Lilly Korpiola-Sanna Raita-aho: Arabikevään jälkeen. Arjen ja apokalypsin välissä

Lilly Korpiola on tietokirjailija sekä viestinnän, median ja Lähi-idän asiantuntija. Hänen yhdessä Hanna Nikkasen kanssa kirjoittamansa Arabikevät oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2012 . Korpiola on asunut ja opiskellut Lähi-idässä. Sanna Raita-aho on Turkissa asuva ulkomaantoimittaja, joka työskentelee Ylen avustajana. Hän on työskennellyt myös STT:n ulkomaantoimittajana ja kiertänyt Lähi-itää toimittajana. Arabikevään jälkeen -teokseen aineisto on kerätty matkoilta vuosina 2014-17. Kirjoitustyö on tehty Helsingissä ja Istanbulissa, Tunisiassa, Jerusalemissa ja Egyptissä.

Kirja käy läpi poliittisen ja yhteiskunnallisen nykytilanteen Tunisiassa, Egyptissä ja Syyriassa. Naisten asemaa arabimaailmassa yleisesti käsitellään luvussa Kapinaa ja konservatiivisuutta - naiset arabikevään jälkikuohuissa. Islamilaiset feministit hakevat mahdollisuutta yhdistää islaminusko ja feminismi, toiveenaan istuttaa islamilaiset arvot osaksi yhteiskuntaa. Voidaanko islamilainen kulttuuri ja traditiot yhdistää länsimaisen feminismin ideaan, jossa korostetaan uskonnon- ja yksilön vapautta? Muutoksesta, konservatiivisen islamin vahvistuneesta otteesta on minun mielestäni näkyvä merkki lisääntynyt huivin käyttö länsimaissa asuvien nuorempien musliminaisten keskuudessa. Symbolinen väkivalta, marttyyrit ja jihadismi sekä Arabikevät nuoren sukupolven avainkokemuksena osioissa pohditaan islamin tulkintojen merkitystä ääriliikkeille ja alueen nuorison nykytilannetta vuonna 2011 alkaneen arabikevään jälkeen. 

Arabikevät sai kasvaneen voimansa - kuten nykyiset kansanliikkeet ja mielenilmaukset kaikkialla maailmassa - sosiaalisesta mediasta. Luvussa Arabikevään mediailmiöitä painotetaan, kuinka riittämätön some on välineenä silloin kun valtioiden hallinto- ja turvakoneisto on autoritatiivinen. Kuten Putinin Venäjällä, hallinto voi sallia harmittoman somen käytön, mutta kriittiset äänet pidetään kurissa uusissakin medioissa.

Surullista todeta, että tämä tietopaketti ei herättänyt minkäänlaista optimismia tulevan suhteen. Parhaitenkin selvinneessä valtiossa, Tunisiassa, vallitsee jyrkkä kahtiajako vanhoillisen ja liberaalin kansanosan välillä. Pitääkö päiväkodin opetusohjelmassa painottaa islamilaisia arvoja vai uskonnon vapautta? No, tämähän on itse asiassa meilläkin keskustelunaiheena kun puhutaan koulujen uskonnonopetuksesta. Vaikka Tunisia on vakaimpia Lähi-idän maista, sieltä on silti lähtenyt suhteessa eniten nuoria miehiä Isiksen riveihin. Yllättävää, luulin että Marokosta.

Egypti on hyvä esimerkki koko arabikevään nahistumisesta. Talous on kuralla, korruptio ja itsevaltainen hallinto jatkuu, armeijan ote on tiukka. Konservatiiviset perinteet, joiden mukaan miehen on kustannettava arvokkaita lahjoja avioliittoon päästäkseen, kärjistävät tilannetta, kun talous mataa ja työttömyys on suurta. Kirjoittajat toteavat maskuliinisuuden olevan kriisissä. Kollektiiviseen vihaan kannustavan jyrkän uskonnollisuuden tarjoamat ratkaisut ja kanavat yksilön pettymykselle voivat houkutella työn ja oman kodin puutteesta kärsiviä nuoria miehiä. Egyptissä taksikuskit toimivat mittarina kansan tyytymättömyydelle; jos he valittavat, kansa on tyytymätöntä. - Vuonna 1973 istuin Kairossa taksissa matkalla yökerhoon. Muistaakseni Les Pyramides oli tuo maineikas yökerho, johon olimme päättäneet suunnistaa, minä ja keski-ikäinen nainen matkaseurueestamme. Vilkkaassa risteyksessä taksikuski otti esille pullon ja otti huikat, ojensi sitten pullon meidän suuntaamme takaistuimelle. Kieltäydyimme kohteliaasti. Kirkasta vodkaa kuski nautiskeli, saattoi olla Smirnoffia. Taksikuski vaikutti silloin tyytyväiseltä.

