Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet

Muistaakseni, luulenpa, uskoisin — tai no mitä väliä, sama asia  — etten minä, vaatimattomassa tomumajassani oleskeleva maan matonen, mutta kuitenkin omanlaistansa maailmankuvaa muodostava ja siinä mielessä ainutkertainen kirjoitusten vastaanottaja, ole koskaan aiemmin lukenut mitään 1700-luvun kirjallisuutta. Ja täytyy sanoa, että nyt kun todistettavasti  — oman todistukseni mukaan — se on tapahtunut, sen tapahtumisen seurauksena olen saanut vahvistuksen tuhatseitsemänsataluvusta. Vahvistuksen omalle ennakkokäsitykselleni, joka on se, että kyseinen vuosisata oli erityisen hilpeä, vapaa ja kokeileva luonteeltaan. Vastakohtana sille tulee seuraava vuosisata, joka mielikuvissani — en ole tavannut enkä tunne ketään joka silloin eli, paitsi mummoni joka kuoli kun olin seitsemän. Hänessä tiivistyy mummous mielikuvissani, hänen pyöreissä poskissaan, tiukassa nutturassaan ja varsinkin siinä pienessä mustaksi nokiintuneessa kattilassa, jossa hän toi minulle, kattila sanomalehteen käärittynä, lämmintä ruispuuroa kun olin toipilaana  —  tuhatkahdeksansataluku siveine ja ankarine tapoineen, oli sitä paljon tärkätympi, muodollisempi ja täältä katsoen siis ikävämpi.  - Noniin, tämä oli yritys tristramshandymäiseksi aloitukseksi. Pitkät väliviivat kirjovat Laurence Sternen Tristram Shandya, sen lauseita ja dialogeja.

Tristram Shandy on häkellyttävä romaani, kokeilu ja ajatusleikki kolmen vuosisadan takaa. Milan Kunderan mukaan, jota siteerataan kirjan kansiliepeessä, se on Diderotin Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä ohella 1700-luvun romaanitaiteen suurin teos. Ne kaksi tarjosivat mahdollisuuden toisenlaisen romaanin kehitykselle, jota ei sitten tapahtunut. Ne ovat keveyden kaksi huippua, ja Kundera, jos joku, sen tietää. Tristram sanoo tästä näin 

Omalta osaltani olen vasta ryhtynyt alalle, joten tiedän siitä vasta vähän - mutta minusta tuntuu, että kirjan kirjoittaminen on vähän niin kuin laulun hyräileminen - kunhan pysyy nuotissa itsensä kanssa, hyvä rouva, ei ole väliä ollaanko matalalla vai korkealla.

Romaani ei lopulta pääse kovinkaan nopeasti kertomaan Tristram Shandystä, vaan Tristram minä-kertoja kertoo enimmäkseen isästään Walter Shandystä ja tämän veljestä Toby-sedästä. En ole lukenut Cervantesin Don Quijotea, mutta kyllä tässä näyttäisi ratsastavan Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa kilpaileva parivaljakko avustajineen. Myös Paroni von Münchhausen tulee mieleen kaikista absurdeista ja ilkamoivista käänteistä, joilla lukijaa sekoitetaan kuin tehosekoittimessa. Kertoja kertoo Shakespearesta ja Hamletiin liittyvistä Tanskan historian käänteistä, mutta hänellä ei ole aikaa varmistaa seikkoja Saxo-Grammaticuksen Tanskan historiasta. - mutta jos teillä on vapaata aikaa ja saatte kirjan helposti käsiinne, voitte vallan hyvin tehdä sen itse.

Laurence Sterne antaa piut paut kronologialle, muodolle, juonelle. Nimihenkilö syntyy vasta teoksen kolmannessa osassa ja viimeinen kirja päättyy vuosi ennen hänen syntymäänsä. On lukuja, joissa on yksi lause. On pari tyhjää sivua erillisene lukunumeroineen, joiden sisältö kerrotaan vasta myöhemmin. On kiemurainen kuvio, joka näyttää kepin heilautuksen ja on mutkitteleva kaavio kirjaimineen, joka kertoo Tristram Shandyn retkistä ja muista parenteeseista.  Kertoja puhuttelee välistä lukijaa milloin 'hyvä rouva', milloin 'hyvä herra', tasapuolisesti.  Tristram Shandy viljelee myös paljon latinan-, kreikan- ja ranskankielisiä viitteitä, sekä siteeraa filosofeja Platonista Lockeen. Niin täynnä kielellistä ilotulitusta romaani on, että voin kuvitella sen kääntäjälle, Kersti Juva, paitsi valtavaksi urakaksi myös juhlavaksi tapahtumaksi, once in a lifetime -kokemus varmaankin.

Varsinainen päähenkilö taitaa olla isä Shandy, nojatuolifilosofi, jolle mikään ei ole pyhää, mutta joka täynnä energiaa käy pitkällisiin väittelyihin kenen hyvänsä kanssa puolustaakseen kantaansa, joka lähtökohtaisesti vastustaa yleisintä näkemystä. Enimmäkseen vastapuolena keskustelee takkatulen ääressä, plyysihousuissa isän veli, Toby-setä, sotilasarvoltaan kapteeni, isän rinnalla hyväntahtoinen ja sopuisa. Veljeksillä on lämpimät välit, isä Shandy ei voi olla suhtautumatta lempeästi kilttiin veljeensä, jonka viha ei kiivaimmillaankaan ole kipinää kummempi. Tämä taas antaa kiivaan veljen lauhtua omia aikojaan. Toby-sedälläkin on intohimonsa ja sokea pisteensä: piiritykset, linnoitukset ja vallihaudat, hyökkäykseen valmistautuminen. Uskollisena tukijanaan ja keppihevosellisuuden ymmärtäjänä hänellä on apulaisensa, korpraali Trim. Ja eiköhän siinäkin sodankäynnissä naureskella Ludvid XIV koristeelliselle sodankäynnille. 

Naisten osa ei ole romaanissa kummoinen, heitä kyllä rakastetaan mutta heidän älyllisiä ominaisuuksiaan isä Shandy ei pahemmin arvosta.  Varsinkin vaimo ärsyttää olemalla kysymättä tarkennuksia isä Shandyn pudottelemiin älyllisiin oivalluksiin, jotka ovat kyllä kieltämättä mielenkiintoisia ja lopulta aika vakavia kriittisiä huomioita yhteiskunnasta, moraalista ja kirkosta.

Kaiken takana on armoton kaksinaismoraalin kritiikki ja tekopyhyyden pilkka. Ja välillä vain nauru, kohellus ja hauskanpito ihan vain sen itsensä takia. Mutta kun mies riitaantuu vaimonsa kanssa lapsen nimestä ja tarvitsee tuekseen auktoriteetteja, pitkällisen argumentoinnin jälkeen voidaan päätyä siihenkin tulokseen, että itse asiassa äiti ei ole sukua lapselleen.  Tämä isä nimittäin kirjoittaa myös Tristra-paediaa eli oppijärjestelmää Tristramin kasvattamiseksi. Vaimon kanssa taas käytetään oikeusvuoteus, lit de justice, menetelmää optimaalisen tuloksen saamiseen. 

Isä Shandyn ja Toby-sedän keskustelut ja puuhat liikkuvat laajalla elämänalueella. Ensinnä alakerrassa takkatulen ääressä istuvat herrat ihmettelevät että mitä ihmettä yläkerrassa oikein touhutaan, kun melu kantautuu alakertaan. Emäntä siellä synnyttää. Asia johtaa kamppailuun kätilöstä ja se asia johtaa nimenantoon. Alkuperäisen nimen piti olla Trismegistus mutta kätilö kuuli väärin. Edelleen päästään nenä-keskusteluihin, koska Tristramin nenä litistyi synnytyspihdeistä, mikä on vaikuttavalle miehelle verrattoman onneton asia. Oma osionsa on Tristramin myöhempi matka Ranskaan, jossa Tristram ratsastaa muulilla pohdiskellen moninaisesti sekä ranskalaisuutta että ylipäätään matkakirjoittamisen näkökulmia sekä  Toby-sedän rakastuminen, jossa vakiintuneella isä Shandyllä vaimoineen on vanhemman neuvonantajan rooli, mutta isän mukaan vaimon motiivi on toinen eikä sitä julkilausuta säädyllisyyssyistä.

Isä Shandyn raikas suhtautuminen erilaisiin pyhimyksiin, näiden palvontaan ja moninaisiin seksuaalisten halujen ja himojen hillintätapoihin kirvoitti kyllä monet pyrskähdykset.

