Siltala
2014, 321 s
Maahanmuuttokriittisyys
– rasismi on saanut pukeutua kokovartaloburghaan
Umayya
Abu-Hanna muutti Suomeen 1980-luvun alussa 20-vuotiaana, suomalaisen
miehen rakastettuna. Hänen 30-vuotinen sotansa kattaa ajan, jolloin
Suomi, sen eteläisimmät kaupungit ensinnä, muuttuu sulkeutuneesta
Kekkosen ajan, melkein itäblokin maasta Twitter-ajan EU-valtioksi.
Tänä aikana Abu-Hanna opiskeli kirjallisuutta Helsingin
yliopistossa ja valmistui maisteriksi Taideteollisesta
Korkeakoulusta, valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vihreiden
ehdokkaana ja oli vielä ehdolla EU-vaaleissa. Hän on Suomen 'virallinen' maahanmuuttaja, joka otetaan mukaan
esimerkkinä sellaisesta silloin kun se
asialle/instituutiolle/organisaatiolle tulee tarpeelliseksi.
Nyttemmin hän asuu Amsterdamissa, jonne muutti tyttärineen pari
vuotta sitten. Muuton syynä oli vähemmän rasistinen ympäristö,
mutta varmaan myös Hollantiin juurtunut sukulainen, veli,
vaikutti.
Abu-Hanna
oli Suomeen muuttaessaan palestiinalainen Israelin kansalainen,
syntyisin Haifasta, jossa hänen vanhempansa elävät. Hänen
syntyessään palestiinalaiset olivat jo kakkosluokan kansalaisia
omassa maassaan. Suomessa Israelin ystävät enimmäkseen
kannattavat nykyistä Israelin hallintoa ja nimenomaan juutalaista
kansallisvaltiota.
Yritys
tulla hyväksytyksi suomalaisena on muualta tulleelle kovaa työtä.
Opiskelijana oli hyvä kuulua osakuntaan, niinpä Abu-Hanna päätti
ruveta hämäläiseksi ja istua ravintola Ilveksen illanvietoissa.
Hänen sitkeytensä ja työteliäisyytensä kantaa hedelmää, hän
asuu lopulta ydinkeskustassa, 'valkoisen' keskiluokan alueella ja
työskentelee monikulttuurisissa kaupungin, yleisradion ja Vihreiden
projekteissa. Matkalla sinne hän teki töitä tiskaajana, kaupungin
puutarhaosastolla, kirjastonhoitajana. Konkreettisesti hän huomasi
Suomen muuttuneen 2000-luvulla perusteellisesti kun hän teki retken
Helsingin Itäkeskukseen; siellä oli koko maailma ja sen värit.
Elämä
maahanmuuttajana Suomessa - epäilemättä muuallakin Euroopassa - on
säännöllistä törkeyksien kohtaamista. Kahdeksankymppinen mummo
tulee hänen Etelä-Afrikasta adoptoidun tyttärensä vaunujen luo ja
huutaa 'saatanan neekeri'. Rakenteellisen rasismin, jota Abu-Hanna
kutsuu näyteikkuna-monikulttuurisuudeksi, hän kohtaa ymmärtävän
kulttuuriväen organisaatioissa. Kulttuurikeskus Caisan hallintoon
kelpuutetaan vain etnisiä suomalaisia. Pohjoismaisissa
monikulttuurisuus-aiheisissa konferensseissa muiden
maiden edustajina on asiantuntijoita eli maahanmuuttajia, mutta
Suomesta siihen sopii valita vain etnisiä suomalaisia. Vähemmistö-
ja marginaaliasemassa olevat siirtolaiset ovat materiaalia, jota
työstetään, mutta he eivät saa tilaa olla itse subjekteja.
Se on kulttuurista kolonialismia.
Monenlaista
saa iloisen Välimeren kulttuurista muuttaja kärsiä Suomessa,
ilmaston lisäksi. Abu-Hanna kertoo saaneensa erilaisissa komiteoissa
ja organisaatioissa hankalan maineen. Se on varmasti tienraivaajan –
ja feministin - osa usein. Positiivisia yllätyksiäkin sentään
on: poliisimies viittaa sormella tulemaan auton luo ja Abu-Hanna
menee lapsensa kanssa sydän läpättäen. Lapsi saa poliisin
virallisen merkin. Monia tukijoitakin ja ystävällisiä kohtaamisia
mainitaan Taina Westistä – jonka kanssa adoptiotytär haetaan
Etelä-Afrikasta – Vuoden käyttäytyjään, Sauli Niinistöön,
silloin eduskunnan puhemies.
Kirjailija
ei ole loukkaantunut vain omasta puolestaan. Hän näkee, että
Suomessa ei ylipäänsä tajuta sitä sivistystä mistä moni
maahanmuuttaja on Suomeen tullut. Esimerkkinä irakilaiset, joiden
kulttuuri ja sivistys on tuhansia vuosia vanhempaa kuin meidän.
Kuten monen suomalaisen, niin Suomen maahanmuuttajienkin pitää
ensin ansaita arvostuksensa muualla ennen kuin meidän silmämme
avautuvat. Hassan Blasimiin Umayyakin ehti Suomessa tutustua ja tämän
älykkyyden havaita. Irakilaissyntyinen kirjailija voitti
Independence -lehden arvostetun palkinnon. Tässäkin blogissa häntä
on luettu ja arvostettu ( Irakin purkkajeesus.)
Monia
ilmiöitä Suomessa Abu-Hanna havainnoi terävästi. Esimerkiksi hän
toteaa täkäläisestä alkoholikulttuurista, että alkoholismi on
kollektiivisesti hyväksytty asia, ja se on yksi vaikeimmista
siirtolaisten integraation esteistä.
Kirja
on omaääninen puheenvuoro palestiinalaisnaisen elämästä
suomalaisena. Kun minäsi on toisten silmissä epämääräinen ja
epäselvä, muutut pian itsellesi epämääräiseksi ja epäselväksi.
Persoonallista kipakkaa puhetta korostaa se, ettei suomen kieltä
ole korjattu vaan Umayyan oma tapa sanoa kuuluu. On kuin hänen
kanssaan juttelisi. Monen suomalaisten kannalta hävettävän
raportoinnin ohella kokemukset sisältävät onneksi myös huumorilla
maustettuja koheltamisia ja väärinkäsityksiä, itseironiaakin.
Kirja
pomppii vuolaasti aiheesta toiseen ja takaisin. Tahattoman komiikan
puolelle kieli menee joissakin yksittäisissä virheellisissä
sanavalinnoissa. Kirjan toimittaja olisi voinut näitä siivota. Joka
tapauksessa Abu-Hannalla on älyä, teräviä havaintoja, huumoria ja
hän kirjoittaa vetävästi. Cicciolina-nimeä käyttävä
italialainen entinen pornotähti ja kohupoliitikko oli 90-luvulla
kova nimi ja käväisi Suomessakin:
Viinilasi
kädessä Katajanokan hiljaisessa kodissa kuulemme, että Cicciolina
oli ohjannut käärmeen pimppiinsä. Vieraat ovat hiljaa. Olemme
avomielisiä, akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka ajattelevat
suopeasti seksuaalisuudesta, taiteesta ja naispoliitikoista.
Kenelläkään ei ole hajuakaan (excuse my pun), miten käärmeen
eksyminen pimppiin on taiteellinen performanssi. Mutta Cicciolina
sekoitti progressiivisten ihmisten pakan ja laittoi suun kiinni.
Tällaista piti ihailla.
Maahanmuuttokriittiset
tekivät rasismista Suomessa 2010-luvulla taas salonkikelpoista
samoihin aikoihin kun Umayya Abu-Hanna sai tyttären Etelä-Afrikasta.
He lähtivät Suomesta.
Tämä kiinnostaa kovasti ja kun kerrankin minulla ei ole mitään kirjaston varauslistalla, niin nytpä ampaisen varaamaan tämän.
VastaaPoistaOlen lukenut Abu-Hannalta Nurinkurin, Sinut ja Johanneksen evankeliumin, joka sisältää evankeliumin varustettuna Abu-Hannan pitkällä esipuheella, jossa hän kertoo omasta nasaretilaisesta isästään.
Tuo vaivalloinen arvostuksen ansaitseminen uudessa maassa on jotakin kauheaa. Uutisissa näkyi juuri syyrialainen lääkäri, joka viruu Turkissa jossain hökkelissä pakolaisena. Toivottavasti hän pääsee tekemään arvokasta työtään jossakin.
Hassua, mutta minä ajattelin maahanmuuttajien kohtaamia ennakkoluuloja ja epäluuloa paljon, kun muutin viisikymppisenä paikkakuntaa ja työpaikkaa. Olin vakaassa asemassa Kuhmossa, ja sitten Inkeroisissa olenkin uusi ja koeteltava, rehtori tekee pistokokeita luokkaan tarkistaakseen pärjäänkö. Koin jo tämän nöyryyttävänä, saati sitten, että en olisi saanut muuta työtä kuin jotain lehtien myyntiä kadulla.
Ei sitä voi tosiaan kuvitella mitä kaikkea ihmiset joutuvat kestämään, siis sen alkuperäisen pakolaiseksi lähtemisen lisäksi. Joskus tulee kohdattua joku katse, Helsingissä/Espoossa tapahtui useinkin, ja siinä on jotain niin väsynyttä ja alistunutta. Afrikkalaisilla varsinkin vuosisatainen vääryys näkyy silmistä.
VastaaPoista