Luvussa Menetetty toive kotiinpaluusta puretaan Syyrian nykytilannetta ja historiaa, kuinka tähän on tultu. Kuten Irakissa, täällä uusiin sijaissotiin romahtaneessa valtiossa edeltävä konflikti oli vanhoillisten ja uuden, arabikansojen yhtenäisyyttä korostavan arabisosialisten Baath-puolueen välillä. Arabimaailman 'kylmä sota' oli alkanut jo Egyptistä, Gamal Abdel Nasserin aikana kun arabinationalistit haastoivat Saudi-Arabian kaltaisia konservatiivisempia monarkioita. Myöhempi kansannousu tähtäsi parempaan hallintoon ja tasa-arvoon. Kirjassa siteerataan tutkijaa, jonka mukaan ääri-islamistinen nousu voi vähitellen vaatia myös länttä siirtämään tukensa al-Assadille sen sijaan että se pyrkisi syrjäyttämään hänet. Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin tuki Syyrian konfliktissa on vahvistanut erilaisia islamistiryhmiä. - Jos presidentti Trump nyt katsoo aiheelliseksi (kuten Saska Saarikoski kolumnissaan päivän Hesarissa spekuloi) saada miehekkyyspisteitä ulkomailta ja suuntaa uusien haukkaministereidensä kera katseensa ja ohjuksensa Iraniin, se on pelottava näkymä.

Kirjan mukaan äärijärjestö Isisin nousu ja terrorismi ovat arabimaiden nuorten mielissä työttömyyteen verrattava uhka. Arabikevät osoitti, kuinka helposti yhteiskuntarauha voi järkkyä ja johtaa yhteiskunnalliseen kaaokseen ja väkivaltaisuuksiin. Esimerkiksi Egyptissä seurauksena on nykytilanne, jossa kuri on alunperin vastustettua Hosni Mubarakin hallintoa kovempi.

Tänään valotettiin lehdessä kahta eri näkökulmaa Egyptin presidentti al-Sisin uudelleenvalintaan. Vaikuttaa, että ainoastaan kansainvälisesti tunnettu kriitikko uskaltaa näkyvästi kritisoida hallintoa. Suurempi osa kansasta arvostaa sananvapautta enemmän vakautta ja haluaa elää rauhassa. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on viety lähialueille kammottavin seurauksin, valtiot on tuhottu Irakissa, Libyassa ja Syyriassa, sanoo vaalin tuloksista vastakkaista kantaa edustava politiikan kommentaattori.

Länsimainen yksilönvapaus on tuosta näkökulmasta yliarvostettua. Uskonto esimerkiksi on Korpiolan ja Raita-ahon mukaan julkinen, koko yhteisön kollektiivinen asia, ei yksityisasia kuten meillä. Tätä käyttävät nyt hyväkseen sekä ääriliikkeet että molemmat alueen suurvallat liittolaisineen, Saudi-Arabia ja Iran. Sitä on käytetty myös protestien alkuperäisen syyn, taloudellisen kurjuuden ja epätasa-arvon, häivyttämiseen.

Lilly Korpiola - Sanna Raita-aho: Arabikevään jälkeen. Arjen ja apokalypsin välissä
Tammi 2017, 265 s

Elokuvissa: Suomen hauskin mies

Kuva: Suomenlinnan hoitokunnan kuva-arkisto/Suomen Ilmakuva Oy

Onpa ilahduttavaa havaita, että Suomessa elokuvia osataan tehdä selvästi paremmin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Puhun ohjauksesta, kuvauksesta, äänityksestä, käsikirjoituksesta. Tekniikka on tietenkin kehittynyt, sekin varmaan selittää osan. Kuitenkin näyttelijäntyö sisältänee edelleen samaa henkilökohtaista ohjausta kuin ennenkin. - Tämä törmää nyt tulenpalavaan Louhimies-tapaukseen, mutta en nyt puhu noista menetelmistä, hyvä että tulivat esille. Se hyödyttää jokaista. Stop työpaikka- ja muulle kiusaamiselle! Joka tapauksessa hänen ohjaamansa Tuntematon sotilas on hieno elokuva.

