Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s

Mihail Šiškin: Neidonhius

Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään  kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen.

Mihail Šiškinin Neidonhius ei arkaile. Se haukkaa ison palan ihmisen ajan historiaa ja kertoo, että kaikki tapahtuu nyt, koko ajan. Muinaisen Persian kuninkaan Kyyroksen joukot etenevät hevosten vetäminä valloitusretkellään vuoristopolkuja. Polun matkaajat sekaantuvat uusiin kulkijoihin, niitä pitkin pakenevat toisena aikana Groznyin tšetšeenit, naiset lapsineen heittäytyvät jyrkänteeltä vapaaehtoiseen kuolemaan, jäämättä odottamaan valloittajien tuhotöitä. Seuraavana hetkenä virkailija, tulkki ja pakolainen Groznyistä kohtaavat Zürichissä selvittääkseen keskenään, onko Gesuchsteller, eli Sveitsissä  lyhyesti GS, turvapaikanhakija kokenut riittävästi vainoa, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa saadakseen paikan paratiisissa. 'Jos ei totuutta saa selville, on selvitettävä edes valhe.' 

Kysymykset ja vastaukset seuraavat toisiaan ja lähtevät lentämään omina tarinoinaan uusiin maailmoihin. Kysymys on vastaus ja vastaus on kysymys. Ihmiset ovat aina lähteneet, paenneet sotia, pyrkineet merelle ja meren yli. 'Thalatta, thalatta! ' huusivat Kyyroksenkin sotajoukot nähdessään meren. Sodan mielettömyys ja sen hirmuteot toistuvat, lihavat koirat syövät haaskoja, siat ruumiita, vaikka ihmiset haluaisivat vain elää, pitää hauskaa ja rakastua. Tunguusit kantavat paikalle shamaanin saadakseen siunauksen veriteolleen, kostolle: Minkä vainajan vuoksi pitäisi tappaa eläviä? Kun kerran kuoli, niin kuoli. Mitä kauheaa siinä on? Kuinka jonkun kuolema voisi olla yllätys? Elämä on soittimen kieli ja kuolema on ilma. Ilmaa vailla ei kieli voi soida.

Tulkki lukee haastattelujen välillä historiaa ja assosioi lukiessaan. Kyyroksen ja hänestä kirjoittaneen historioitsija Ksenofonin lisäksi muitakin historiallisia ja uudempien kertomusten, runoelmien ja romaanien figuureja purjehtii  vastaan tässä kuvien ja kuvaelmien kollaasissa. Viitteet lähteisiin kääntäjä Vappu Orlov selvittää viimeisillä sivuilla yksityiskohtaisesti.

Turvapaikanhakijan haastattelu katkeaa päiväkirjamerkintöihin. Tulkki (Mihail Šiškinin omaelämäkerrallista historiaa) on saanut venäläiseltä kustantajalta tilauksen kirjoittaa venäläisen laulajattaren- Isabella Jurjevan, Bellan, Bellotškan - elämäkerran. Niinpä lukija lukee nuoren rostovilaisen naisen, tulevan laulajattaren päiväkirjamerkintöjä ja kirjeenvaihtoa arkistojen holveissa, yhdessä kirjailijan kanssa. Nuoren naisen intiimit muistiinpanot, vaihtuvat rakkauden kohteet, taustalla riehuva sota Venäjän vallankumouksen aikaan, köyhien elämää spriin keittoineen, rikkaiden mahdollisuudet, kunnianhimoisen laulajattaren uran pettymykset ja yleisön aplodit - kaiken sen kertovat pienellä fontilla kopioidut päiväkirjamerkinnät ja kirjeenvaihto.

Mutta Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. 'Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta', sanoo Olja-täti meille, ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa!'

Päiväkirjamerkinnät keskeytyvät ja aika vaihtuu. Tulkki ja hänen vaimonsa Isolde jättävät vauvanhajuisen kotinsa ja lähtevät lomalle Roomaan. Roomassa mennyt on lähellä, vielä lähempänä. Kirkot, freskot, Forum Romanum, espanjalaiset portaat, Trevin suihkulähde; tänne pariskunta palaa rakastuakseen uudelleen, mutta sieltä nouseekin Tulkin mustasukkaisuuden kohde, eräs Tristan, Isolden kuollut rakastettu. Tulkki on vain kopio, kuin Berninin esillä olevat marmoriveistokset. Avioliiton rauniot Rooman raunioilla. Holvinsa menetettyään pylväät ovat saaneet merkityksen. Entinen on koko ajan mukana, kuten tulevakin. Ja Neidonhius, rikkaruoho Forum Romanumilla on nähnyt kaiken.

En ole varma, olinko lumoutunut. Bellan päiväkirjamerkinnät, kirjeet: naisen, laulajattaren intiimielämä, menetetyt ja uudet rakkaudet, kasvu primadonnaksi, sodan aika,  muutot Rostovista Pietariin, Pariisiin ja takaisin Neuvostoliittoon 30-luvulla - koko se historiallinen kertomus oli eloisa ja kiinnostava ajankuvineen ja tyyppeineen. Se eteni palasina Tulkin haastattelujen ja hänen sekä vaimon matkakertomuksen kanssa. Molempia erillisiä kronologisesti kulkevia tarinoita rikkoi valtava historiallisten, kirjallisten, filosofisten, maailmoja syleilevien katkelmien vyöry, joka pursui kuvia ja välähdyksiä kuin huumetripin hallusinaatioita ja lopulta kaikki kertomukset alkoivat vuotaa ja sekoittua toisiinsa. Aluksi en voinut olla seuraamatta aina uusia polkuja kuin Liisa ihmemaassa. Mutta loppua kohden matkaväsymys alkoi vaivata. Armoa, ajattelin viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen aikana. - Sinä se sotket kaiken! --- Sevastopolin upseerit ovat eri juttu, ja Berninin enkelit taas kerta kaikkiaan muuta. Muinaiset kreikkalaiset ovat yhtä ja tsetseenit toista. - tuhahtaa Tulkin vanha opettajakin, Galina Petrovna. Hän tuli vastaan jostain Rooman sivukadulta.

Viimeisten sivujen viitteet osoittavat että joukkoon oli ujutettu lukematon määrä kirjallisuusviitteitä, henkilöitä ja paikkoja muista romaaneista ja historiasta. Välillä kirjailija lähtee leikkimään kielellä ja heittelee ilmaan sanontoja, uusia lauseita jotka eivät liity toisiinsa, palindrominkin. Sivukaupalla tapahtumien ja välähdysten mosaiikkia. Virkkeenpituisia novelleja. Viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen jälkeen tuli ähky ja olo oli väsynyt.  Onko tämä suurenmoista vai sittenkin suuruudenhullua? Ainakin maanista. Ja että sittenkin, Sinun kirjeesi oli ryhdikäs romaani, koossa paremmin kuin tämä massiivinen purkaus, jossa on paljon hienoja osia mutta joka sitten tikahtuu, pamahtaa kuin ilmapallo jota vain täytetään ja täytetään. Ja jättää tämän lukijan väsymyksen tilaan. Menikö lapsi pesuveden mukana? Ja muita sanontoja, niitä riittää, tuhansia sanoja, tien varrelle lakastuneita ja eteenpäin puskevia..

Mihail Šiškin on tämän hetken arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita, tulevaksi nobelistiksikin veikattu, Tolstoin ja Tshehovin perillinen, Coetzeehen ja Pamukiin verrattu. Ei kai sentään Coetzeehen voi verrata, tuohon säästeliään tyylin ja lasinkirkkaan lauseen taituriin!  Neidonhiuksesta on sanottu, että se pitäisi lukea useampaan kertaan.

