Hassan Blasimin uusimmassa, kahden pienoisromaanin muodostamassa teoksessa kohtaavat kaksi maailmaa: Isiksen miehittämä Mosulin kaupunki Irakissa ja Sololand, pakastunut paratiisi pohjolassa. Mosulissa ahtaalle joutuvat paikalliset asukkaat hirmuhallinnon tyrannisoimina, Sololandissa sinne esimerkiksi Mosulista saapuneet turvapaikanhakijat, paikallisten ennakkoluulojen ja pelkojen kohteina.
Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo aika perinteiseen tyyliin nuoren pojan selviämistavoista kokin apulaisena keskellä mielivaltaa. Elias on saavuttanut Isisin luottamuksen oppivaisena poikana, hän laskettelee šarian sääntöjä Abu Qatadalle, kokkimestarille tuosta vain.
"Tiedäthän sinä, millainen rangaistus tupakoinnista seuraa šarian mukaan?" Abu Qatada näpäytti. "Se vähän riippuu", Elias vastasi. "Joskus ne vain ruoskivat, joiltakin on katkottu sormia. Syyriassa tupakanpolttaja on kuulemma sysätty kerrostalojen katoilta alas".
Fanaattiselle uskonnollisuulle ja sen perusteille Koraanin ulkoa opettelemisineen hymyillään vinosti. Isisin määkijöitä. Samalla Mosulin dominikaaninen kirkko, Kellokirkko - johon Isis on asettautunut amerikkalaisten pommeilta suojautuakseen - antaa tilaisuuden kerrata kristittyjen eurooppalaisten motiiveja historian kuluessa. Jälki ei ole nättiä silläkään puolella. - opettelette ymmärtämään meitä vain siksi, että onnistuisitte valtaamaan maamme ja ryöstämään rikkautemme.
Suurten uskontojen väliin puristuksiin joutuvat mm jesidit, kuten Elias. Osana Eliaksen kertomusta kerrataan jesidien vainot ja murhat (joista kokemuksista Nadia Murad kirjoitti kirjan). Kokilla ja apupojalla on kummallakin salaisuus kirkon kellotornissa ja se tekee heistä kumppanukset muutenkin kuin keittiössä. Emiirit ja kalifit, kuskusveljekset ja itsemurhaiskijät pyörivät semmoisessa okrasoosissa, että voi uskoa olevan täysi työ erottaa kuka mitäkin esittää siitä kuka oikeasti on. Se voisi olla koomista ja mustan huumorin viiruja muhennoksessa näkyykin. Pelon ja kauhun keskellä ei mikään kauaa kuitenkaan hymyilytä. Eurooppalaiset jihadistitulokkaat pystyvät helpommin julmuuksiin kuin paikalliset värvätyt, jotka tuntevat yhteyttä kotikaupunkiinsa ja sen heimoihin. Uudet käännynnäiset pyrkivät sokeaan ehdottomuuteen.
Seikkailu kehittyy kohti Eliaksen ja kokkimestarin pakosuunnitelmia, sen verran löyhässä hirressä he näkevät jokaisen ympärillään roikkuvan. Apua saadaan oppineelta Saralta, runoilijalta ja entiseltä apteekkarilta, joka on erään Isisin pomon lempivaimokseen valitsema ja sen seurauksena asuntoon lukittuna. Kokkien on kuitenkin tuotava hänelle ruokaa.
Eliaksen seikkailut ovat hyvinkin uskottavia ja sisältävät monia värikkäitä käänteitä sekä ronskiakin dialogia, sellaista jota kirjailijalta on tottunut näkemään, vihaista, sarkastista, hauskaa. Siitä huolimatta olin ällistynyt Hassan Blasimin hyvin erilaisesta kertomisen tavasta verrattuna tähän asti lukemaani - josta olen pitänyt paljon. Näin suppea seikkailukertomus ei vaikuta oikeastaan romaanilta, olisiko se pikemminkin käsikirjoitus jollekin, elokuvalle?
Sololandissa päähenkilö, minäkertoja on irakilaistaustainen tulkki, entinen hyönteistutkija, joka suuntaa pohjoisen vastaanottokeskukseen auttamaan maahan saapuneita turvapaikanhakijoita. Tarinan hän kertoo vankilasta, täynnä kaunaa ja raivoa. ... minulla on yksi ainoa päämäärä: tallata lokaan tämän leuhkan Pohjolan sadunhohtoinen tarina.
Sillä tietenkin sekä entiset että uudet maahanmuuttajat tulevat törmäämään rasismiin, avoimeen ja kätkettyyn, ylemmyydentunteeseen. Heillä ei ole ollut pakolaisuudelleen vaihtoehtoja. Syyttömät ihmiset saavat karkotustuomion, jonka ovat langettaneet hullut diktaattorit, sodat ja ilmastonmuutos. Kotiseutu on muuttunut asuinkelvottomaksi. Se on lähtökohta, joka tekee tulevat koettelemukset sitäkin hankalammiksi kestää. Puuttumisen kokemus on meikäläisten brändi, menetetyn kollektiivisen identiteetin merkiksi lätkäisty leima.
Kun he löytävät Sololandin tapaisen onnellisuuden paratiisin, heiltä kysytään: Miksi tulit tänne? Kohtaamisia sävyttää Janten laki: "Älä luule että sinä olet jotain. Älä luule että olet yhtä hyvä kuin me."
Kertoja purkaa raivokkaita tunteitaan aina niin tietäväisiä paikallisia kohtaan. Tulijoita kun kohdellaan aina yhtenä ryhmänä, johon on yksinkertaista lyödä sama leima eikä antaa minkään sitä hämmentää. Eräs järjestetty kotoutumisillallinen näyttää ensin hupaisat puolensa, kolme irakilaista saa valmisteluissaan väännettyä monenlaista erimielisyyttä ja yksi heistä on jo valmiiksi humalassa. Hän on lisäksi lotrannut itseensä voimakasta hajuvettä, mikä aina oudoksuttaa pohjolaisia, jotka ovat allergisia vähän kaikelle.
Yhteinen ateria osoittautuu vihamieliseksi ansaksi ja kertomus kääntyy loppua kohden yllättävän aggressiiviseksi kostofantasiaksi kaikesta maahanmuuttajana koetusta ikävästä.
Kertoja luennoi, ja paikoitelleen saarnaa maanmiehilleen. Mies on vihainen ja hänellä on siihen syynsä. Oppinut pohdinta kiinnostaa, esimerkiksi se miksi länsimaissa aina korostetaan yksilöllisyyttä, mutta maahanmuuttajat stereotyypitellään rankasti. Eivät omienkaan hölmöydet saa armoa. Kuten Eliaksen seikkailut, Sololand on sivumäärältään suppea suhteessa vastaan tuleviin käänteisiin. Niille ja henkilöhahmoille ei oikein anneta aikaa ja siksi vaikutelmasta tulee liian nopeasti täyteen sullottu kertomus.
Tähän mennessä olenkin jo tutkinut taustoja sen verran, että luin Blasimin todellakin kirjoittaneen nämä kertomukset ensin kuvattaviksi käsikirjoituksiksi (Kirjojen kuisketta)
Hassan Blasim: Kelloja ja vieraitaWSOY, 2021, 219 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti