Jean Sebergistä (1938-1979) minulla ei ole vahvaa muistikuvaa, verrattuna nyt esimerkiksi Marilyn Monroehin, Elizabeth Tayloriin, Brigitte Bardotiin, Sophia Loreniin tai Catherine Deneuveiin, suunnilleen samojen aikojen kuuluisuuksista. Muistan lyhyet hiukset ja ne muistan ilmeisesti elokuvasta Pyhä Johanna (1957), jonka pääroolin hän voitti kykyjenetsintäkilpailussa. Elokuvan ohjasi Otto Preminger, joka jätti kirjan mukaan pahaatekevän jäljen 19-vuotiaan Sebergin elämään, vaikka uran kannalta elokuva oli ensiaskel kuuluisuuteen. Lauri Timonen on elokuviin keskittynyt tietokirjailija ja Filmihullu-lehden päätoimittaja. En tiennyt, että tämä lehti edelleen ilmestyy, täytti 50 vuotta viime vuonna! No se siitä tietämättömyydestäni ja muistamattomuudestani. Tämän kirjan myötä muistiaukkoja tuli rutkasti paikkailtua.
Jean Seberg kasvoi uskonnollisessa perheessä, konservatiivissa pikkukaupungissa Yhdysvaltojen Iowassa, mutta ura lähti varsinaisesti nousuun uuden aallon elokuvissa Ranskassa, jossa hänen tunnetuimman elokuvansa Viimeiseen hengenvetoon (1960) ohjasi Jean-Luc Godard. Onnistuneina on pidetty myös Premingerin toista ohjausta, Tervetuloa, ikävä (1958), Francoise Saganin romaanista tehtyä elokuvaa sekä Robert Rossenin ohjaamaa elokuvaa Lilith vuodelta 1964. Viimemainittu veti parhaiten yleisöä masennusta ihailevassa, itsemurhatilastoja suvereenisti hallitsevassa Skandinaviassa.
Timonen käy kirjassaan läpi koko Sebergin filmografian, saksii mukaan kritiikkejä ja haastattelunpätkiä menestyksistä ja flopeista, lisäten mukaan omat arvionsa. Elokuvia on kolmekymmentäkahdeksan. Elokuvien taustalla kulkee omalla kelallaan Sebergin aika uskomaton elämä. Uskomaton ja samalla jo aika monen muunkin naisen, elokuvatähden kohtalona nähty. Se maine, kuuluisuuden valokeila, nuoruus ja ylistetty kauneus ja sitten sen korkeimman suosion jälkeen enemmän tai vähemmän jyrkkä lasku, vanheneminen, päihteet, itsemurha tai onneton kuolema unohdettuna yksinäisyydessä.
Mutta jokaisella on oma ainutkertainen tarinansa. Jean Sebergillä oli elämässään suuria intohimoja, nimittäin rakkauden etsintä, vahva ja vapaa seksuaalisuus, lukuisat rakastetut ja aviomiehet - mikä sinänsä on vielä aika tavallista filmitaivaan kaunottarilla - ja toisena poliittinen aktivismi ja idealistinen näkemys sen tukena. Ajoittaisen masennuksen ja varsinkin loppua kohden holtittomasti vaihtuvien yhden yön seksikumppaneiden on nähty viittaavan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota runsas alkoholinkäyttö ja monen hoitavan lääkärin eri tahoilla antamat lääkkeet pahensivat. Litium olikin Sebergin lääkecocktailissa mukana jo varhain.
Timosen mukaan Sebergillä oli epäonnea paitsi osassa kohdalleen osuneista elokuvaohjaajista myös aviomiehissä, jotka halusivat myös ohjaajiksi, vastoin kykyjään tai siis niiden puuttumisesta huolimatta. Sebergille tuli tavaksi tehdä uuden aviomiehen kanssa elokuva. Elokuvissa nuori näyttelijä esitti usein viatonta neitsytviettelijää, joka houkutteli ukkomiehiä. Tai aviomiehen elokuvassa vaimo esitti frigidiä nymfomaania, jolla on sadomasokistinen aviomies.
Ensi alkuun vierastin Lauri Timosen runsasta ja maalailevaa, adjektiiveja pursuavaa kirjoitustyyliä ja sellaista ehdottoman itsevarmaa poikki-ja-pinoon tyyppistä kritiikkiä vanhoista elokuvista. Demarkaatiolinja näyttäytyy nykyään ulkoisessa tyylikkyydessään ja sisäisessä vetelyydessään etupäässä kelmeänä kuriositeettina. Itse asiassa myös siteeratut kritiikit ajan lehdistä vaikuttavat jotenkin aika tylyiltä ja armottomilta. Olisiko tuossa tapahtunut jotain muutosta hienovaraisempaan suuntaan? Ovatko pahat puheet siirtyneet kokonaan nettiin ja lehdissä ammattikriitikoilla on entistä siistimpi käytös? Vai olenko lukenut kilttejä kriitikkoja, lähinnä yhdestä lehdestä? Voi olla.
