Oksana Vasjakina: Aro

Hän ei edes halunnut päästä  minnekään. Hän halusi kulkea. Pitkien pysähdysten päivinä, krapulasta toivuttuaan, hän alkoi kaivata tien päälle. Niinpä hän nousi aamulla vaalean ruskehtavaan Lada Samaraansa ja ajoi autotallille katsomaan muita äijiä. Matkalla hän osti arbuuseja, hunajameloneja, herkkusäilykkeitä, vahvaa teetä ja limpparia. Katettuaan kaiken pöytään  hän istahti penkin virkaa toimittaneelle KamAZin nahkapäällysteiselle istuimelle ja poltti tupakkaa. Akasiapuun varjossa hän pilkkoi arbuusinsa lihavia sisuksia leppoisaan tahtiin ja kaivoi kiiltävät siemenet viipaleista veitsensä kärjellä. Hän söi arbuusia ja, kuten hän itse sitä kutsui, löpisi lämpimikseen bisneksistään. Kun tyhjän kaksilitraisen muovipullon pohja oli täyttynyt punaisen Bondin tumpeista, hän kävi ravistelemassa ne jätesäiliöön. Kaadettuaan vettä tuhkakuppiin hän silitti autotallin koiria, joita kuumuus ja katuelämä piinasivat.

Venäjän valtavat arot ovat maapallon alkumaisemia, kuten Islannin jäätiköt tai Namibian hiekka-aavikko, horisontti on joka suunnalla, ihmisen käden jälki puuttuu. Rekka näyttää leikkiautolta siinä perspektiivissä. Oksana Vasjakinan omaelämäkerrallinen Aro kulkee isän, Juran rekan reittejä pitkin poikin valtavaa Venäjän maata, Itä-Siperian Ust-Ilimskin kaupungista (Irkutskin oblasti) Etelä-Venäjän Astrahaniin Volgan suistolle ja taas Moskovaan. Yhden reissun aikana kilometrejä kertyy helposti kolme tuhatta.

Sillä isä ei ole mikään aron raivaaja, hän on rekkamies, tataaritaustaa omaava levoton kulkija, entinen heroinisti, alkoholisti - ja aidsia sairastava mies, joka ei senkään tiedon anna vaikuttaa elämäntapaansa. Vasjakina kertoo isän ja tyttären yhteisestä matkasta. Sitä ennen he ovat jo pitkään eläneet kaukana toisistaan, tytär opiskelee Moskovassa kirjallisuutta ja kirjoittaa. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään! Sanattomaksi vetää tämä kieli, tämä yksityiskohtien vääjäämätön tarkkuus, joka vie lukijan aron tuoksuihin, rekan ja ihmisen hajuihin ja ohi kiitäviin tienvarsimaisemiin. Runoilijan otteella hän tallentaa päätä särkevän päivänvalon ja yön mustuuden - ne läikehtivät kuin dieselöljy kuumalla parkkipaikalla. Täytyy tietenkin kiittää Riku Toivolan mielettömän hienoa suomennosta.

Aro, pelkistetymmin kuin mikään paikka kertoo kaikesta elämästä, sen syntymisestä, kuolemisesta, hajoamisesta ja palautumisesta luonnon kiertokulkuun.

Yhteisellä matkalla molemmat yrittävät ymmärtää toisiaan paremmin, vaikka yhteinen kokemusmaailma puuttuu. Tytär elää urbaanin kaupunkilaisen elämäänsä, lesbosuhteissa, kirjojen ja opiskelun modernissa maailmassa, joka on siltä osin kuin missä hyvänsä Euroopassa. Isälle kaikki se on tiedossa, mutta vitun Moskova ei voisi häntä vähempää kiinnostaa, eivätkä sen baareissa tarjotut mojitot. Volgograd ei ole sen parempi: Pässingrad. 