- Ja sanokaapa, mikä on tämä herra miehiään? virkkoi isäni vallattomasti. Tämä hauta, sanoi nuori benediktiini katsoen maahan pitää sisällään Pyhän MAXIMAN luut, ravennalaisen neidon, joka tuli tänne koskettamaan - - Pyhää MAXIMUSTA, sanoi isäni heittäen sekaan oman pyhimyksensä, - nämä kaksihan ovat martyrologian maksimaaliset pyhimykset, lisäsi isäni. 

Muistan, että tämän suomennoksen valmistuminen huomioitiin lehdissä suurena kirjallisuustekona, mitä se ilman muuta on. Silloin ajattelin, että enpä taida jaksaa. Sain uuden sytykkeen lukemiselleni tästä Nipvet-blogin Juha Makkosen kirjoituksesta.

Itse putosin näiden sankareiden kyydistä noin kolmasosassa kertomusta - johtuen pitkistä ja polveilevista lauseista, jotka saattoivat harhautua todella kauas alustaan -  mutta kiivettyäni ojan pohjalta takaisin vankkureille pysyin siellä loppuun asti tukevasti keppihevosen kepistä kiinni pitäen ja loppumatka oli alkua kevyempi, ei tullut niin paljon pomppuja tiellä - tai sitten aloin tottua kyytiin. Ei mitään sonninjoutavaa juttua tämä Shandyjen keralla tehty matka.

Matkamiehen tielle ei voi sattua mitään mieluisampaa - eikä matkakirjailijan tielle mitään kauheampaa, kuin laaja vihanta tasanko; etenkin jos se on vailla suuria jokia ja siltoja eikä tarjoa katsojalle muuta kuin yhtä ja samaa vehmautta silmänkantamattomiin; sillä kun kirjailija on kerran kertonut, että se on ihana! tai riemastuttava! (kuinka vain), - että maaperä on kiitollinen ja että luonto jakaa antimiaan runsain mitoin jne... tasanko on ja pysyy, eikä hän tiedä mitä sillä tehdä - jos sillä jotakin käyttöä on, se voi viedä hänet johonkin kaupunkiin; eikä kaupunki puolestaan ehkä ole kuin uusi paikka, josta lähteä seuraavalle lakeudelle - ja niin edelleen. Tämä on kamalaa työtä; jätän arvioitavaksenne, selviänkö tasangoistani paremmin.

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet
The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman 1759-1767
Suomentanut Kersti Juva
WSOY 1998, 562 s

Villa Kuuva ja oikullinen elokuu

Aamu valkeni harmaana ja kohta jo satoikin. Olin hahmotellut sieni- tai mustikka- tai puolukkaretkeä, vaikka olenkin laiska poimija, mutta muuten hyvin metsässä viihtyvä. Päätimme sitten pakata sadeasut itselle ja pikkuketulle, silkkikorvalle, myssyliinille - rakkaalla koiralla on monta nimeä ja käydä haistelemassa Ruissalon metsien syksyn tuoksuja. Sienet ovat Varsinais-Suomessa, ainakin rannikon tuntumassa, edelleen vähissä. Täällä metsäpalovaroitus jatkui pitkälle. Retkellä tulikin vastaan pariin otteeseen eläkeläisiä luontoharrastajia, jotka vilkaisivat huolestuneina kassiimme. - Onko sieniä löytynyt? oli se levoton kysymys. Kyllä, yksi tatti ja yksi isoksi kasvanut kanttarellirypäs. Risottoon siis.


Ohitimme Kuuvan metsätiellä ruohoa mäyhäävän lammaslauman. Shetlannin lammaskoiramme ei ollut niistä laisinkaan kiinnostunut, sen lauma koostui kahdesta kaksijalkaisesta.

Kuuvan niemen tuntumassa tulee vastaan tienviitta Huvila Kahvila Villa Kuuva, joka ihmeellistä kylläkin oli avoinna, arkipäivänä elokuun 23. Tämä on huomion arvoista. Varsinkin Turussa moni kahvilan tapainen, turisteja mahdollisesti kiinnostava kohde on usein kiinni, kun turisti osuu kohdalle eli juuri elokuussa, kun eurooppalaiset lomailevat.  Pieni polku - jolta livahti kyy pensaikkoon -  ja sammaltuneet portaat vievät terassille, josta on näkymä merelle. Kahvilasta sai hyvää kahvia ja herkullista mustikkapiirasta vaniljakastikkeella. Kuinka sopivaa. Taas kerran olimme nimittäin unohtaneet eväät.