Mihail Šiškin: Neidonhius
Venerin volos, 2006, suomentanut Vappu Orlov
Päällyksen taustakuva Anja Weber-Decker
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2015, 568 s

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi

Helsingin Sanomissa julkaistiin pari viikkoa sitten Mihail Šiškinin essee Venäjän nykytilasta. Siitä innostuneena jatkoin tutustumista venäläisiin emigranttikirjailijoihin - Dovlatovin jälkeen. Olen tunnistavinani sekahedelmäsoppamaisessa kirjallisuusmaussani viehtymystä venäläisiin kirjailijoihin, sekä venäläisiin, emigranttivenäläisiin että jopa, hui, neuvostoliittolaisiin. Nuorena kovasti rakastamaani Mihail Šolohovia (Hiljaa virtaa Don) pilkattiin sosialistisen realismin edustajana eräällä Helsingin kesäyliopiston kurssilla enkä ole siitä vieläkään toipunut.

Esseensä lopuksi Mihail Šiškin toteaa 'Isä, me hävisimme sodan'. Lause tuntuu hyvin olennaiselta kirjailijan sanomaksi luettuani tämän hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa, sekä avainsanojen 'isä' että 'sota' vuoksi. Suomennoksesta pitää erikseen sanoa, että se on loistava. Kaikki sanavalinnat, lauserakenteet, dialogit soljuvat luontevasti kuin aaltojen liplatus rantakiville, kuin hengitys, ponnistelematta, huomaamatta. Vappu Orloville iso kiitos ja kumarrus! Olen tähän mennessä nähnyt Šiškiniä verratun näihin: Tolstoi, Tšehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk. Lisään tähän omani: Bulgakov. Varsinkin sotakuvauksista tulee mieleen äskettäin lukemani novellikokoelma Morfiini ja muita kertomuksia.

Romaanin venäjänkielinen nimi on englanniksi 'Letter book', ja se ilmestyi englanniksi nimellä 'The Light and the Dark'. Se koostuu kahden rakastavaisen kirjeistä. Lääkäriksi opiskeleva Aleksandra, Saša, Sašenka elää Neuvostoliiton aikaa 1960-70-luvun Moskovassa. Vladimirin, Volodjan kirjeet tulevat sotarintamalta. Kirjeet eivät kommunikoi keskenään, niissä ei vastata toisen kysymyksiin tai aiheisiin. Yhteistä niille on kaipaus, rakkauden muisto ja uuden kohtaamisen odotus. Kaipaus kertoo ihmisen yksinäisyydestä, johon vain rakkaus voi tuoda lievitystä. Vieläkin selvemmäksi kohtaamattomuus tulee, kun käy ilmi että sodassa on kyse vuoden 1900 Boksarikapinasta, jossa länsimaat, Venäjä mukaanlukien, taisteli Kiinan Tianjinissa kiinalaisia ns. boksareita vastaan. (Tämä on muuten jäänyt kustantajalta huomaamatta, koska takakannessa puhutaan neuvostoarmeijassa palvelevasta poikaystävästä.) Rakastavaiset elävät eri ajassa.

Mistä sodasta on kyse, ei ole oleellista. Sodan mielettömyys ja sen brutaaliuden kuvaukset voivat olla mistä sodasta hyvänsä, menneistä tai tulevista. Kaikki sodat hävitään. (Koko ajan törmään sodan kuvauksiin kaunokirjallisuudessa, vaikka en haluaisi.) Ihmiset eivät koskaan haluaisi sotaa, mutta siellä he taas ovat, avuttomina, siirrettävinä joukkoina, tapettavina, tappajina. Sota on tässä aluksi kulkemista, yhdessäoloa, tarkkailua, kaipausta. Tarvitaanko sotaa, että ihminen huomaisi elämän ihanuuden?

Se on tosiaan mainiota: kulkea polulla ja tietää, miksi maitohorsma pitää palopaikoista! Ja siitä kaikesta tulee ihmeellinen elämän tuntu, joka ei pääty koskaan.

Hiljaisuus on suurenmoinen, ääntäkään ei kuulu. Ei, kaikkialla on ääniä, mutta ne ovat niin rauhanomaisia, ihania: kavion kopsahdus, kuorsausta naapuriteltasta, joku haukottelee sairaalassa, kaskaat sirisevät poppeleissa.

Sodan raadollisuus näyttää selvemmin sen, mitä ihminen ei kotirintamalla huomaa: kuolema on alati läsnä. Volodja ystävystyy rintamateltassa Kirilin kanssa, joka vasta sotarintamalla löytää rakkautensa. Metafyysisten sodan, kuoleman ja ajan kysymysten rinnalla Volodja ja Saša muistelevat lapsuuttaan, vanhempiensa suhteita, vanhemmuutta, naimisiinmenoa, pettämistä, eroja, vanhenemista. Kirja kertoo kaikesta. Se alkaa löyhästi jutustelevana, kuin kahden toisilleen höpäjävän rakastuneen keskeisenä kielenä, johon ulkopuolinen ei pääse mukaan, mutta kun he alkavat katsoa omaa erillistä elämäänsä se leviää viuhkamaisesti kattamaan yleispäteviä havaintoja teemoistaan. Nuoruuden uhmakkuus kääntyy vanhuuden nöyryydeksi, lapsen ja vanhemman läheisyys voi löytyä aikaisemmin tai kuolinvuoteella. Kuoleva äiti halua ymmärtämystä pettämiselleen tyttäreltä. Kaikki meiltä jää kesken, vaikka me niin haluaisimme valmista; vain oopperassa kaikki päättyy harkitusti, sodassa kuollaan miten sattuu. Ihmispolot ymmärtävät usein asioita väärin ja oikein vasta myöhään.

Kun ajoin partani ensimmäisen kerran, isäpuoli antoi minulle partavettään. Vasta sinä hetkenä minulle taisi juolahtaa mieleen itsestään selvä ajatus: hänellä ei ollut omia lapsia, ja kaikkina näinä vuosina hän oli halunnut voida tuntea minut omaksi pojakseen, mutta minä olin tehnyt kaikkeni, jotta siitä ei tulisi mitään.

Kirjeet jatkavat kirjoittumistaan, vaikka sota toteuttaa itseään vääjäämättä. Ne irtoavat itsenäisiksi tarinoiksi elävine yksityiskohtineen, hajuineen, makuineen, näkyineen. Antiikin filosofia, Shakespeare ja muut ihmiskunnan parhaat saavutukset auttavat Volodjaa kestämään todellisuutta, sitä, missä kuolevat ihmiset vajoavat mutaan ruumiita syövien sikalaumojen keskellä savuavassa Tianjinissa. Se auttaa myös lukijaa, sillä monista kuolemaa syleilevistä teemoistaan huolimatta, romaani ei ole synkkä. Se on monipuolisesti ihmiselämästä filosofoiva henkevä teos täynnä Šeherazaden tarinoita, sodan ja vihan kuvauksia, mutta myös ystävyyden ja rakkauden, leikin ja lohdun kertomuksia. Lopussa kertomusten viuhka kiertyy simpukkamaisesti sulkeutuakseen kun elämän ja kuoleman raja lähenee, muistikuvat ja tämä hetki sekoittuvat.

Ja muuten jo entisajan ihmiset panivat merkille, että menneisyys ei vuosien myötä etäänny vaan lähestyy. Eivätkä kellot pysty muuhun kuin sirittämään kuin heinäsirkat, ne näyttävät mitä milloinkin, vaikka jo kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vaille kaksi.

Romaani voitti Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi
Pismovnik, suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2012, 362 s

Talvella maalaamani asetelma tuli mieleen tästä lauseesta:

Lasissa oleva tee saa ikkunantakaisesta talvesta erikoisen punaisen värin

Rönsylilja, vadelmatee ja mandariinit