Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus

Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkottanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitlanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.

Kun on lukenut uutuusromaanista sen ilmestymisen jälkeen kymmenen tai enemmän arviota, koko kirja alkaa lukematta tuntua luetulta. Elena Ferranten Loistava ystäväni alkoi jossain vaiheessa mielessäni menettää kiinnostustaan; menneen talven lumia, so last season... Tunne on turha, oma lukukokemus romaanista on tietenkin ihan eri asia kuin jonkun toisen blogissaan kertoma. Luetut arviot, plussat tai miinukset, eivät pysty hyvän romaanin lukukokemusta himmentämään. Tässä kohtaa huonosta muististakin on yllättävää etua. En varsinaisesti muista lukemistani arvioista - tungosta taisi olla noin vuosi sitten -  muuta kuin yleisesti positiivisen vastaanoton. Liitynkin tässä hymistelemään edelläni kulkevan, muistaakseni aika yksiäänisen lukijakunnan hännille: loistava Loistava ystäväni! Bravissima!

Alussa ollaan nykyajassa. Lilan aikuinen poika Rino vaikuttaa italialaiselta mammonelta, jonka äiti on hemmotellut avuttomaksi. Äiti on kadonnut jälkiä jättämättä ja poika hälyttää apuun Elenan, äidin sydänystävän lapsuuden vuosilta. Katsotaan kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoo Elena itselleen, herättäen heti lukijan ihmettelemään. Ja näin takauman kautta alkaa tarina lapsuudesta, napolilaisesta työläiskorttelista, jostain 1950-luvun paikkeilta. Kerrostalossa asuu kymmenisen perhettä, vahtimestari Greco, suutari Cerullo, vihanneskauppias Cappuccio, baari-konditorian omistaja Solara, rautatieläinen Sarratore ja muita - ja don Achille. Lapset täyttävät piazzan ja kujat, leikkivät keskenään, juonittelevat, kiusaavat ja kostavat, seuraavat vanhempiaan, käyvät koulua, oppivat ja kasvavat. Kaikesta muodostuu värejä, valoa ja varjoja tulviva fresko. Minulle sen ovat pohjustaneet italialaiset neorealistiset elokuvat; Roberto Rossellini, Luchino Visconti, Vittorio de Sica, Anna Magnanin kaikuva ääni ja Sophia Lorenin kasvot. Siihen on kasautunut Kummisetä-elokuvien kiiltelevän pinnan alta purskahteleva väkivalta, ripauksia Roberto Savianon Gomorrasta.

Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin?

Napolilaisen kerrostalon pihassa Elena ja Raffaella eli Lina eli Lila tapaavat eivätkä enää pääse toisistaan. Yhtä viivyttelemättä kuin Lila paiskaa Elenan nuken pimeään kellariin Ferrante sukeltaa Elenan päähän ja paljastaa ihmismielen loputtoman vyyhdin pyrkimyksiä ja tunteita, sidoksia ja pelkoja, unelmia ja pettymyksiä. Syvyysluotaus on koko ajan liikkeessä seuraten saumattomasti päähenkilöiden kasvamista lapsista nuoriksi; jotkut piirteet säilyvät, toiset katoavat, vaihtuvat toisiksi. Vastalöydetty elämänilo, vapauden tunne ja uteliaisuus saa kolhuja kun Elena ja Lila kilpailevat koulumenestyksestä, rakkaudesta, kauneudesta ja saavat vastaansa vanhempansa ja opettajansa. Ainakin Elena kilpailee, Lilan näkökulmaa ei kerrota, koko tarina on Elenan kokemusta. Mutta sekin on todellista; Lila ei kilpailua huomaa, hän on liian ylivoimainen. Molemmat tietävät kuitenkin ystävyytensä ainutlaatuisuuden. Elena ei ole varma omasta merkityksestään Lilalle, mutta hän saa sille vahvistuksen.

Elenan ja Lilan vankka ystävyys uhmaa köyhien vanhempien pelokkuutta ja alistuneisuutta. Lilasta Elena on hänen loistava ystävänsä, mutta kaikki kertoo toista: Lila loistaa kaikessa eikä Elena ole mitään ilman häntä, ilman Lilan rohkeaa kapinaa ja itsenäisyyttä. Mihin vain Lila katseensa kääntää, juuri se on Elenasta arvokkainta; ensin luku- ja kirjoitustaito, sitten latina, kreikka, sitten yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, koko Napolin seudun väkivallan historia. Kuukautiset ja rinnat, siinä Elena on rinnanmitan edellä, mutta kohta Lila on tasoissa. Ja sitten - suutarintyö.

Menin kotiin hautoen tuskallista ajatusta, että olin paras olematta oikeasti paras. 

Elena on liikuttava hahmo koko varhaisnuoressa epävarmuudessaan; jatkuva mittailu tuottaa välillä omahyväistä tyytyväisyyttä, jota seuraavassa hetkessä joutuu häpeämään. Romaani kertoo karusti naisen kapean tilan napolilaisessa perheessä ja yhteiskunnassa. Napoli on camorran maata, väkivallan perinne näkyy suutarin verstaan ja kondiittorin tilassa. Köyhä on armopaloista ja tuesta aina velkaa, riippuvuudet vaikuttavat seuraavissa sukupolvissakin. Köyhä isä ja veli saa silti aina kurittaa perheen tytärtä, hän on se pohjimmainen. He saavat määrätä, jatkaako hän lukioon vai jääkö auttamaan äitiään. Heidän on valmistauduttava kostamaan tyttären/sisaren puolesta, hakattava ensin tämä.

Hän sanoi, että Solaran baari oli aina ollut camorristien ja koronkiskurien paikka, että se oli salakuljetuksen tukikohta ja siellä kerättiin ääniä Stellalle ja Coronalle, monarkisteille. Hän sanoi, että don Achille oli ollut natsifasistien vakooja, että rahat, jolla Stefano oli laajentanut kauppaansa, oli tehty mustassapörssissä.

Elena seuraa Lilaa kuin kirkasta tähteä. Lilaa, joka on vain 16-vuotias, veljensä ja isänsä suutarinverstaaseen sidottu, jolta ystävä odottaa suuria ja poikaystävä samaa mitä muut korttelissa; kaunis nainen on osoitus menestyksestä, kuin avoauto, jonka voi parkkeerata kotiinsa. Leikataanko tältäkin linnulta siivet?  - Onko Lila sittenkään niin vahva ja kaikkivoipainen, kuin Elena uskoo ja toivoo. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

On juhlavaa lukea kertojaa, joka osaa kuvata näin syvällisesti nuoren epävarmuutta ja ristiriitoja; kaiken monimutkaisuutta. Ei muuta kuin tetralogian seuraava osa varaukseen kirjastosta. Niin kova nälkä saada tietää Lilan ja Elenan kohtalosta jäi. Niin vangitsevasti Elena Ferrante - kuka tämän pseudonyymin takana sitten onkin, ihan sama - kuvaa hyvin tuntemaansa napolilaista elämänpiiriä ja yhtä tarkasti yleisinhimillistä nuoren kasvua kipuineen kaikkineen. Rakenteilla kikkailematta, selkeällä kielellä hän kutoo mahtavan tarinan, joka kiehtoo ja viihdyttää loppuun asti täysillä eikä kaihda siinä vakavia aiheita: naisen alistettua asemaa, seksuaalista ja yhteiskunnallista väkivaltaa, korruptiota. Loistava ystäväni häikäisee kuin vesi Caprin ja Ischian rannoilla.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
L'Amica geniale, 2011, suomentanut Helina Kangas
WSOY, 2016, 362 s