Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä

Oli tarkoitus lukea Lauri Timosen uusi teos Federico Fellinistä. Timosen kirja Jean Sebergistä oli mielenkiintoinen katsaus elokuvahistoriaan tuon tähden elämän läpi nähtynä. Kuinka ollakaan, Federico Fellini: uneksijan sirkus pullisteli kirjaston hyllyssä yli 1000-sivuisena. Ei kiitos. Tapanani on kesäisin kantaa luettavana olevaa kirjaa kassissa mukana, mutta en kotonakaan mielelläni lue 1000-sivuista teosta. Kokemusta on muutamasta. En ymmärrä, miksi ei voi julkaista tämän kokoista kirjaa kahtena osana. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu. Fellini jäi hyllyyn. Siinä kun elokuvien lumottu maailma kirjojen välityksellä alkoi kuitenkin houkutella, nappasin mukaani suomalaisen elokuvan grand old manin, Matti Kassilan muistelman. Suurten elokuvaohjaajien jäljillä on hänen muistelmistaan viimeinen. Hän kuoli vuonna 2018. 

Kirja on jaettu lukuihin maittain. Kerrottuaan aluksi omasta polustaan elokuvien maailmaan, ohjaaja kertaa omia kokemuksiaan ja havaintoja tekijöistä ja ilmiöistä. Elokuvan tekemisen teknisiä yksityiskohtiakin käsitellään esimerkkien valossa. Kotimaan jälkeen Kassila nostaa esiin ihmisiä, muistoja ja elokuvia Ruotsista, USAsta, Neuvostoliitosta, Ranskasta, Italiasta, Tsekkoslovakiasta ja Unkarista. Lukiessa vetreytyi moni omakin muisto elokuvasalien nostalgisista ensikokemuksista. Tässä kirjavalinnassa taitaa heijastua myös vahva kaipaus elokuvateattereihin, sekin suuri ilonaihe kun on näivettynyt pandemian kourissa.

Kassila on nykyään eniten esillä Komisario Palmu-elokuvien takia, joiden uusintoja Yle kiitettävästi esittää. Sietää niitä esittääkin, eläväisiä ja viihdyttäviä ovat, kaikkine menneine elokuvakasvoineen ja sen aikaisen Suomen/Helsingin maisemineen ja interiööreineen.

Kassila on  tehnyt elokuvia monipuolisesti ja monessa genressä, palkittujakin. Vuonna 1972 hän ohjasi elokuvan Haluan rakastaa Aila Meriluodon romaanin Peter, Peter pohjalta, josta hän kertoo. Meriluoto ei hyväksynyt hänen ratkaisuaan muuttaa elokuvassa loppuratkaisu kevyempään suuntaan. Rakkauden loppumisen tuskat ovat aina kovia, sen tietää moni omasta kokemuksestaan, mutta ne menevät ohi kuten kaikki tässä maailmassa, halusi ohjaaja sanoa omassa versiossaan. Tea Ista ja Paul Osipow olivat pääosissa, elokuvan oikeudet ovat Ylellä, mutta sitä ei ole vielä kertaakaan tvssä esitetty, toteaa Kassila ehkä hieman happamena.

On lisäksi pidettävä mielessä, että Hollywoodin perustivat Itä-Euroopasta paenneet juutalaiset, jotka 1900-luvun alussa tulivat ensin New Yorkiin, pääsivät elokuvabisneksen alkuun siellä, muuttivat aurinkoiseen Kaliforniaan ja perustivat sinne studioitaan, joista kasvoi Hollywood. He pakenivat Venäjän ja Itä-Euroopan juutalaisvainoja, pogromeja, ja toivat mukanaan vahvan kulttuuriperintönsä, lämpimän ja perinteisen perhe- ja kyläkulttuurin...

Ruotsin Ingmar Bergmanin jälkeen Hollywoodin mahtava elokuvateollisuus on myös Kassilalle suuren inspiraation lähde. Hän analysoi ibseniläistä ja tsehovilaista dramaturgiaa verrattuna amerikkalaiseen tai anglosaksiseen ja toteaa amerikkalaisen filmiteollisuuden sulattaneen itseensä monia eurooppalaisia kulttuurivaikutteita nimekkäiden ohjaajien elokuvissa. Omasta hyvin menestyneestä elokuvastaan Radio tekee murron hän johtaa jäljet film noiriin, Frank Capraan, Hitchcokiin ja Carol Reediin. Niiden kaupunkikuvausta hän pohti parhaan ystävänsä ja kuvaajansa Ossi Harkimon, Hjalliksen isän kanssa ja otti niistä vaikutteita.

Neuvostoliiton ja Kekkosen ajan jäykäksi kipsautuneelle yhteistyölle voi jälkikäteen nauraa, mutta ei se elokuva-alallakaan helppoa ollut. Kieli keskellä suuta piti esimerkiksi annettuja yhteistyöprojekteja toteuttaa. Siitä on kirjassa hauskaa historiikkia, vodka tietenkin virtasi ja entisellä alkoholistilla, raitistuneella ohjaajalla oli tekemistä sen vieraanvaraisuuden torjumisessa. Se nähtiin helposti vihamielisenä eleenä. Onneksi Kassilalla oli mukana kavereita, jotka hoitivat sen puolen isäntiä tyydyttävästi. Ossi Harkimo saa siitäkin kehuja, hänelle viina sopi, tuli vain entistä hilpeämmäksi. 

Hyvä, huono ja yhteistyöelokuva -asteikko kuultiin jo silloin. Kassila antaa kuitenkin suurta arvoa monelle sen aikaiselle neuvostoohjaajalle. Siellä oli paljon lahjakkuutta. Elokuva oli Leninille tärkeä kulttuurimuoto, massojen liikuttaja, siihen satsattiin ja järjestettiin rahoitusta tekijöille. Propagandaelokuvien ohessa ja sensuurista huolimatta tehtiin myös hienoja elokuvia, kuten Kurjet lentävät ja Tyttö ja vanki, jonka Kassila nostaa Citizen Kanen rinnalle. Projektien yhteydessä Kassila muistelee myös muutamia kohdalleen sattuneita "pikaromansseja", naisia joilla oli ehkä pyrkimyksiä päästä sitä kautta maasta. Ne olivat naisille vaarallisia tilanteita ja suomalaiset elokuvantekijät kauhistelivat valtiollista vainoharhaisuutta ulkomaalaisten suhteen. Kassila ei muistele hyvällä omaa Neuvostoliitossa tilauksesta tehtyä dokumenttia. En ole mikään dokumentaristi.

Kassila, kuten moni hänen ikäisensä kulttuurialan toimija, joutui myös aikanaan törmäyskurssille Suomessa taistolaisajan ehdottomien "ylimpien tuomareiden" kanssa. Peter von Bagh oli elokuva-alalla taustahahmo ja ylimmäinen laadun siunaaja. Matti Kassila tuntee niihin aikoihin tulleensa vähätellyksi eikä anna paljon arvoa sen ajan suurimmalle nimelle Risto Jarvalle, eikä varsinkaan Työmiehen päiväkirja -elokuvalle. Kyllä, minusta sen puumainen näyttelijäntyö on täydellinen vastakohta Kassilan taitavalle näyttelijäohjaukselle. Ja rakkauttaan näyttelijöitä kohtaan Kassila jaksaakin painottaa. Ranskassa hänen elokuvansa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, pääosassa Lasse Pöysti palkittiin vuonna 1989 Grand Prix'llä ja se nosti hänen arvoaan taas suomalaistenkin silmissä. 

Kirjan loppupuolella Kassila innostuu väittelemään Peter von Baghin näkemysten kanssa ja voi aistia, että paljon jäi hampaankoloon mainitulla 70-80-luvulla, jolloin porvarillinen oli kulttuuripiirien käytetyin haukkumasana ja hänellä oli tunne, että häntä pidettiin vanhojen latujen tallaajana. Hän näyttääkin tuntevan suurta tyydytystä saadessaan muistelmissaan mätkiä Risto Jarvan lisäksi ajan teatterimiesten Kalle Holmbergin, Jouko Turkan ja Ralf Långbackan elokuvaosaamista.  Nyt voi nähdä, että Kassilan taito on kestänyt aikaa. Hän oli ennen kaikkea elokuvan asialla, ja laajalla skaalalla, sekä kotimaassa että kansainvälisten kontaktien ja vaikutteiden kautta. 

Matti Kassilan oma intohimo elokuvaan tulee kirjassa hyvin esille ja monet henkilökohtaiset kokemukset ja tunnelmat liikuttavat. Mielenkiintoinen kirja elokuvan ystävälle.

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä
Teos, 2012, 288 s