Niin on myös Heikki Kujanpään ohjaama Suomen hauskin mies. Se sopivasti täydentää myös tämän Suomen merkkivuoden historian kuvausta, siinä missä viimeksi lukemani Lauri Viidan Moreeni. Elokuva kertoo Isosaaren (korjaus alkuperäiseen juttuuni!) vankileirille tuomitusta punavankien teatteriryhmästä, jossa Martti Suosalo esittää joukon johtajaa, Toivo Parikkaa. He saavat tehtäväkseen tehdä komedian, jolla on tarkoitus viihdyttää leirin vartijoita ja saksalaisia upseereita, jotka ovat tulossa saarelle yhdessä Suomen ensimmäisen valtionhoitajan, P. E. Svinhufvudin kanssa.

Elokuvassa on yhtäläisyyksiä toisen, vähän myöhäisempää Suomen historian vaihetta kuvaavan Ikitien kanssa. Siinä on kyse samasta vahvasta elämänhalusta ja sitkeydestä äärimmäisen ahdistavassa, henkeä uhkaavassa ympäristössä. Martti Suosalo on suvereeni osassaan kuolemaansa alistuneen kaverijoukkonsa patistamisessa: hän puhaltaa tulta hiipuneeseen nuotioon. Kaikki näyttelijät onnistuvat, kaverijoukossa varsinkin Tommi Eronen liikuttaa. On liikuttavaa seurata sitä muutosta,  mitä miesjoukossa tapahtuu, kuinka teatteriseurue löytää uudelleen omat taitonsa ja herää uudelleen elämään. On kyse myös eloonjäämisestä. Taustalla näytellään suurta draamaa vartijoiden ja leirin johtajan sekä tämän vaimon välillä. Saksaakin puhutaan, kun leirille saapuu saksalaisjoukkojen komentaja. Tässä välähtää myös mielenkiintoinen historiallinen vaihe: Saksasta puuhattiin meille kuningasta. Saksalaiset antavat suomalaisten isäntiensä ymmärtää kuka täällä nyt käskee. Taustalla loistavat Helsingin valot. Ehkä hieman liian kirkkaasti, sadan vuoden takaiseksi Helsingiksi?

Suomen hauskin mies on liikuttava elokuva ystävyydestä, toivosta ja Toivosta kavereineen Suomen historian dramaattisessa vaiheessa. Alussa pelästyin paatoksellisesti soivaa musiikkia ja odotin kauhulla, aikooko se soida liiallisesti ihan omana itsenään toimivien kohtausten taustalla. Onneksi ei. Musiikin liikakäyttö elokuvissa alkaa olla todellinen riski. Sen pitää osata myös vaieta kokonaan, kun kuva ja muut äänet riittävät. Näyttelijöiden lisäksi mainostan kuvausta ja leikkausta. Elokuva on napakka paketti, puolitoista tuntia koskettavaa elokuvaa.

Korjaus/Lisäys 25.3. Eihän vankileiri ollut Suomenlinnassa vaan Isosaaressa (Stora Mjölö). En nyt vaihda kuvaa, kun ei sopivampaa löydy ja samoissa maisemissa liikutaan. Lisäksi Marjatta kertoi, että Paavo - Heikinpoika - Kinnunen näyttelee elokuvassa. Hän vetää loistokkaasti roolin leirin totisen äkseeraajan ja johtajan (Jani Volanen) alaisena, ei niin tappamiselle omistautuneena, vaan enemmän teatterista kiinnostuneena, mukavana ja lopulta hyvin rohkeana tyyppinä.

Suomen hauskin mies
Ohjaus Heikki Kujanpää, käsikirjoitus Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää
Suomi, 2018

Lauri Viita: Moreeni

Mitä, työtäkö, työtäkö heiltä puuttui? Sepä omituista! Kerrassaan mieletöntä jo työstä puhuminenkin, kun kerran oli varastot täynnä kaikkea mitä ihminen tarvitsi. On tosin kirjoitettu, että otsan hiessä on leipä syötävä, mutta tuleehan otsa märäksi tanssimallakin. Ei olisi pitänyt tekeytyä näsäviisaaksi. Eihän ihminen milloinkaan ole työtä syönyt, työssä asunut, työhön pukeutunut.