Belmondon leuto, aliyritteliäs, antimetodinen näyttelemistyyli sopii Sebergille ja tarjoaa lenseän vastakohdan näyttelijättären uransa alussa kohtaamien pölyä ja puuteria pöllynneiden kankeiden teatteritykkien matalaoktaaniselle narsistiselle patsastelulle.
Jean Sebergillä oli vastanäyttelijöinään ajan kuuluisimpia miesnäyttelijöitä: Jean-Paul Belmondo, David Niven, Lee Marvin, Clint Eastwood, Peter Fonda ja paljon muita. Moneen noista näyttelijöistä Seberg myös rakastui, muun muassa Clint Eastwoodin kanssa hänellä oli suhde. Sebergillä oli ohjaajien joukossa myös useita tukijoita ja rohkaisijoita, kuten mm Francois Truffaut ja Les hautes solitudes (1974) -elokuvan ohjannut Philippe Garrel, jonka mielestä Seberg oli hänen ohjaamistaan näyttelijättäristä paras.
Each one of us sings the blues
Jean Sebergin mielenterveydelle tuli lisärasitusta mahtavasta vastustajasta: hänet lisättiin FBI:n listalle potentiaalisena turvallisuusriskinä Yhdysvalloille. Se oli seurausta hänen 60-luvulla alkaneesta poliittisesta aktivismistaan. Hän vastusti Vietnamin sotaa ja tuki näkyvästi Mustat pantterit -liikettä, sekä suoraan rahallisesti, huomattavilla summilla että antamalla asuntonsa liikkeen jäsenille käyttöön. Ja rakastui liikkeessä toimiviin miehiin. Valkoisen filmitähden seksisuhde Mustat pantterit-miehen kanssa katsottiin tuohon aikaan hyvin sopimattomaksi. Hänen aviomiehensä väitti Sebergin myös välittäneen heille aseita. Ranskassa Seberg valitsi myös tuettavansa: köyhät arabityöläiset. Ei ollut ihme, että Jean Seberg joutui FBI:n listoille, olihan FBI:n johdossa tuolloin pahamaineinen J.Edgar Hoover, jonka aikana orwellilainen kyttääminen ja vainoaminen oli huipussaan. Olihan listoilla monia, mm Charlie Chaplin, Marilyn Monroe etc.
Elokuvakritiikeistä filmitähden elämänvaiheisiin siirtyessään Timosen kirjoitustyyli muuttuu vähemmän maneeriseksi ja tyylikkäämmäksi. Kirja sisältää runsaasti elokuva-alan nimekkäiden ohjaajien ja kanssanäyttelijöiden, kumppaneiden ja ystävien haastatteluja ja kommentteja. Lauri Timonen kirjoittaa päähenkilöstään lämpimästi, tämän vaikeuksia ymmärtäen, monia syy-seuraussuhteita oivaltavasti valaisten, eikä houkutu helpoista leimosta. Varsinkin tapa, jolla hän tulkitsee tähden levotonta rakkauselämää on epäsovinnainen ja arvostava:
Jean nautti seksistä muttei kyennyt perustelemaan rationaalisesti satunnaisia suhteitaan. Hän heittäytyi jokaiseen kohtaamiseen kokonaisvaltaisesti - ja niiden paljastuessa ikuista rakkautta vähäpätöisemmiksi afääreiksi tunsi itsensä syylliseksi ja hyväksikäytetyksi.
Siinä missä johnwaynet ja humphreybogartit alkoivat 40 ikävuoden paikkeilla kohota loistoonsa, näyttelijättärillä vanheneminen ja omakuvan muuttuminen muodostui useimmiten ongelmaksi, havainnoi Timonen. Sebergillä mielenterveys alkoi siinä vaiheessa rakoilla entistä pahemmin. Toisen lapsen kuolema menneisyydessä oli aiheuttanut syyllisyydentunnetta ja pysyvän trauman, lisäksi hänen poliittinen asenteensa johti erään ystävän mukaan suorastaan käänteiseen rasismiin. Jutuissa alkoi olla vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Tosin FBI:n vaino taisi olla hyvinkin todellisella pohjalla. Jean Seberg löydettiin kuolleena pariisilaisen kadun varrelle pysäköidystä valkoisesta Renaultista 8.9.1979 alastomana, itsemurhaviesti pojalleen puristettuna kädessään. Kuolinsyiksi on epäilty yliannostus, luonnolliset syyt, itsemurha tai murha.
Ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisuuden puolesta koko elämänsä taistellut uuden ajan myyttinen sankaritar lepää nyt Montparnassen hautausmaan aurinkoisimmassa paikassa ja arvoisessaan seurassa muiden vahvojen, älykkäiden ja konflikteja pelkäämättömien naisten - Marguerite Duras'n, Simone de Beauvoirin, Delphine Seyrigin ja Susan Sontagin - kanssa.
Lauri Timonen: Jean Seberg. Erään filmitähden nousu ja tuho
Kansi Ville Laihonen, kannen kuva Raymond Cauchetier (1959) - hieno!
Art House, 2018, 252 s
 |
| Sisäkannen kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti