Juha Hurme: Hullu

Teos 2012, 249 s

Korjattu versio 31.12.: Minäkertoja ei ole = kirjailija.
Lueskelin eilen löytämiäni lehtiarvosteluja. Huomaan tehneeni oikaisun siinä, kun kerron kirjasta Juha Hurmeen muistelmana. Vaikka pohjaakin kokemukseen, kirja on fiktiota, romaani, joten päähenkilö ei ole Juha Hurme vaan kertoja.

Saako nauraa sille, kun ihminen menee psykoosiin, joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle, tapaa siellä kaltaisiaan ja kertoo kokemuksistaan? Pahalta näyttää, mutta nauroin monet kerrat. Voisin jopa käyttää tästä kirjasta  sanaa 'voimaannuttava', vaikka sana herättääkin minussa lievää pahoinvointia.

Psykoosi ja harhat eivät ole leikillisiä tiloja, varsinkaan pysyvinä tiloina, mutta noissa rajatiloissa ovat monet luovat ihmiset käyneet ja kyllä sieltä katsoen näkee monia asioita toisin, monen ns. normaalin asian voi kyseenalaistaa, pitää järjettömänä, ja täydestä syystä. Sitä tässä tehdään ja päähenkilön matkalla kohti tukevampaa maankamaraa Hurme filosofoi ja pohdiskelee elämää, rohkeasti, ymmärtävästi, ennakkoluulottomasti ja hauskasti – sekä kirjoittaa selkokielisesti kirkasta lausetta. Kirjan hullu hakee itseään ja paikkaansa ja löytää sen kirjoittajana ja teatterin tekijänä, myös suljetulla osastolla.

Juha Hurme on paimiolaissyntyinen – varsinaissuomalainen murre ja historia näkyy ja kuuluu - teatterimies, käsikirjoittaja ja kirjailija. Minäkertoja tuntee eräänä päivänä Helsingissä, että Se on tulossa. Se on tehnyt itseään tiettäväksi jo jonkun aikaa. Hulluus. Sydän hakkaa kahtasataa, ympärillä alkaa hajota ja parvekkeen kaide on liian matala. Hän tietää keltaisen talon, jonka ovinappia voi painaa. Näin on sisällä Auroran psykiatrisessa sairaalassa. - Kirja on fiktiota, mutta pohjaa koettuun. Tämän esimerkin valossa muuten Auroran kynnys näyttää matalalta. Tästä on polemiikkia viime aikoina näkynyt, kun psykiatrinen päivystys on Helsingissä päätetty järjestää uudelleen ja lopettaa Aurorassa.

Keltaisesta talosta kertoja päätyy nopeasti harmaaseen, suljetulle osastolle.

Marmoriportaisiin oli kulunut askelten painaumat. Tästä oli kuljetettu paljon porukkaa alas.

Harmaassa talossa päähenkilö jonottaa kontrollin lääkitystä muiden mukana, kelaa elämänsä naisia, äitiä, siskoa, rakastettuja ja tytärtä, lukee ja analysoi Raamattua, vertailee Uuden testamentin evankeliumikertomuksia, ja alkaa hahmotella luonnoksia uusista läheisistään. Ja palaa katsomaan kuvia lapsuuden kesistä. Naapuripetissä majailee Jysky, kuin suoraan elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän, Nicholsonin inkkarikaveri, kiiltävänmustine letteineen. Mutta tässä käenpesässä ei  pesänhoitajien sadismi ole pääosassa, päinvastoin Auroran henkilökunta näyttäytyy neutraaleina, kaiken nähneinä ja asiallisina.

Alun epäluulon jälkeen potilaat Puupponen, Jysky ja kertoja aloittavat bändiyhteistyön, jossa päähenkilölle valikoituu luontevasti ensi työksi englanninkielisen rocklyriikan käännöstyö. Vain orja tai vanki voi tietää, mitä on vapaus. Ja vain rakkautta vailla oleva, mitä on rakkaus. Siksi reggae ja blues ja muu musta musa on niin ylivoimaista. Kirjoittamisesta löytyy päähenkilölle suunta hillitä kaikkialle karkaavia ajatuksia ja saada itselle samalla oma työtila tyhjästä, keskittymällä siihen, vaikka oma elämä näyttäytyykin epäselvempänä kuin Maiju Lassilan. Seuraava projekti on nimittäin kertomus Maiju Lassilasta alias Irmari Rantamalasta, ja muitakin nimiä on.

Kertomus pätkäisee kirjassa sairaalakokemusten kuvauksen, samoin kuin lopussa kertojan näytelmäprojekti osaston asukkaiden kanssa. Paras osio on nimenomaan tämä sekä tarkkanäköinen, arvostava että hauska kohtalotovereiden ja omien ajatusten kuvaus.

Haluatko sä täältä jo pois?

Ei minulla ole kiire. En ole vielä valmis.

Milloin sä olet valmis?

Sitten, kun olen oppinut rakastamaan koko sydämestäni vaimoni uutta miestä.

Omaa sairastumistaan tutkiessaan kertoja löytää painavia syitä kristinuskosta ja uskonnon opetuksen aivopesusta. Ihmiset uskovat jumaliin, koska eivät uskalla kantaa vastuuta elämästään, teoistaan, kohtaloistaan ja kuolemastaan. Ja koska pelkäävät kuolemaa niin kauhean paljon.

Loppuosan kirjasta muodostaa erillinen näytelmäesitys, jonka päähenkilö kirjoittaa osaston Uuden Vuoden juhliin. Siinä koe-eläin, amputoitu hiiri julistaa Suomen Turussa mielenrauhan. Osaston potilailla on kullakin roolinsa lukijoina. Päähenkilönä on J.J. Wecksell, Daniel Hjortin luoja, Lapinlahden sairaalaan päätynyt runoilija. Tässä J.J. Wecksellin patsaan puheenvuoro J.J. Wecksellille.

Minä ja minunlaiseni pidämme tätä maata pystyssä silloin kun sinä ja sinunlaisesi kaadutte, sekoatte ja lahoatte. Minä olen sinun tuotantosi kestävä osa. Minä olen Utvalda Dikter, valikoitujen runojesi suppea laitos. Minä olen keskivertoporvarin erektoitunut idea ja kolminkertainen eläköön-huuto. Minä edustan tasoa ja pysyvyyttä tööt tööt, kuolemattomuutta töttöröö, enkä siedä häilyvää liikkuvaa kasvavaa muuttuvaa elämää, sen versoja haaroja himoja iloja oikkuja erehdyksiä sykäyksiä lankeemuksia bakteereita soluja tumia sikiöitä virtaa verta virtaamista. 'Elämäss´ on likapyykin hajua; vain patsaassa on kauneuden tajua.' (Patsas innostuu liikaa ja meinaa kellahtaa kumoon.- - -)

Voiko tuota paremmin kuvata patsaan pönötystä. - Aina ei ole selvää, kuka on hullu ja kuka 'normaali'. Taiteilija tässäkin potkiskelee tiukkoja rajoja kauemmas, että kaikilla olisi helpompi hengittää. Kuten taiteilijat aina ovat tehneet.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Siltala 2014, 175 s 

Essee kuulostaa korvissani akateemisen kuivakiskoiselta, hienostelevalta, tosikkomaiselta kirjoitukselta, jota kirjallisuuden ammattilaiset kirjoittelevat lähinnä toisilleen, loputtomasti saivarrellen, keskenään miekkaillen ja välillä selkään puukottaen. Ei taviksille. Aika tyhmä ennakkoluulo itse asiassa, koska olen näköjään lukenut blogiaikanani (runsaan vuoden) kaksi esseiksi luokiteltua kirjaa, Hans Magnus Enzensbergerin Älykkyyden sokkeloissa ja Kauhunkylväjät ja David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää täällä. Molemmat hyviä lukukokemuksia.

Nyt siis kolmas esseekokoelma luettu – ja mitä ilotulitusta tämä olikaan! Lopetin klo 1 yöllä, ja olo oli samalla tavalla virkistynyt kuin talven jälkeen kun ensimmäistä kertaa on pulahtanut vielä jäisen kylmässä meressä.

Antti Arnkil on erinomainen opas tälle monipuoliselle turneelle taiteen maailmaan. Taide käsitettynä laveasti kuin pitääkin. Missään kohtaa en lue omahyväistä sivistyksellä itsensä ylentämistä. Sen sijaan moottorina on älyllinen uteliaisuus ja tarjolla olevista taiteen antimista nauttiminen ja tämän nautinnan laajentaminen lukijalle. Esseissä Arnkil jakaa kokemuksiaan lukemastaan kirjallisuudesta, nähdyistä elokuvista, musiikista, ja lisäksi mukana on kaksi henkilökohtaiseen elämään liittyvää lukua. Niiden aiheina on ystävyys ja menetys sekä lapsuusmuistoja.

En ole lukenut Paavo Rintalaa mutta Arnkilin ensimmäisestä esseestä, joka käsittelee Paavo Rintalan kertomusta Maatyömies ja kuu minulle tulee mieleen Pentti Haanpää. Kertomuksessa Rintala pohtii kirjailijan merkitystä verrattuna maatyömiehen jättämään kynnöksen jälkeen. Optimistinen Arnkil ei jaa pessimistisen Juha Seppälän – joka myös on kirjoittanut samasta kertomuksesta - näkemystä 'jäätyneestä kynnöksestä, ihmisen avuttomasta raapaisusta maan pinnalla'. Kirjoitettu voi etäännyttää meidät aistitusta, mutta se voi myös juurruttaa meitä siihen, kokemuksen multaan. Kirjoittaminen on yhteyden etsimistä.

Ymmärrän nyt, että en ole ymmärtänyt ollenkaan Hannu Raittilan hienoutta. Tämä selvisi esseessä 'Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa'. Vika on täällä päässä, koska tapa millä Arnkil avaa Raittilan Canal Granden tai Pamisoksen purkauksen, osoittaa että teokset ovat täynnä jännitystä ja taidokasta juonen rakentelua. Mutta hän onkin kustannustoimittaja, joka itse kirjoittaa vetävää tekstiä kun sen sijaan minulle Raittila on raskaan insinööriproosan taitaja, anteeksi vaan – kaksi kesken jäänyttä yritystä. Valitettavasti en näe Raittilaa lukiessani edes sitä huumoria, jota niissä selvästi on – kun sen oikein oivaltaa. Raittila on kuulemma hämännyt lukijansa luulemaan, että keskeistä niissä on miesten käyttämä tekniikka, vaikka pohjimmiltaan kyse on asioiden mielen kysymisestä. Uskon sen, olen hämäyksen viaton uhri.

Kiinnostava on esseen 'Esim. Keskellä kaiken' pohdinta runoudesta ja minuuden käsitteestä, lähtökohtana Jouko Tyyrin essee Parnassossa, vuodelta 1966, jossa Jouko Tyyri julistaa uuden yhteisöllisen minuuden runoudessa syrjäyttäneen Koskenniemen yksinäisen kokijan, eristetyn minuuden. Tämän päivän esseisti tarjoilee Tyyrille koskenniemeläisen minuuden uusin maustein: yksin keskellä kaiken, näyttöruutujen äärellä, esitysten yleisönä ja tuottajana. Uuden kansalaisen tehtävänä on katsoa elämää ruudulta, muokata itseään tykättäväksi, kommunikoida jokainen oikkunsa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin.

Joitakin vuosia sitten YLE-Teema esitti sarjan 'Elokuvan kätketty kieli', jossa supertähdeksi nimetty slovenialainen filosofi Slavoj Žižek analysoi jäljittelemättömällä ja vangitsevalla tavallaan elokuvahistorian merkkiteoksia. Arnkilin esseet muutamasta hänelle merkityksellisestä elokuvasta eivät jää jälkeen niistä. Elokuvat ovat Zaida Bergrothin 'Skavabölen pojat', Juha Koirasen 'Partanen' ja Lars von Trierin 'Melancholia'.

Lisäksi esseessä 'In girum imus nocte et consumimur igni' (Pyörimme yössä ja meitä syö tuli) Arnkil paljastaa istuneensa kaksi päivää elokuvateatteri Orionissa katsomassa Guy Debordin koko tuotannon. En ole tietenkään kuullut koko nimeä sivistymättömyyttäni, mutta sen sijaan Godardin kyllä. Ilmenee että Guy Debord on ns. situationistien guru ja totaalinen nihilisti (oma tulkintani), joka kumoaa kaikki analyysit elokuvistaan, sekä ylistävät että vihamieliset ja että Godard otti vaikutteita tältä. Debordin esikoiselokuvassa ei ole ensimmäistäkään kuvaa, ainoastaan valkoista, ja mustaa ja jonkin verran repliikkejä.--- Puheen toistojen ja taukojen käyttö perityy Debordilta suoraan Godardille. Joka tapauksessa Debord on lahjomaton yhteiskuntakriitikko ja fundamentalisti, vähän kuin Godardin palvojat, minusta vaikuttaa. Arnkil toteaa koko tuotannon nähtyään pitävän niitä sittenkin enemmän taiteena kuin yhteiskunnallisena elokuvana. Situationistit eivät olisi sitä hyväksyneet, mutta Arnkil ei voi muuta kuin näyttää heille keskisormea. Minä puolestani peukutan tätä kommenttia.

Lars von Trierin Melancholia aukenee kirjan sivuilla niin maagisella tavalla elokuvan nähneelle, että on kuin katsoisin sitä lukiessani. Tässä ei tule niinkään mieleen tulisieluinen Slavoj Žižek kuin rauhallinen ja arvostava edesmennyt Peter von Bagh. Koko elokuvan tunnelma on tarttunut kirjoitukseen, mutta samalla Arnkil höystää sitä omilla tulkinnoilla ja tiedoillaan. Se on nyt vieläkin parempi. Emotionaalinen kitka ja lopun tunnelma saivat jotkut kriitikot syyttämään Melancholiaa tosikkomaiseksi. Minusta elokuva on pohjavireeltään pikemminkin musta komedia. Itse asiassa wagneriaaniset puitteet kätkevät alleen suoranaisia slapstickin piirteitä. - - - Clairen ehdotettua, että maailmanloppu otetaan vastaan terassilla, Justine kuittaa, että miksei mieluummin vessassa.

Esseessä 1657 kertojaa Arnkil kertoo viime vuosisadan suomalaisen tietokirjallisuuden kummajaisesta: Yrjö A. Jäntin kokoamasta 24-osaisesta Suomen Sanasta, joka vaikuttaa tässä vaiheessa olevan divarien ongelmajätettä. Kuitenkin se oli aikoinaan tämän kirjallisuuden ammattilaisen, kustannusjohtajan kunnianhimoinen ja megalomaaninen haave jättää Elias Lönnrotin veroinen jälki Suomen kirjallisuuden historiaan keräämällä valtava tekstikokoelma, joka hahmottaisi kuvan isänmaasta neljältä vuosisadalta. Sarjan avulla lähdettiin etsimään suomalaisuuden oletettua kovaa ydintä, mutta lopputulos on satunnaisuuksien ja ohikiitävien vaikutelmien runsaudensarvi. Kustannusjohtaja puuhasi eläkevuosinaan vastaavaa koko planeetan proosasta, toivuttuaan edellisen työnsä aiheuttamasta uupumuksesta.

Reko Lundán oli Antti Arnkilille saman alan vaikuttaja ja asemansa jo vakiinnuttanut ohjaaja ja kirjailija, kun Arnkil aloitti uransa kustannustoimittajana. Hänestä tuli hyvä ystävä, kuin isoveli. Essee Reko on sydämeenkäyvä ystävyyden ja menetyksen kuvaus. Hautajaisissa suruun sekoittuu häpeä pukeutumismokasta. Sitä helpottaa vain ajatus Rekon räkäisestä naurusta tälle mokalle.

Tällä menolla esseistä tulee lempikirjallisuuttani. Vuoden 2014 esikoiskirjailijoita muuten. Hyvä vuosikerta.

Mihal Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta

Sammakko 2014, 113 s

Τюремные люди, suomentanut Jukka Malinen

”Putinin lähipiiri – ne ovat kaikki suuria satusetiä. Ne voivat sepittää mitä tahansa ja tahrata kenet tahansa. Se on niillä aivan verissä. Ja niinpä ne voivat muuttaa minkä tahansa asian aivan toiseksi.” - Mihail Trepaškin/Pekka Hakala HS 14.12.2014

Eilisestä lehtijutusta siteerattu loppukaneetti voisi olla tästä kirjasta. Mihail Hodorkovski, venäjänjuutalainen liikemies, on maailmalla tunnetuin presidentti Putinin vastustaja ja oli kymmenen vuoden ajan Venäjän kuuluisin poliittinen vanki.

Hodorkovski aloitti yritystoimintansa Mihail Gorbatšovin aikana ja junaili omistukseensa yksityisen pankkinsa kautta konkurssin partaalla olleen valtiollisen Jukos öljy-yhtiön. Yrityksessä tehtiin suuria muutoksia länsimaisten liiketaloudellisten käytäntöjen mukaisesti ja se alkoi menestyä. Tässä vaiheessa Hodorkovski oli Venäjän vaikutusvaltaisimpia oligarkkeja. Hänenlaisiaan, Neuvostoliiton romahduksen jälkeen epäselvissä olosuhteissa äkkirikastuneita oligarkkeja oli ja on Putinin lähipiirissä edelleen, mutta Hodorkovski oli ainoa joka vangittiin. Hänen Jukosin modernisointihankkeensa ja hallituksen arvostelu eivät miellyttäneet Putinia ja hänen piiriään. Hänet pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen ja vankileirille Itä-Siperiaan vuonna 2005. Vuonna 2010 hän sai talousrikoksista uusia tuomioita, yhteensä 14 vuotta ja hänet siirrettiin työleirille Karjalan tasavaltaan. Medvedev lyhensi tuomiota kahdella vuodella ja Putin armahti Hodorkovskin joulukuussa 2013, Sotšin olympialaisten kynnyksellä. Hodorkovski kiitti erityisesti Angela Merkeliä, jolla oli merkittävä vaikutus vapauttamiseen.

Nämä muistelmat koostuvat lyhyistä luvuista, ne ovat kuin ruohonjuuritason esimerkkejä siitä samasta mielivallasta jonka kohteeksi Hodorkovski joutui. Kyse on järjestelmästä, jossa syyte ja tuomio saadaan tyhjästä kehitettyä tai ainakin kasvatettua ja sopiva uhri vankeuteen keinoina korruptio, lahjonta, uhkailu ja pelottelu. Nykyisen Venäjän arjessa on usein vaikea erottaa suojelurahan kiristäjää virallisen hallinnon työtekijästä. Ja onko tätä eroa tavalliselle ihmiselle olemassakaan?

Hodorkovski kertoo vankila-ajan muuttaneen arvomaailmaansa. Tätä kirjaa ovat kustantajat häneltä pyytäneet, se ei syntynyt hänen omasta aloitteestaan. Kirjoitustyyli on paikoitellen töksähtävää ja kömpelöä; hän ei ole kirjailija vaan liikemies ja teknokraatti. Kirjasta välittyy myötätunto ja viha vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, jonka uhreiksi enimmäkseen valikoituu yhteiskunnan heikoimpia, köyhimpiä, päähänpotkittuja. Hodorkovski sai omalle tapaukselleen koko maailman huomion. Hän kertoo Koljasta, Alekseista, Volodjasta, narkomaanista, pummista – ihmisistä, joiden kohtaloista ilman näitä muistiinpanoja ei tiedettäisi.

Vankilakierteessä oleville laitetaan 'samaan kuormaan' toinen juttu, ja vanki saa vastineeksi jonkin edun. Koljan piti ottaa niskoilleen mummon ryöstö, mutta hän ei suostu. 'Jos mummon laukku olisi liimattu minulle, olisin silloinkin kuollut', sanoo Kolja tarkoittaen itsekunnioitustaan. Aleksei saa pedofiliasyytteen, koska hänen tyttöystävänsä on alle 18 v ja viranomaisella on menossa pedofiliakampanja ja tarvitaan 'ruksi' kirjanpitoon. Aleksei ottaa vanhemmat, päälliköt luonnonvoimana. Aalto tuli ja viskasi rannalle – yksin, ilman kotia, ilman perhettä.

