Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s