, jossa hotellin portieri itsepäisesti
mainostaa hänelle Haywardin yksityistä turistiautoa Pariisiin
tutustumiseksi, vuoroin itsemurhan tehneen ystävänsä, lakimies
Rocroyn asunnossa, jossa muistojen arkistot avautuvat.
Yökahvilassa
hän tapaa sattumalta paikalla elokuvaa tekevässä ihmisjoukossa
entisen puolitutun, joka johdattaa hänet kummalliselle yölliselle
autoilulle. Valkoinen Lancia ajaa tiettyä reittiä joka ainut yö.
Mies on varma, ilman näkyvää todistetta, että autoa ajaa heidän
molempien tuntema elokuvaohjaaja Georges Maillot. Yhtä
salaperäisesti jatkuu Ambrosen/Jeanin Pariisin matka; uusi kohdattu
ihminen, talo, ravintola tuo mieleen taas seuraavan kytkennän
nuoruuden muistoihin.
Vähitellen
vastaan tulee muistojen tärkein henkilö: Carmen Blin. Jean D. lukee
Val de Gracessa kirjaa 'Kuinka he ovat tehneet omaisuutensa' ja
joutuu siellä varakkaan Lucien Blinin vaimon, Carmenin laukkujen
rahtaajaksi. Sitä kautta hän päätyy sekalaiseen seuraan, Carmenin
rakastetuksi ja epätodelliseen, sekä huumeiden että alkoholin
voimalla yöllä juhlivien joukkoon. Mitä he kaikki tekivät
päiväsaikaan? Minä näin heitä vain öisin. Jean
D. päivystää Carmenin luona kunnes samettikengissä hiipivä
hovimestari kertoo rouvan
heränneen ja aamiainen voidaan nauttia ennen kuin uusi yökierros
alkaa. Kaikissa näissä tulikärpäsissä ja
kiiltomadoissa oli niin vähän todellisuutta että heidän
kuolemansakin...
Tämä
omituisten, arjesta irti olevien ihmisten kavalkadi, ja
eksistentialistinen angsti Pariisin kaduilla toi mieleen ranskalaiset
Jean-Luc Godardin 60-luvun elokuvat, jotka
nauttivat suurta arvostusta ja joita inhosin. En löytänyt niistä
mitään, minusta keisarilla ei vain ollut vaatteita. Tästä mielleyhtymästä huolimatta pidin lukukokemusta silti kohtuullisen
jännittävänä outoudessaan ja tunnelma piti tiiviisti otteessaan.
Mutta nämä 171 sivua riittivät, enkä ihan heti jaksaisi saman
tapaista haahuilua seurata, vaikka se onkin aika hyvä kiteytys
ihmisen elämästä.
Yritän
kuvitella Farmeria joka kääntyy kadunkulmassa kesäkuun lämpimässä
sateessa ilman sadetakkia. Ja Carmenia yhdeksäntoista ikäisenä.
Hän tulee metroaukosta ennen ulkonaliikkumiskieltoa ja menee miehen
luo. Talojen päädyt, jalkakäytävät, suihkulähde ovat samat, ja
olen varma että siihen aikaan Pariisissa oli yhtä polttavan kuumia
kesäkuukausia kuin tänään.
Tähän
sopii tunnelmaltaan hyvin Edward Hopperin maalaus Night hawks
vaikka onkin toiselta mantereelta.
Kuva: Wikipedia
Minulla on tämä luettavien pinossa. Varsin tuutuja teemija, sumus, menneisyyden kipupisteitä, ja päihdebileitä .... Sait varmasti bloggaukseen kaiken olennaisen.
VastaaPoistaSumusta aukeavat muistot on kerrottu hyvin selkein ja kirkkain lausein. Siitä voikin johtua että pidin tästä kirjasta enemmän kuin ehkä pitäisin samasta elokuvana. Ainakin jos ajattelen Godardia ja niitä leffoja.
VastaaPoistaOlen lukenut tähän mennessä kolme Modianon kirjaa ja yksi kesken ja tämä Kadonnut kortteli sykähdytti minua eniten ja Villa Triste vähiten. Nuoruus tuntuu olevan tuon viimeisenä mainitun kaltainen.
VastaaPoista