Tulipa paikattua isohko aukko suomalaisen kirjallisuuden klassikkosivistyksessäni. Lauri Viitaan ei ollut muuta kosketuspintaa kuin muutaman vuoden takainen elokuva hänestä ja Aila Meriluodosta, Putoavia enkeleitä. Ja se muistikuva, mikä liittyy hänen sairastumiseensa skitsofreniaan. Tosin Wikipediasta luin, että joku professori oli postuumisti esittänyt eriävän mielipiteen diagnoosista. Psykiatrin mielestä Lauri Viita sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sitä en muistanut, että kirjailija kuoli rattijuopon aiheuttamassa kolarissa alle viisikymppisenä.

Moreeni yllätti tyylillään. Viita kirjoittaa ihmeellisen kevyttä ja vaivatonta kieltä, leikittelevää ja yllätyksellistä, välillä hän antaa kielen viedä omiin pyörteisiinsä. Tarina kertoo kirvesmies Iisakki Niemisen perhekunnasta Tampereen Pispalan harjulla sata vuotta sitten, sisällissodasta kolmekymmentäluvulle. Tänään niin ajankohtaista, että päivän Hesarissakin oli kartta punaisten ja valkoisten yhteenotoista Tampereen keskustassa. Sota ei romaanissa ole sittenkään keskeinen asia, vaan se kuluu ohi ajan saatossa, yhtenä kaoottisena episodina, kuten sen voi ajatella yhdestä köyhästä työläiskodista näkyvän. Sodasta, pula-ajasta, niukkuudesta huolimatta romaanin perustunnelma on optimistinen ja elämänhaluinen.

Iisakki Niemisellä ovi käy tiuhaan, näkökulmat ja tyypit vaihtuvat, Pispalan mäellä synnytään ja kuollaan, soditaan ja rakennetaan,  kasvetaan ja rakastutaan vahvasti kuin vantterat männyt ja istutetut omenapuut moreenimaassa. Kirjailija myötäelää syvästi oman väkensä iloissa ja suruissa, niin hiljaisen, mutta sitäkin enemmän pohdiskelevan ja velvollisuudentuntoisen Iisakin työssä kuin lempeän ja humaanin Joosefiinan ajatuksissa. Viita kuvaa arvokkaasti kouluja käymätöntä mutta sydämeltään sivistynyttä Joosefiinaa. Hän on melua pitämätön ison lapsikatraan äiti, mutta tosipaikassa kuolemaa halveksiva tiikeriemo, joka ei kuvia kumarra kun pitää puhua puoliso vankileirin portin paremmalle puolelle.

Sinäkö niille selitit, että minä olen tyhmä kuin pässi? Iisakki kysyi. - Kyllä minä taisin puhua vaikka mitä. Ja saat sinä hiukan pässimäinen ollakin.

Näissä ihmisissä ei ole mitään kliseistä, he ovat oman elämänsä sankareita, vaatimattoman elinympäristön lapsia mutta osaavat löytää onnea niukoissa oloissaankin. "Minulla on aina niin erinomainen onni", oli Joosefiinan lause, mutta kyllä siinä onnessa kantamistakin oli. Menetyksiä osuu monilapsiseen perheeseen. Pienin lapsi kuolee äidin syliin kirkossa, jonne punaiset pakenivat turvaan valkoisten edetessä kaupungissa. Tytär Elina löytää hurmoksellisen uskonnon, mutta myöhemmin se ei enää pelasta sisällissodan taistelujen tuoksinassa pysyvästi järkkynyttä mieltä.

Vankileirillä viruneesta pojasta, Paavalista kehkeytyy totinen kommunisti, jonka kanssa Iisakki käy kipakoita keskusteluja. Nuorin poika, Erkki sen sijaan löytää vastauksen pasifismista ja aseiden vastustamisesta. Lapset kasvavat, uudet sukupolvet tarvitsevat asuinsijansa ja Iisakki rakentaa taloja, takaa velkoja lapsilleen ja kavereilleen, yrittää käsillään pärjätä. Ajassa liikkuvat monenlaiset keinottelijat ja päällepäsmärit.

Isoista asioista työmiehen ja vaimonsa kotona puhutaan kahvinkeiton ja kaurapuuron äärellä, yhteiskunnallisista järjestelmistä, sodasta ja rauhasta, historiasta ja ihmisen osasta. Ihminen on köyhä ja joutuu kamppailemaan leivästä ja kodista, perusasioista, mutta se ei tarkoita että ihminen ajattelisi vähemmän, olisi yksinkertainen tai typerä - esimerkiksi semmoisen näkemyksen luen Moreenista.  Iisakin ja Joosefiinan ja monen muun dialogeihin on piilotettu ovelaa huumoria ja ironiaa. Iisakin terävän katseen ja sisäänpäin kääntyneen hymyn voi erottaa paperossin savun takaa. Eikä kaikki juonikas juttu edes ihan loppuun asti palikka-aivolle aukene. Siinäpä jäin välistä möllöttämään. Todella: miksi ihminen puhuu toiselle siten kuin itse ajattelee, ja toiselle niinkuin luulee tämän ajattelevan? Yllätyksellisyyttä lisäsi näkökulman ja puhujan nopea vaihdos. Leiritulelta siirrytään seuraavassa hetkessä Näsijärven yöhön, unelmiin, kuvitelmiin ja pelkoihin. Moninaista ja monia tasoja on piilotettu Moreeniin, Pispalan omaan romaaniin.

Tiedättekös, kuinka Korpela kuuluu espanjaksi? - No? - Pizarro. - Kuinka? - Pizarro! Oskari toisti melkein kuin olisi sylkäissyt ja aivastanut yht'aikaa. Iisakille hän sitten myöhemmin selitti, että Pizarro oli hävittänyt Perun, maalman ensimmäisen ja kenties myös viimeisen kommunistisen valtion. Juuri näin hän sanoi; hän oli sosialidemokraatti.

Lauri Viita: Moreeni
WSOY, 1. painos 1950, 13. painos 2008, 415 s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Mutta sitten Willemin paluuseen on enää kaksi viikkoa aikaa, ja juuri kun muisto himmenee, sanoo näkemiin seuraavaan kertaan ja poistuu hänen mielensä motellista, hyeenat palaavat. Tai ehkei pitäisi puhua palaamisesta, sillä sen jälken kun Caleb toi ne hänen elämäänsä, ne eivät ole koskaan poistuneet. Nyt ne eivät kuitenkaan jahtaa häntä, koska ne tietävät, ettei niiden tarvitse: hänen elämänsä suunnattomalla savannilla ne ympäröivät hänet. Ne makaavat kintut ojossa keltaisessa heinikossa, löhöävät laiskoina apinanleipäpuun alimmilla, lonkeromaisina leviävillä oksilla, ja tuijottavat häntä pistävin keltaisin silmin. 

Pienen elämän jälkeen sydäntä särkee ja kurkussa on iso möykky. Niin paljon murhetta ja kärsimystä, epäinhimillistä julmuutta ja toistuvaa kidutusta on sullottu runsaaseen yhdeksäänsataan sivuun. Kolmannes vähempikin olisi tehonnut, mutta voi olla että tässä pituudessa tehoa on tullut vielä lisää. Varsinkin kun romaania ei oikeastaan voi syyttää tyhjäkäynnistä. Se vaan etenee lukijan ihon läpi yhä syvemmälle ja syvemmälle, samalla kun sen henkilöt tulevat entistä lähemmäs, entistä tutummiksi eikä heidän kohtaloonsa enää voi suhtautua välinpitämättömästi.

Jude, Willem, Malcolm ja JB ovat neljä New Yorkiin päätynyttä opiskelijatoveria, joiden elämää romaanissa seurataan noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Ulkoisesti ollaan alun pennittömyyden jälkeen - itse asiassa lähes epäuskottavasti - aina vain paremmissa piireissä, taidegallerioissa, akateemisilla illallisilla, lääkäreiden, arkkitehtien, toimittajien ja lakimiesten pöydissä, näyttelijän nousevan uran polulla. Maailmaa kierretään amerikkalaisista kartanoista Lontoon ja Rooman kujille, Hanoin ja Butanin metsiköihin. Menestyksen kiiltävät kulissit kätkevät sisäänsä yhden tyystin toisenlaisen todellisuuden: arvostetuksi lakimieheksi valmistunut Jude kantaa mukanaan traumaattisen lapsuuden muistoja. Hylätty lapsi on pelastettu munkkiluostariin, mutta veljet eivät ole mitään laupiaita herran palvelijoita. Lapsen luottamusta väärinkäyttävät sittemmin vielä monet eikä Juden huonolla tuurilla näytä olevan mitään kohtuutta, ennen kuin hän sittenkin pääsee opiskelemaan, saa tukea sosiaalivirkailijalta ja kohtaa tulevat, aikuisikänsä ystävät ja rakastetun.