Kahvilan kuitissa luki Sylvi Salonen. Muistin kansakoulun opettajani, mutta oivalsin myöhemmin että hän olikin Sylvi Läntinen. Mukava emomainen täti-ihminen, joka viitoitti tietäni kansakoulun iloihin. Ei pakkosyöttänyt, kuten ensimmäinen ope. Enkä puhu opetuksesta, vaan tillilihasta. Sylvi Salonen sen sijaan on vanhan turkulaisen käsityöliikkeen omistaja ja ilmeisesti yrittäjyys on siirtynyt suvussa seuraavaan sukupolveen, kuten usein tapahtuu.

Kun luontoreittiä jatkaa kohti Kuuvannokkaa, ollaan kohta Airiston tuntumassa. Tässä vaiheessa elokuinen päivä oli lämmin ja sammalentuoksuinen, meri välkehti ja Airiston selällä höyrylaiva Ukko-Pekka matkalla Naantalista mylväisi kuin aasi.

Kesäkahvila Villa Kuuvassa kannattaa siis poiketa. En ole tosin varma, kannattaako käyttää sen hienon näköistä huussia. Siinä näytti olevan peililasi edessä, mutta sivulta hyvät näkymät, sisäpuolelle siis,  minusta näytti. Ehkä siinä on käytössä jokin uusi tekninen ratkaisu, joka tekee vain pytyn näkyväksi mutta siinä istuvan näkymättömäksi. Kuuva on vähemmän kansoitettu ja siis rauhallisempi alue Ruissaloa. Kuuvannokasta on hienot näkymät Airiston ulapalle.

Tämä elokuun lopun tunnelmakuvaus korvatkoon kirjabloggauksen, kun ei sitä nyt näytä millään syntyvän. Laurence Sternen Tristram Shandy nimittäin on näköjään pitkällistä luettavaa, ainakin minulla. Se syöksee minut usein epätoivoon, kun en tiedä mistä tässä - lauseessa - alun alkaen oli kysymys. Luen uudelleen alusta, nukahdan. Luen eteenpäin, ja huomaan hekottelevani. Se on yhtä paistetta ja sadetta, luopumisen päätöksiä ja uudelleen lukemaan virkistymistä, ihan kuin tämä elokuu, oma kuukausi.

Terhi Rannela: Frau

Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.

Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.

Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:

Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,

kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.

Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin,  Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.

Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.

Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.

Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.

Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016,  s

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nimettömät, menneisyytensä pesseet ihmiset, mies ja pieni poika saapuvat merimatkan jälkeen tuntemattomaan maahan. Mistä he tulevat ja miksi he ovat lähteneet, se ei koskaan selviä. Perillä puhutaan espanjaa. Poika on matkalla kadottanut sekä äitinsä että kirjeen, joka sisälsi perhetiedot. Mies on ruvennut pojan holhoojaksi sattumalta, muitakaan ei ollut. Uudessa maassa, vastaanottokeskuksessa he eivät saa ensin edes yösijaa, nuori naisvirkailija tarjoaa takapihansa romuvarastoa, yösuojan rakennusmateriaaliksi.

Poika saa maahan tullessaan nimen David, mies nimen Simón. heille merkitään sama syntymäpäivä, saapumispäivä ja arvioidut iät, 5 ja 45 vuotta. Simón löytää työpaikan satamasta; hän pääsee kantamaan viljasäkkejä laivoista sataman varastoon, vaikka onkin huonokuntoinen ja työkavereitaan puolet vanhempi. Simón kulkee pojan kanssa uudessa asuinpaikassaan ja etsii kadonnutta äitiä. Viranomaisista ei ole apua, koska heillä ei ole mitään papereita tai valokuvia mukanaan. Sen sijaan Simón tietää heti tunnistavansa oikean äidin kun tämä löytyy.

Uusi Novillan kaupunki nimeämättömässä maassa vaikuttaa jälkisosialistiselta ja byrokraattiselta. Kaikilla on oikeus samanlaiseen asuntoon ja leipään. Asunnot ovat samanlaisia kerrostaloja. Ihmiset ovat suopeita mutta eivät ystävällisiä, he vaikuttavat epäpersoonallisilta, he ovat vailla unelmia, haluja ja tarpeita. Aika pohjois-korealaista. Simónilla tarpeita on, intiimejäkin. Elena suhtautuu niihin kylmän rationaalisesti, ne ovat tarpeita, jotka hän voi tyydyttää mutta hän ehdottaa Simonille myös bordellia. Elena on naapuri, Fidel-pojan äiti ja viulunsoitonopettaja. He käyvät keskusteluja, joissa Simon edustaa intohimoa ja tunnetta, Elena käytännöllistä järkeä.  Vakaumus, intuitio, itsepetos - mitä eroa niillä on jos niitä ei voi kyseenalaistaa, sanoo Elena. Keskusteluja katkovat David-pojan välikysymykset - Simón mitä varten me ollaan täällä? - joihin Simón vastaa ja joutuu inttämään yhä itsepäisemmäksi käyvän pojan kanssa. Kyseenalaistavat keskustelut naisten ja työtovereiden kanssa sekä Simónin monologit ovat kaiken punainen lanka.

Romaaniin on upotettu värikäs porukka todenmakuisia persoonia. Álvaro Avocado on kaikille ystävällinen työnjohtaja, joka on kaikkiin olosuhteisiin, elämässä ja työssä, tyytyväinen ja uskoo niiden muuttumattomuuteen.

Álvaro suo hänelle raivostuttavan hyväntahtoisen hymyn. "Siellä missä on laivoja, on myös rottia. Siellä missä on varastoja, on myös rottia. Siellä missä meidän lajimme viihtyy, viihtyvät myös rotat. Rotta on älykäs eläin. Sitä voisi sanoa ihmisen varjoksi. On totta, että ne syövät osan meidän purkamastamme viljasta. On totta, että hävikki tuhoaa osan varastosta. Mutta hävikkiä syntyy kaikkialla: pellolla, junassa, laivassa, varastossa, leipomossa. Ei hävikistä kannata hermostua. Hävikki on osa elämää."

Simón ehdottaa muutoksia - nosturin käyttöä - raskaaseen fyysiseen työhön, siitä huolimatta että työntekijät ovat siihen tyytyväisiä. Lopulta hän lyö vetoa muutoksesta, koska ajan ominaisuus on muutos.

 - Jos me puramme viljaa vielä kymmenen vuoden päästä samalla tavalla kuin nyt, myönnätkö, ettei historia ole totta? - Tietysti myönnän, hän vastaa. Painan pääni todellisuuden voimien edessä. Kutsutaan sitä vaikka alistumiseksi historian tuomioon.

Mystisen pikkumiehen, Davidin vaellus Simónin rinnalla kuvitteellisessa espanjankielisessä maassa on värikäs ja koskettaa monenlaisia tarttumapintoja: lapsen kasvatusta, kielen ja matematiikan opetusta, erotiikkaa, työn tekemistä, moraalia ja moraalittomuutta, sattumaa ja fatalismia, lapsen oikeutta valita ja päättää, tyytymistä siihen mitä on ja muutoshalua; abstrakteja asioita, jotka putkahtelevat esiin karuissa ympäristöissä, työmiesten parakissa, sekaisessa kerrostaloasunnossa, selkeästi kuvatuissa konkreettisissa paikoissa ja tilanteissa. Teemat nostavat kysymyksiä,  tuleeko jollekin enemmän merkityksiä ja painoa. Mutta ei, vastauksia ei tule. David-pojan uudet vanhemmat löytävät toisensa korostaessaan rakkauttaan häneen, hänen erikoislaatuisuuttaan ja käydessään taisteluun viranomaisten tasapäistäviä laillisuusmenettelyjä vastaan. Lapsinero, Don Quijoten lukija, numeroita lateleva David itse haluaa mustalaiselämää, kuten vanhempansakin, pakoon pakottavaa virkavaltaa. Keskustelut pitkin vaellusta jatkuvat, uusia erikoisia tyyppejä tulee vastaan, uusia paikkoja, Estrellina  (pikku tähti), Nueva Esperanza (uusi toivo). He etsivät paikkaa jossa aloittaa uusi elämä.

Kun luen Coetzeen uusinta teosta/suomennosta, hänen viileän harkitseva katseensa pureutuu kirjan läpi, takakannesta. Kuten aina, nautin tästä koruttomasta kielestä, joka punoo villejä käänteitä, syöttää ajatuspähkinöitä purtavaksi, kuvaa omituisia kohtaloita niin helpon tuntuisesti. Varsinkin nyt, minusta tuntuu myös, että en selvästikään tajua mitä tällä tarkoitetaan. Arvoituksellinen allegoria? Suorastaan armoton länsimaisen äärirationalismin ja tekopyhän moraalin kritiikissään, sanoo takakansi. Allegoria ei avaudu minulle. Onko tämä kuvaus ihmisen loputtomista valinnoista ja elämän merkityksettömyydestä ilman selkeää motiivia, sellaista kuin kadonneen äidin etsiminen? Erilaiset elämänfilosofiat näyttäisivät käyvän keskustelua. Maa johon päähenkilöt ovat sattuman kautta päätyneet ei anna mahdollisuuksia valintoihin,  se on valmis. Kaikki on keskinkertaista, harmaata ja intohimotonta, eikä tämä keskenään ristiriitainen pienryhmä halua sitä, omista syistään. Tässä lopullisen harmonian maassa mikään muu ei ole mahdollista kuin jäädä paikoilleen.

Romaani ei missään vaiheessa pitkästyttänyt vaan pysyi loppuun asti kiinnostavana, mutta jätti turhautuneen tunnelman; pääni täyttyi kysymysmerkeistä. Suurin kysymys on se, mitä tekemistä Jeesuksella on kirjan nimessä. Kristinusko tai uskonnollisuus ei tule esille. Onko se pelkkää hämäystä?

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus
The Childhood of Jesus, 2013, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2014, 292 s

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

Himmlers Hirn heißt Heydrich - Himmlerin aivot ovat Heydrich. Tämä on Laurent Binet'n teoksen nimilyhenteen taakse kätkeytyvä viesti. Ranskalaisen Binet'n unelmien kaupunki on Praha, ei Pariisi. Prahan ja Tšekkoslovakian asukkaat ovat hänen suuren myötätuntonsa kohteena tässä Goncourt-palkitussa esikoisromaanissa. Romaani? Jos tämä olisi elokuva, se olisi helppo luokitella dramatisoiduksi dokumentiksi. Kirjana se käsittelee historiallista faktaa samoin: Natsi-Saksan Tšekkoslovakian miehityksestä  vuonna 1939 alkavaa Reinhard Heydrichin käskynhaltijan uraa Böömin ja Määrin protektoraatissa. Prahan teurastajan, pyövelin, valkoisen pedon jäljet käydään läpi kronologisesti, uutisten, elämäkertojen, muistelmien, kirjeiden kautta. Tapahtumia elävöittävät kirjailijan fiktiiviset dialogit, joita hän sitten pohdiskelee ja antaa niille myös vaihtoehtoisia kulkuja. Kirjailija siis pohtii myös historiallisen tapahtuman kirjoittamista fiktioksi, miettii omaa rooliaan ja suhtautumistaan, vertaa sitä muihin samasta aiheesta kirjoittaneisiin, mm. Jiří Weilin romaaniin Mendelssohn katolla, jossa Heydrichin salamurha tapahtuu taka-alalla.  Luulisi, että tapa olisi omiaan tekemään lukemisesta katkonaista ja väkinäistä. Omituista, että kävi ihan päin vastoin. Vaikka on kyse historiallisesta tapahtumasta, jonka kulku ja lopputulos tiedetään, kertomus vyöryy eteenpäin kasvavalla intensiteetillä, jännitys tiivistyy vastarintaliikkeen punoman attentaatin yksityiskohdissa ja pitää otteessaan hellittämättä siihen asti että Heydrichin musta Mercedes, yli tunnin myöhässä, kaartaa erään tien mutkaan Prahan esikaupunkialueella.

Lontoossa majaileva Tšekkoslovakian pakolaishallituksen tukema vastarintaliike valitsi attentaatin - operaatio Anthropoid - tekijöiksi kaksi miestä: tsekkiläisen Jan  Kubišin ja slovakialaisen Jozef Gabčíkin, Binet'n teoksen sankarit. Kirjailija kertoo, kuinka hän onnistuu saamaan haltuunsa attentaatin historiasta tehdyn seikkaperäisen vihkosen Prahan armeijan museosta, löytämään nimiä ja osoitteita, täydentämään kuvan siksi tavallisten ihmisten urheaksi taisteluksi hirviömäistä hallitsijaa vastaan, jonka hän haluaa kertoa omalla tavallaan. Kummallista on, että vaikka tarinoita, elokuvia ja dokumentteja on riittämiin aiheesta tehty, tämäkin tapa kertoa historia on tärkeä ja vavahduttava.

Heydrich-Eichmann -työparin muodostuminen noina vuosina hioi julmuuden käytännön toteutuksen äärimmäisen tehokkaaksi. Eichmann oli se joka keksi, ettei natsien tarvitse etsiä juutalaisia vaan heidät velvoitettiin ilmoittautumaan, näyttämään juutalaisuutensa, ja muu väestö toimi apupoliisina, jonka velvollisuus oli valvoa ja ilmiantaa kaikki epäilyttävä käytös, mihin juutalaiset syyllistyvät. Hitlerin ulkopoliittista voittokulkua seurataan Englannin ja Ranskan myötämielisten hallitusten kabineteissa. Tsekkoslovian presidentti Hácha ajetaan Englannissa myönnytyksiin, jotka ovat tappaa hänet paikan päällä.

Onneksi talossa sattuu olemaan tohtori Morell, pistosekspertti, joka pumppaa sittemmin Hitleriin amfetamiinia useita kertoja päivässä, aina tämän kuolemaan saakka (millä saattoi sivumennen sanoen olla osansa sihen, että Hitlerin mielenterveysongelmat kehittyivät aina vain vakavampaan suuntaan).

Heydrich tuntuu olleen niin tehokas ja julma, että omatkin alkavat suhtautua häneen pelonsekaisesti. Paikallisten teloitusten katsottiin hiljalleen heikentävän saksalaisten omienkin joukkojen kestokykyä ja lopulta junakuljetukset keskitysleirien kaasukammioihin syntyivät Heydrichin ja Eichmanin ajatustoiminnan tuloksena.

Attentaattia seuraavat kosto ja sekasorto. Vastarintamiesten viimeinen pakopaikka on kirkon krypta, sielläkin taistelu jatkuu päiviä. Petturille ja kollaboraattorille Karel Čurdalle maksetaan hyvät korvaukset ilmiannoista, joiden seuraukset ovat kammottavat: Lidicen kylä valikoituu sattumanvaraisesti koston ja teurastuksen kohteeksi. Tämä tapahtuma avasi maailman silmät ja oli siinä mielessä Hitleriltä virhelaskelma.

Tapahtumia kerratessaan, Binet kertoo myös henkilökohtaisesta kamppailustaan kirjan kanssa. Näyttää että tämä teos on ollut hänelle lähes pakkomielle, jossa läheisillä on ollut kestämistä. Natashalla varsinkin. Mietin Oscar Wildea, sillä kuten tavallista toistan taas samaa kaavaa: 'Koko aamupäivän työstin erästä tekstiäni vain poistaakseni siitä lopulta yhden pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.'  Ranskan nykykirjailijoista Binet mainitsee  Houellebecqin, jota kutsuu postmoderniksi nihilistiksi. Laurent Binet ei ole nihilisti eikä välinpitämätön, hän on yhtä täynnä vihaa Heydrichiä kohtaan kuin jaloja tunteita, ylpeyttä ja myötätuntoa sankareitaan Jan  Kubišia ja Jozef Gabčíkia, heitä piilottanutta kirkonmiestä ja heitä ruokkinutta mummoa kohtaan.

Omppu pohtii hienossa arviossaan paljon historiasta kirjoittamisen näkökulmia, ja yksi sama sitaattikin meillä näkyy olevan. Ja sama sitaatti vielä Suketuksenkin arviossa. Tuo millä oman arvioni aloitin. Siinä oli jotain oleellista tämän kirjan pyrkimyksestä tiivistetty aivan ilmeisesti.

En haluaisi sitä myöntää, mutta kai se on niin että sotahistoria kiinnostaa, sen verran paljon on aiheesta jo tullut kirjoja luettua. Jollain epämiellyttävällä tavalla tuntuu kuin tunnustaisi olevansa sotakiihkoilija eikä rauhaa rakastava ihminen. Mutta eivät kai dekkareiden lukijatkaan ole murhanhimoisia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
HHhH, 2010, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus 2015, 344 s