Matka on hänen tapansa avata tyttärelle, mitä oikea elämä hänelle on. Se on rekan - lempinimeltään velipoika - ajoa ja parkkeeramista jonnekin arolle, ehkä Bahtemir-joen varrelle, jossa voi peseytyä Fairylla, leivän ja arbuusin syömistä vodkalla huuhtoen, tupakoimista, laulamista ja sen jälkeen raskasta unta ja painajaisia rekan makuulaverilla. Avioeron jälkeen on löytynyt nainen pesemään rekkakuskin vaatteita, suhteet ovat käytännöllisiä ja molemminpuoliseen laskelmaan perustuvia. 

Karua porukkaa ovat isän rekkamieskaveritkin, vankilakundeja rikollisklaanista, julmia miehiä, joiden kanssa isä osaa olla ja puhua. Miksi pienistä pioneeripojista Neuvostoliitossa kasvoi rikollisia ja varkaita, sitäkin Vasjakina analysoi lahjomattomasti - ja lohduttomasti. Joku saattaa sanoa, että puolet kansasta on istunut ja puolet seissyt vartiossa. Miten muuten neuvostoaika olisi voinutkaan päättyä? Ainoastaan raakaan mielivaltaan. Me olemme kaikki jatketta sille maailmalle. Siitä tulee minulle huono olo.

Isän ankara tapa ansaita elantonsa sopii hänelle, mutta hintana on ollut avioero ja kuluttava elämä. On liikuttavaa lukea karun tyypin yrityksistä antaa tyttärelle käsitys aron lumosta, järjestää hänelle iltapalaksi leipää ja kuivattua kalaa, petata peti rekkaan, vaikka sanoja ei löydy ja kohta isä on jo humalassa. Tytär kuvaa isän vaihtoehdotonta raatamista melankolialla, johon sekoittuu pelko ja häpeä isän arvaamattomasta käytöksestä ja muistot tehdyistä julmuuksista, väkivallasta. Isä hallitsee oman elämänpiirinsä, ja sen huolelliset rituaalit pesuineen ja vaatteiden vaihtoineen tytär kirjaa tarkasti. Isän välinpitämättömyys kohta päättyvästä elämästä on samalla lohdutonta. Tytär häpeää omaa helpotustaan isän kuolemasta.

Isä, kuten muutkin julmat ihmiset, oli tunteellinen mies. Humalassa hän itki ja kutsui minua tyttärekseen ja äitiä elämänsä naiseksi. Humalaisten tunnustustensa kautta hän koki kohoavansa, olevansa parempi kuin olikaan.

Tässä maisemassa, isässä, ja edeltävien sukupolvien köyhyydessä tiivistyy armoton kuva Venäjästä, valtavasta maasta, jonka johtajat aikojen vaihtuessa viis välittävät kansasta sen rajojen sisäpuolella tai ulkopuolella. Jossa kasvatetaan yhä uusia sukupolvia väkivallalla. Mitä lahjakkuuksia tuo maa onkaan synnyttänyt kaiken katkeruuden ja sodan keskellä. Ja kuinka paljon niitä on varaa tuhlata turhaan tappamiseen. Tässä yhden elämän esimerkissä näen Vasjakinan romaanin kohtaavan Mihail Šiškinin esseet, nämä rekkakuskit ovat Volgan lauttureita tässä ajassa ja paikassa.

Oksana Vasjakina, runoilija ja kirjailija, ei jää jälkeen isänsä arvostamasta Maxim Gorkista, ryysyläisten ja kerjäläisten romantisoijasta, tai muista venäläisistä kertojista. Hän asuu ja kirjoittaa edelleen Moskovassa. Ajat ovat ankarat hänenlaiselleen kirjailijalle, suorapuheiselle lesboaktivistille. Aro on osa omaelämäkerrallista trilogiaa, ja ensimmäinen osa Haava onkin jo poistettu homopropagandana Moskovan kirjastojen valikoimista.

Oksana Vasjakina: Aro

Степь, 2022, suomentanut Riku Toivola
Otava, 2024, 208 s