Väkivallan ja hyväksikäytön mätä purskahtelee Juden muistoista eikä mikään uusi hyvä kokemus näytä pystyvän homeisten kellareiden muistoa häivyttämään, semminkin kun väkivalta on jättänyt näkyvät jälkensä myös terveyteen, jota mies itsekin edelleen heikentää. Lapsuudessa rakennettu arvottomuus rapisuttaa uudet menestyksen merkit.

Romaanissa pureudutaan huolellisesti neljän kaveruksen taustaan ja haaveisiin. Maalta tullut Willem haluaa näyttelijäksi, rikkaan perheen poika Malcolm arkkitehdiksi  ja hemmoteltu JB taiteilijaksi. Heillä on keskinäinen dynamiikkansa, kilpailunsa, mutta ystävyys kestää riidat ja addiktiot, monet rakkaudet. Kaikki tietävät toistensa jutut ja historian, vain Judea ja hänen menneisyyttään verhoaa salaisuus.Hän ei halua olla muuta kuin normaali, mutta kaikki pitävät häntä erityisenä. Häntä ympäröivät hyvää tarkoittavat ystävät, työkaverit, uudet adoptiovanhemmat mutta kukaan ei tiedä, miksi hänelle on tärkeää saada kaikki ovet ja ikkunat lukittua.

Heidän välilleen kehkeytyi ystävyys, jossa hänen elämän ensimmäiset viisitoista vuotta pysyivät sanomattomina, ääneen lausumattomina, ikään kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunut, ikään kuin hänet olisi otettu collegessa tehtaan laatikosta, ikään kuin niskassa olevaa virtakytkintä  olisi napsautettu ja hän olisi hytkähtänyt eloon.

Lukija pääsee jyvälle menneisyyden haamuista samaa tahtia ystävien kanssa, tapahtumia annostellaan pieninä myrkkyannoksina. Jossain vaiheessa alkaa todella uskoa, että kun jollain on oikeasti huono tuuri elämässä niin se ei tarkoita, etteikö se voisi jatkua vieläkin. Niin vastaansanomattomasti Yanagihara kuvaa ihmistä, joka on runneltu uskomaan, että kaiken sen pahan, joka hänen osakseen tulee, hän on ansainnut, menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa. Hän ei halunnut Haroldin tietävän, kuinka viallinen hän oli, millaisen romun tämä oli hankkinut. 

Romaani kertoo puistattavasti tuhotusta ihmisestä ja hänen ystäviensä yrityksistä pitää elossa ihmistä, joka ei halua pysyä elossa. Ystävien pyyteettömyys ja sietokyky hipoo osittain uskottavuuden rajoja sen lisäksi, että hahmot ovat jotenkin aneemisia verrattuna monenlaisissa syövereissä painivaan ystäväänsä. Tyyppikuvaus on vähän epätasapainossa.

Tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista, sanotaan takakannessa. Tällä voidaan kyllä viitata myös lukijan sietokykyyn.  Ei masentuneille! Ihmisen pitäisi todella saada syntyä tänne toivottuna, sekin ajatus tässä heräsi.

Naistenpäivän kunniaksi pieni lisäys 8.3.: Naisnäkökulma naisen kirjoittamassa romaanissa on mitätön, sitä ei ole. Romaanissa esiintyy muutama tapetinvärinen naishahmo, tyttöystävä, puoliso, joilla ei ole mitään merkitystä enempää kuin siinä, että naisia on maailmassa olemassa. Miehet rakastavat romaanissa miehiä, sekä seksuaalisesti että ystävinä. Myös hyväksikäyttäjät ovat miehiä.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
A Little Life, 2015, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017, 937 s

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö taitaa olla suomenkielisten eniten lukema suomenruotsalainen kirjailija. Rikinkeltaisessa taivaassa hän jatkaa tutulla alueellaan: suomenruotsalaisen Helsingin lähihistoriaa sukupolvikuvauksena. Eihän se kovin etäällä suomenkielisten kokemuksista ole, mutta on siinä vissi ero. Hänen romaaneissaan voi tunnistaa suomenruotsalaisen kulttuurin tunnelmia ja voi havaita puuttuvan jotain suomalaiselle arjen kuvaukselle ominaista. Se on tunneilmaisuun liittyvää, jotain pidäkkeetöntä heittäytymistä. Meille suomensuomalaisille erilaiset padotut tunteet ja vaikeudet ilmaista niitä vaikuttavat tyypillisemmiltä. Kirjallisuudessakin.

Tuttua on aikaisemmista romaaneista myös eri yhteiskuntaluokkien välisen jännitteen kuvaus. Minäkertojan, helsinkiläisen kirjailijan ja historianopettajan lapsuudenkoti on Pohjois-Haagassa. Kesäpaikan kautta hän tutustuu ikäiseensä Alexiin, Rabellin vauraan suvun poikaan. Suvun kartano Ramsvik on näyttämö, jossa kertoja tutustuu Alexin pikkusiskoon, Stellaan, ja suvun edellisiin sukupolviin. Hänelle selviää, että suvussa on vaiettu salaisuus. Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä: osoitteet vaihtuvat Haagasta Lauttasaareen ja Rabellien kotiosoitteeseen, Ehrensvärdinkadulle. Myöhemmin, nuorina aikuisina piipahdetaan Berliinin taivaan alla ja Portugalissa bordellissa.

Rikinkeltainen taivas kaartuu muistelmana yli 60-luvun aina 2010-luvulle asti. Sen punaisena lankana hehkuu vanhenevan miehen muistoissa intohimon tulipunainen liekki, rakkaus Stellaan, sen ihanuus ja sen vaikeus. On-off suhteen kuvauksessa on minun makuuni ehkä muutama ylimääräinen kierre. Semmoinen väsähtämisen tuntu tuli, että plääh! joko taas eikö juuri päästy sanomasta, että edellinen paluu oli ollut erehdys. Sen sijaan ystävien välisten valtapelien, kiusaamisen ja muiden  moraalisten valintojen tiheikössä aikuisuuden kynnyksellä Westö liikkuu sujuvasti kuin hai pehmeän lihan perässä ja on niissä parhaimmillaan.

Paitsi yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä, Alexin ja kirjailijan kasvutarina kertoo myös arvomaailmojen etääntymisestä. Alexista kehkeytyy lähinnä isoisänsä mallin omaksuneena yhä häikäilemättömämpii rahamaailman pelaaja - Wahlrooskin mainitaan ja fasaaninmetsästys - kun taas kirjailija on pesunkestävä humanisti. Pieni kliseisyys vaivaa tyyppejä tehden heistä yllätyksettömiä, kuten suvun mahtipatruuna Poa, jonka kovuus ja ahneus aiheuttaa riitoja kuoleman jälkeenkin, ja säröjä hauraampiin läheisiin. Toisaalta se on varmaan uskottavaakin suvun vaurauden takana olevalle tyypille. Romaanissa on taas selkeitä aineksia elokuvalle, kuten Westön aiemmissakin. Viiniä läträtään siihen malliin, että muistui mieleen joskus lehdessä näkemäni alkoholikulutuksen kartta, jossa Kauniaisten bättre folk kunnostautui.

Loppua kohden saavutaan nykyaikaan ja Westön trooli on imuroinut mukaansa kutistuvasta maailmasta pakolaisvirran, kaapista astuvat homot, fanaattisen islamin ja mielenterveysongelmat. Kirjailija kuvaa myös omia ammatillisia paineitaan ylistetyn teoksen jälkeen kaksi flopannutta teosta julkaisseena.

Joistakin puuduttavista elementeista huolimatta viihdyin Rikinkeltaisen taivaan alla, influenssapotilaanakin. Ajankuvaa oli taas riittämiin, musiikkia kirjailijan isän George Harrisonista Alexin David Bowieen. Jokunen mustan huumorin vääräleuka tai muu ripaus huumoria olisi voinut tehdä terää. Mutta tietenkin intohimon syöverit ovat aina aika totisia paikkoja, nuoruuden kimmeltävät saaret ahh niin kaukana. Ja mitä me niistä muistamme, mitä rakastamme, kysyy kirjailija. Kunnon lukuromaani tämä on.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Den svavelgula himlen, 2017, suomentanut Laura Beck
Otava 2017, 460 s