Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s