M.J. Hyland: Utan ont uppsåt

'Kaikki ehdoton kuuluu patologiaan.' Nietzche

Utan ont uppsåt on rikosoikeudellista terminologiaa. Ilman pahaa tarkoitusta, ei rikosmielessä, vailla tahallista vahingonteon tarkoitusta, suunnilleen, suomennettuna.

Patrick Oxtoby, romaanin päähenkilö, on kaksikymppinen nuorimies, minä-kertoja joka kertoo preesensissä. Hän saapuu englantilaiseen pikkukaupunkiin etelärannikolla. Hän on lähtenyt vanhempiensa kodista pyyhkäistääkseen pois entisen elämänsä, tehdäkseen irtioton äidistään, unohtaakseen tyttöystävän, joka jätti, elättääkseen itsensä automekaanikkona. Taakse jäivät keskeytyneet yliopisto-opinnot, isän odotukset, äkillisesti kuollut täti, kaikista läheisin.  Hän asettuu täysihoitolaan, pensionaattiin, jota pitää kaunis ja ystävällinen Bridget. Siellä asustelee ennestään pari lontoolaista ylempää yhteiskuntaluokkaa edustavaa lomailijaa, nuorehkoja miehiä.

Utan ont uppsåt etenee puoleenväliin rauhallisen pensionaatin arjen kuvauksena: aamutee on katettuna, avaimet naulassa, kun asukas on poissa, miehet nauttivat drinkkejä ennen illallista. Kaikki yksityiskohdat Patrickin pään sisältä nähtynä, hyvin hyvin läheltä. Patrick tarkkailee naapureitaan etäältä, ei haluaisi miesten ystävyyttä, hän on varuillaan ja varautunut. Miehet ovat meluisia bailaajia, toinen roudaa nuoria naisia huoneeseensa, ja emäntään ovat ihastuneita kaikki kolme.

Tunnelmassa ei oikeastaan ole mitään uhkaavaa, mutta päähenkilön haaveet ja ajatukset etenevät nopeasti suureellisiksi ja epärealistisiksi, oli sitten kyse Bridgetistä, baarissa tarjoilevasta Georgiasta tai Patrickin korjaamasta mersusta. Patrick ei ole epämiellyttävä, mutta ei myöskään sympaattinen; hän on outo, ristiriitainen, tunteellinen ja romanttinen mutta myös epäempaattinen. Kuin sivullinen omassakin elämässään, hukassa jatkuvasta itseanalyysistään huolimatta, tai sen takia.

Harvoin olen lukenut romaania, joka osaisi kuljettaa tapahtumia dramaattisiin mittoihin niin simppelillä ja katkeamattomalla dialogilla, höystettynä pätkillä päähenkilön päänsisäistä monologia. Dialogi on ällistyttävän taidokasta. Puolessavälissä tapahtuu käänne, todellisuus törmää nuorukaisen haavemaailmaan. Onko teko vahinko vai rikos, tahallinen vai tahaton, sen ei pitäisi olla se kysymys, mutta sellainen siitä muodostuu. Käänne on yksi niistä tienristeyksistä, joita tulee, joista voi valita. Samantapainen kuin romaanissa Turhuuden roviot, jossa päähenkilö valitsee väärän risteyksen ja siitä seuraa vääjäämätön muutos.

Sen jälkeen Utan ont uppsåt on vankilakuvaus. Mutta millainen! Vankilan hierarkia, vallankäyttö ja väkivalta on tuttua kuvastoa monista elokuvista, mutta tämä lähikuva sellistä ja sellikavereista, vanginvartijasta ja psykologista, se on rikas yksityiskohdista, tyypit tulevat lähelle huokosia myöten. Eikä mikään ole mustavalkoista, sielläkään. Mieleen sukeltaa myös Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli. Monen oikea paikka olisi muualla eikä lääkitys ole aina kohdallaan.

Han tar ett steg närmare. 'Så du var rädd att jag skulle kyssa dig?'
'Inte precis.'
'Jag har aldrig gjort det. Har du?'
Jag ställer ner radion vid mina fötter och harklar mig.
'Nej.'
Han stoppar händerna  fickorna.
Jag skulle ha trott att om någon tänkte säga något så här allvarligt skulle det ta mycket längre tid på sig att säga det.

Patrick pyristelee vankilan arjessa pillereiden ja väkivallan uhan keskellä, kehittelee suhteita vartijoihin ja sellikavereihinsa, muuttuu ja kasvaa koko ajan, niin kuin vain keskenkasvuinen nuorimies voi vielä tehdä, synkissäkin olosuhteissa, muurien ja kaltereiden ympäröimänä. Loppu keskellä mitä karuinta vankilamenininkiä on mykistyttävän hieno.

Todellakin vangitseva romaani nuoruuden hämmennyksestä, rikoksesta, rangaistuksesta, syyllisyydestä, rakkaudesta, ystävyydestä, vanhemmuudestakin. M J (Maria Joan) Hylandin löysin Juha Makkosen blogista ja tämän romaanin kirjaston hyllystä. Hyland on syntynyt Lontoossa 1968. Hänen julkaisemistaan kolmesta romaanista kaksi on nimetty merkittävien kirjallisuuspalkintojen, mm Booker,  ehdokkaiksi. Hän opettaa kirjoittamista Manchesterin yliopistossa. Eikä löydy vielä suomennettuna, mutta tällä näytöllä luulisi olevan tuloillaan.

M. J. Hyland: Utan ont uppsåt
This is how, 2009, ruotsinnos Helena Riderberg
Brombergs 2011, 394 s

Octavio Paz: Elämäni aallon kanssa

Vielä yksi novelli. Tällä erää viimeinen tässä osoitteessa. Sitten laitan shortsit vähäksi aikaa hyllylle. Meksikolaisen Octavio Pazin Elämäni aallon kanssa on tatuoitu sydämeni lihaan (copyright Tuomari Nurmio), vähempi ei sille riitä. Toisaalta siihen riittää se, että muistan sen.

Loistavan kirjastolaitoksemme hakukone ilmoittaa sitä etsiessäni, että se löytyy Pekka Tarkan valikoimasta Novellin parhaita, Tammi 1971. Sinne aalto on liiskattu kuivumaan. Se ei siihen oikein suostuisi, niin villi ja hurja se on. Oma tunteiden aallokkoni on jo vähän tasaantunut, joten nyt kun luin sen toisen kerran, noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen, se ei tärisytä samalla tavalla. Silti aalto, hullun rakkauden, rakastumisen kuvaus viettelee ja hauskuttaa edelleen kekseliäisyydellään. Siinä romanssi nousee ihanan ensikosketuksen jälkeen vaikeuksien kautta täyteen kuohuunsa, kunnes kertoja on kokonaan sen, siis aallon, pauloissa. Sillä

veden tuutimiseen nukahtamista ei voi verrata mihinkään, ja sanoinkuvaamaton lienee myös herääminen lukemattomiin keveisiin, iloisiin ruoskaniskuihin, lukemattomiin ravisteluihin jotka loittonevat nauraen.

Ruoska ei tässä tapauksessa viittaa sadomasokismiin. Oikukas rakastettu on vaikeasti taltutettavissa, vähän kuin joku Carmen. Rakkauden hurmalla on aikansa, sitäkin tiheämpi, mutta ennemmin tai myöhemmin se, aalto, kyllästyy. Se alkaa leikkiä vieraiden akvaariotiikereiden kanssa. Talvikin tulee ja kolea sumu. Ja loppu, se on väistämätön, mutta yhtä riemukas kuin koko novelli. Kuinka aallon harjalla hehkuvalle sateenkaarelle käy? Lue, sinä talvisesta väsymyksestä kärsivä lukija. Tässä lyhyessä, parin sivun novellissa maistuu tulinen chili, kirpeä lime ja hiekalle ryskyvä maininki, joka imaisee sinut mukaansa, halusit tai et.

Novellihaasteessa koossa 49.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja/III

Jatkan lukumatkaani venäläisissä novelleissa.

Juri Buida: Mihel. Mihel on lastenkodin isännöitsijä, hyvä mies, joka ottaa adoptiolapsekseen lastenkodin kiusatun, Pikkurilliksi kutsutun, ulkoisilta ominaisuuksiltaan väheksytyn ja muutenkin kiusatun, älyllisesti jälkeenjääneen pojan. Mihel on kiltti Jeesus, joka näkee valoa sielläkin missä muut eivät. Pikkurillin onnenpotku ja levollinen olo muuttuu, kun Mihel avioituu ja samalla taloon muuttaa tytärpuoli, kaunotar.  Kaunotar ei Pikkurillin palvonnasta innostu.

En tiedä, mitä tällä novellilla halutaan sanoa. Mihel uhrautuu ottopoikansa puolesta, joka osaa sytyttää valon pulloon Mihelin opettamalla tavalla, mutta muuta valoa ei  häneen tartu. Hän on vain paha; häneltä on vain yksi ihminen odottanut hyvää eikä se riitä. Novellissa tökki jokin epämääräisen tunkkainen kohtaloon alistuminen, tai muu jota en osaa selittää. Tai sitten se oli vain pimeä.

Maija Kutšerskaja: Käkönen. Novellin sankaritar, perheenäiti ja lempeäsydäminen nainen rimpuilee - siitäkö nimi Käkönen? - nykyisyytensä ja entisen rakastettunsa, narkomaani Grishan välissä. Eikö hän ole päässyt irti hurmaavasta hulttiosta, vai yrittääkö hän vielä pelastaa jotain, se on epäselvää. Koti ja mies tuottavat huonon omatunnon, jota hän käy lievittämässä ortodoksipapin puheilla.

Kiihkeä kertoja ei oikein saanut minua eläytymään dilemmaansa.

Aleksandr Kabakov: Ylinopeutta.  Valeria Pustovaja kutsuu esipuheessaan Aleksandr Kabakovia johtavaksi venäläiseksi kirjailijaksi, mikä adjektiivi kumisee kuin kipsipää. Johtava kipsipää.

Novellissa menestyvä mies nautiskelee mukavasta arjestaan, johon kuuluu moderni elämä tasokkaine asuntoineen, autoineen, vaatteineen. Naisetkin asettuvat siinä osaksi menestyksen merkkejä, vailla tunnesiteitä. Vielä tarkemmin niin, että jos joku enemmän innostuu, hän, Maks Vinogradov tekee selväksi että ei pidä. Matkalla lentokentälle, hän tulee pysäytetyksi ylinopeudesta. Se saa hänet väläyksissä näkemään toisenlaisen tulevaisuuden mahdollisena. Näky on puistattava. Mies on niin rakastunut elämäänsä. Onneksi hän tietää miten liikennepoliisin voi hoidella.

Miehellä on vauhtisokean nousukkaan maailmankuva. Se on tyly ja epäkiinnostava, kuten aika pitkälle koko novellikin, niin johtava kirjailija kuin Kabakov onkin.

Roman Sentšin: Jääpalloa. Työssään rutinoitunut keski-ikäinen Burkov on väsynyt ja innoton. Hän löytää työpäivän aikana keinon päästä ulos tylsyyden kehästään ja lähtee kutsumatta asiakaskäynnille paikallisjunalla. Matkan aikana hän kelaa elämänsä valintoja. Nuoruuden muisteloissaan hän ajautuu seuraamaan nuorten tyttöjen jääpalloharjoitusta. Hän herää muistoistaan, kun hänen kiinnostuksensa tulkitaan väärin. Onko novellin ydin se, että jokainen pysyköön ikäistensä ja kaltaistensa seurassa, omassa kopperossaan, muuten ei hyvää seuraa, ulkopuolisten väärinymmärrys on todennäköistä - ei muuta kuin takaisin töihin?

Alan jo olla vähän epätoivoinen. Hyviä lukukokemuksia novellikokoelmassa alkaakin lupaavan alun (I ja II ) jälkeen olla vähemmän kuin vähemmän hyviä. Mutta sitten vastaan tuleekin

Aleksandr Snegirjov: Parisataagrammainen. Tässä on taas muhevaa ja värikästä kerrontaa kiinnostavassa ympäristössä. Ollaan kokki Semjonin seurassa ravintolan takahuoneessa, jossa otetaan vastaan tuoretta kalaa, mutta kun kaikki osapuolet, tavarantoimittajat, kokit ja asiakkaat haluavat päästä halvalla, niin mitä siitä tulee. Kalat eivät sätki enää perillä. - Ovat taas kupsahtaneet, Semjon totesi. Mutta parisataagrammainen on ainoa elossa pysynyt ja siitä tuleekin ravintolan akvaarion lemmikki. Harvoin kala ui novellin päähenkilöksi. Kalan ja Semjonin, omaperäisen mutta ammattiylpeän kokin kautta tulee sitten tutuksi myös muutama asiakas, ja lopulta ravintolan omistaja, joka joutuu lähes käsirysyyn - parisataagrammaisen kanssa. Eikä ole ihan selvää kumpi voittaa.

Aleksandr Snegirjov on armoitettu kertoja. Häneltä lukisin mielelläni lisää. Hän onkin näköjään vasta nuori mies, s. 1980 joten toivottavasti häntä vielä suomennetaan.

- Tännekö tilattiin kalaa?! kalantoimittaja rohisi viikset lemuten. Hän oli haljeta ylpeydestä.

Alisa Ganijevan Putoaminen on perinteinen Kaukasukselle sijoittuva maalaiskuvaus matkamiehestä, joka saapuu vuoristolaispariskunnan vieraaksi. Iltateellä jutustelu alkaa kiertää kylässä tapahtunutta tragediaa, nuoren naisen putoamista alas vuoren jyrkänteeltä. Ilmenee, että nainen on ollut raisu tavoiltaan ja vahva tunteissaan, joten intohimodraaman aineksia alkaa hahmottua.

Ei kovin perinteinen sen sijaan ole Anna Matvejevan Oota, mä kuolen ja tulen sitten, joka tulevaisuuden kuvittelullaan karkoitti minut oitis. Jätän sen suosiolla lukijoille, jota se puhuttelee.

Onko Googlella jotain Boris Jekimovia vastaan vai miksi hänestä ei saa suomeksi edes syntymäaikaa esille?  Sen sijaan tulee jotain hollanninkielistä tietoa, ja myös tsekin kielistä. Onko hän siis emigranttikirjailija? Hänen novellinsa Lumentuloon asti perusteella veikkaan hänen olevan 50-60 vuotias. Esikirjoittaja kuvaa häntä perinteisen proosan patriarkaksi. Novellissa kaksi entistä koulukaveria tapaa paimenen hommissa jossain Donin arolla. Luonto ja ulkona vapaana oleminen näyttäytyy ihanteellisena minäkirjoittajalle, jolle homma on väliaikaista. Sen sijaan toinen on köyhästä kolhoosin paimenen työstä päätynyt vielä köyhemmäksi karjanomistajan paimeneksi. Ja kaipaa Neuvostoliittoa ja sen aikaista, sittenkin helpompaa tapaa pysyä hengissä.

Vladislav Otrošenkon Ukkovaari Grišan talo osui luettavaksini juuri ennen Katja Gauriloffin hienoa dokumenttielokuvaa isoäidistään Kaisa Gauriloffista ja kolttasaamelaisista, Kuun metsän kansa. Ukkovaarin talossa heiluu monenlaista monta sataa vuotta vanhaa huru-ukkoa, hiilenmurskalla ja kuorellisilla ravuilla eläviä, jotka  heittävät toisiaan loitsuilla kuolemaa huijatakseen. Se mikä Gauriloffin elokuvassa näytti harmoniselta ja runolliselta, ystävyys sydämelliseltä, on Griša-vaarin talossa pimeää ja täynnä räkätystä. Turha kai noita on verrata mutta näin nyt kävi.

Seuraavaa kirjailijaa Jevgeni Babuškinia esipuheen kirjoittaja Valeria Pustovaja luonnehtii artistisimmaksi. Hänen kolmesta lyhytproosastaan kaksi on nimetty saduiksi ja kolmas on nimeltään Atomit koostuvat enkeleistä. Se on aika nihilistinen kertomus kahdesta isoksi kasvaneesta miehestä, joilta puuttuu pohja ja suunta elämästä. He kai toivovat, odottavat jotain, että kaikki muuttuisi. Vaikka räjähdystä, jossa atomit järjestäytyisivät uudella tavalla. Siihen asti he ryypiskelevät, Ruslankin vaikka on ydinfyysikko, ainakin omasta mielestään. Menossa on maailmanlopun meininki, sankareilta on järki kadonnut kauan sitten, mutta tunnelma on kepeän ilakoiva. Kontrastia kerrakseen.

Tässä välissä minut armahti lehmänhäntämäisesti laskeutuvasta tunnelmastani loistava Tatjana Tolstaja. Häneltä on kaksi novellia: Seurustelua ja Savu ja varjo. Molemmat kertovat rakkaudesta, tai oikeastaan ensimmäinen rakastumattomuudesta (hmm) ja toinen rakastumisesta ja sen vaivalloisuudesta. Savun ja varjon rakastunut käy päänsisäistä kamppailua tunteensa kanssa niin, että kohde istuu saman amerikkalaisen campuksen opiskelijakahvilassa. Tunnettaan hän penkoo patologin lailla, vetää siltä sisälmykset pöydälle ja ruotii siinä sivussa koko amerikkalaisen (opiskelija)elämän pikkukaupungin kaduilta Nevadan autiomaahan. Ja tämäkin sankaritar (kuten novellissa Käkönen) suunnittelee neuvonpitoa ortodoksipapin kanssa, sen kuitenkaan toteutumatta. On pakko laittaa seuraava lainaus, koska ymmärrän sen niin hyvin

--- vuokraan tosi leveän jeepin, ostan saappaat kuvioitua nahkaa, kippurakärjin, ostan cowboy-hatun naisten mallia ja lentäjänlasit, varustauden vedellä ja ilmakuivatulla naudanlihalla ja painallan savuke hampaissa läpi Kalifornian, Nevadan ja Arizonan, halki kivisten autiomaiden, ruskeiden ja ruusunpunaisten, sinisten ja violettien, missä kangastukset väreilevät hopeisten, vedettömien suolajärvien yllä. Minne? En tiedä. Minkä tähden? Ei minkään, muuten vain: maailmassa ei ole mitään autiomaata parempaa. Puhdas, kuiva tuuli avoimesta ikkunasta, kiven tuoksu, tyhjyyden, yksinäisyyden, vapauden tuoksi - se oikea tuoksu. 

Tatjana Tolstajan rakastunut on ilmeisesti myös länkkäreiden ja niiden maisemien uhri. Vappu Orlov on suomentanut Tolstajan novellin upeasti ja niin, myös häneltä lukisin mielelläni lisää.

Mihail Šiškinin Pelastunut kieli ei ole novelli, vaan lyhyt essee kielestä ja ymmärtämisestä. Nimi on lainattu Elias Canettin teoksesta. Etsiessään Zürichin hautausmaalla James Joycen hautaa, kirjoittaja ihmettelee väenpaljoutta: menossa on Canettin hautajaiset. Kuten Canetti lapsuusmuistojensa takia, kirjoittajakin pelkää kadottavansa kielensä schwyzerdütschin keskellä. Hän pohtii kääntämisen mahdottomuutta, virheellisiä merkityksiä joita asia alkukielestään irrotettuna saa. Sitäkin enemmän koska hän sanoo kielessä kaiken tähtäävän ymmärtämisen vaikeuttamiseen; kieli on alusta alkaen luonut loputtomia rajoja ja esteitä, saanut aikaan tavatonta sekaannusta. Täytyy sanoa, että hän onnistui kyllä tekemään sen itsekin. Loppua kohden en ymmärtänyt mitä kieltä tässä nyt puhutaan, vaikka suomea olikin. Onnistui vaikeuttamaan ainakin minun ymmärtämistäni. Se ei kyllä todista mitään yleisellä tasolla.

Novellihaasteessa minulla tähän mennessä luettuna 48.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja./II

Kokoelman toinen novelli, Vladimir Makaninin Kaukasialainen vanki on melkein ensimmäisen, Bulgakovin Mansetteihin merkittyä-novellin vastakohta. Novelli sijoittuu ajallisesti 1900-luvun toiseen päähän ja Venäjän Tšetšenian sotaan, Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin tapahtumiin. Se kertoo palasen rumasta sodasta kauniilla vuoristoseudulla.

Sodasta huolimatta novellin tunnelma on lähes idyllinen. Sodan kasvot välähtelevät vain hetkissä. Enimmäkseen korkea ruoho huojuu auringon valaisemassa vuoristomaisemassa, kun aron kasvatti Rubahin ja kaverinsa ampuja-Vovka talsivat kohti joukko-osastoaan. Lepäily katkeaa vastustajan kohtaamiseen. Kamppailun seurauksena venäläiset sotilaat ottavat vangin. Kaunis pitkätukkainen nuorukainen häiritsee Donin aron miehen mieltä. Sota etääntyy kunnes tulee taas lähemmäs. Kauneus ei pelastakaan maailmaa, vaikka vuoret kohoavat niin jylhinä ympärillä.

Tapa tai tule tapetuksi, sodan tapa juurii muut tavat kohdata toinen Makaninin novellissa. Kaukasialainen vanki kuvaa muutakin sodan kertomuksista tutuksi tullutta: kuinka everstiluutnantille sota ei ole niinkään vahingoksi, oikeastaan päinvastoin. Se on silti herkkä kertomus ihmisen kohtaamisesta, jonkin nukahduksissa olleen tunteen heräämisestä - ennen kuin toinen muuttuukin viholliseksi, kaukaa nimetyksi pahaksi.

Olga Slavnikova: Tšerepanovin sisarukset. Fjokla ja Maria ovat keski-ikäiset sisarukset, jotka elävät suon keskelle unohtuneessa Medjankan kylässä. Kylä on ison osan vuodesta eristyksissä mahtavan ja hedelmällisen suon keskellä. Suon ansiosta marjat kasvavat isoiksi kuin viinirypäleet ja muutenkin kylä elää siitä. Kylän miehet ovat jatkuvassa viinahuurussa partojensa peitossa, naiset hoitavat asiat. Fjokla ja Maria ovat suoraan alenevassa polvessa veturinrakentajia ja semmoisen he rakentavatkin, pontikalla tai marjamehulla käyvän. Kylä nousee jaloilleen kuin uponnut Atlantis, miehetkin raitistuvat.

Novelli on Sotamies Švejk-tyyppinen inhimillisen kekseliäisyyden ylistys, kunnianosoitus vapaudessa viihtyvälle älylle ja luomisvoimalle, lämmin ja humoristinen. Erityisesti lumoaa suon kuvaus: kylän ympärillä kupliva suo on kuin alkuvoimainen äiti maa kahlitsemattomana, runollisena ja maagisena. Sille vetää vertoja vain hurjapäisten sisarusten elämä. Semmoista omaehtoista kukoistusta ei virkavalta sulata. Nämä sisarukset eivät nimittäin ole kuin muut normaalit, vetureita keksimättömät ihmiset.

Voisi ehkä kuvitella, että tämä tarina sijoittuisi jonnekin vähintään viidenkymmenen  vuoden taakse, mutta ei: Raittiuden esiintyminen keskellä määrätöntä laadukkaan pontikan merta herätti kiivasta blogikeskustelua, jossa vallalle nousivat asian mystiset tulkinnat.

Novellihaaste/33.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
Suomentaneet Martti Anhava ja Vappu Orlov
WSOY 2015

Mihail Bulgakov: Mansetteihin merkittyä /Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja I

Olga Rozanovan maalaus Kirjoituspöytä vuodelta 1916

Jotain tuttua tässä kokoelman 'Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja' avausnovellissa on. Mihail Bulgakovin siivekäs hevonen lähtee villiin laukkaan heti ensimmäisistä riveistä, muuttaa muotoaan, väriään ja kulkuaan niin että lukijana on jo parin sivun jälkeen äimänä pölypilvessä itseään kokoamassa. Sama ilmiö tuli vastaan jo aikaisemmin, novellikokoelman Morfiini ja muita kertomuksia joissakin novelleissa, Satiiri sekoittuu surrealismiin, todellisuus uniin. Ja kaikki tämä Mansetteihin merkittyä- novellissa irrallisina palasina - mininovelleiksi niitä kutsuu kokoelman esipuheen 'Venäläisen kertomuksen salaisuudet' tekijä, Valeria Pustovaja - mutta loppua kohden jotenkin kuitenkin hahmottuen ja tiivistyen.

Potilas hourailee kuumeisena, epäilty diagnoosi lavantauti jossain uuden valtion, Neuvostoliiton kolkassa. Tiflis on Kaukasuksella, sieltä lähdetään vaellukselle yli vuorten. Vasta Moskovaa lähestyttäessä alkaa tulla jotain, josta saa kiinni, nimittäin kohtaamisia venäläisten kirjailijoiden kanssa, Pushkin, Gogol, Mandelstam vilahtavat ohimennen. Reviisori ja Vlamaju eli Vladimir Majakovski. Kertoja pyörittelee ja leikittelee mielin määrin sanoilla. Matkalla kohdataan muita runoilijoita, kuunnellaan esitelmiä. Sitten seuraava piti esitelmän Gogolista ja Dostojevskista pyyhkäisten kummankin maanpinnalta. Moskovassa päädytään Kirjo-nimiseen paikkaan, joka vaikuttaisi olevan jonkin näköinen kirjailijoiden talo. Olisiko se jokin uuden uljaan järjestelmän pystyttämä paikka? Vaikuttaa hyvin byrokraattiselta ja absurdilta. Kirjailijat kirjoittavat iskulauseita mutta pääosa  energiasta menee hakemusten rustaamiseen, jolla todistetaan olemassaolo.

Minä menin laskelmat mukanani ennakkoja peräämään. Tavoitin kaikki. Kaikki leimat ovat kohdallaan. Mutta niin tiukalle otti että juostessani toisesta kerroksesta viidenteen väänsin raivopäissäni mutkalle jonkin käytävän seinästä törröttävän rautapultin.

Bulgakov on groteski ja hulvaton, musta nauru hohottelee taustalta, milloin kovempaa milloin vaimeammin Neuvostoliiton synnytyskipujen keskellä. Jostain kaikaa internationaalikin, ranskaksi: C'est la lutte finale...

Panokseni novellihaasteessa nyt 31.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
Suomentaneet Martti Anhava ja Vappu Orlov
WSOY 2015