Yksittäiset tarinat kertovat yleispätevästi sekä Venäjän vankiloista että muusta yhteiskunnasta. Amerikassa on puhuttu valtavista vankimääristä, riittämättömistä vankiloista -vankilat ovat täynnä mustia – ja järjestelmän tehottomuudesta; samat ihmiset palaavat yhä uudelleen rikoksista tuomittuina. Samoin on Venäjällä: takaisin vankilaan palaavien lukumäärä on valtaisa. Ne jotka pysyvät normaalissa elämässä kiinni, eivät tee sitä vankilakokemuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. Hodorkovski oli vankeusaikanaan neljä kertaa nälkälakossa vankien olojen parantamisen puolesta.

Ajatelkaa miten paljon tällaisia hylättyjä kavereita riutuu Venäjän vankiloissa! Kuinka paljon näitä tyyppejä on siellä. He ovat epätoivoisesti yrittäneet tulla huomatuiksi, tunteakseen itsensä tarpeelliseksi maailmassa, missä he osoittautuivat vieraiksi kaikkein läheisimmillekin.

Vapautumisensa jälkeen Hodorkovski sai viisumin Sveitsiin, jonne asettui asumaan. Hän tukee Ukrainan Maidan-liikettä, mutta arvosteli myös Ukrainan uutta hallitusta etnisestä suvaitsemattomuudesta ja kostonhalusta aiemmille poliittisille vastustajille. Kirja sisältää lopussa Hodorkovskin puheet Kiovan polyteknisessä instituutissa 11.3.14 ('Teidän ja meidän vapauden puolesta) ja puheen Ukrainan ja Venäjän dialogiforumilla 24.4.14.

Suomentaja Jukka Malisen jälkisanoissa valotetaan sitä samaa Putin- historiaa, jota Hesarissa käydään parhaillaan läpi. KGB:stä juontuu jesuiittamainen kaksinaamaisuus, valmius hyväksyä likaiset temput ja muuttaa oikeuslaitos repressioiden välineeksi.

Kaikesta huolimatta, Putin on Venäjän presidentti, asiallinen keskusteluyhteys on tärkeä säilyttää sanon painavana poliittisena lausuntonani. Loppujen lopuksi hän sentään armahti Hodorkovskin, olisi voinut jättää sen tekemättäkin. Ehkä siitä voi repiä edes pisaran positiivisuutta loputtoman masentavien Putin- uutisten ja -otsikoiden sekaan. Viimeisimpänä niistä tämän päivän primitiivisen kuuloinen koirapelkoisen Merkelin pelottelu!

Elokuvissa: Maps to the Stars

Turku klo 17.30, matkalla elokuviin

Satiiria, komediaa, sikailua, luonnehditaan tätä elokuvaa esittelyssä. Kanadalaisen David Cronenbergin Hollywood-kuvaus on kuin Sodoma ja Gomorra. Sekä vanhenevat tähdet että nousevat teinitähdet ovat yhtä lailla lääkkeiden ja huumeiden sekakäyttäjiä, vain omasta tähteydestään innostuneita, täysin moraalittomia sekopäitä.

 Julianne Moore esittää elokuvadiiva Havana Segrandia, joka on harhaisesti kiinni kuolleessa äidissään, joka oli myös aikanaan kuuluisa elokuvatähti. Äiti puhkeaa puhumaan kylpyammeessa tai milloin missäkin Hollywood-tähden upeassa lukaalissa. Havanaa hoitelee ateljeeasunnossa asuva rikkaitten puoskari-terapeutti ja TV-psykologi, joka höpöttää aamiaisella Dalai Lama-lauseita hermostuneelle vaimolleen ja jo 13-vuotiaana kolmekymppisen itsevarmuudella, ja äänellä puhuvalle Benjie pojalleen, jota ei voisi vähemmän kiinnostaa. Benjie on vieroituksessa mutta bileissä sortuu kuitenkin gamma-annokseen. Hän on parhaillaan tekemässä elokuvaa vielä nuoremman, alle 10-vuotiaan pisamanaamaisen pojan kanssa, joka uhkaa saada kaiken huomion ja jota hän ei siksi siedä. Harhat alkavat tunkea tämänkin tyypin nuoreen päähän, ja asiaa vauhdittaa mystisen palovammaisen Agathan saapuminen Hollywoodiin. Agatha pestautuu Havanan avustajaksi ja viekoittelee samalla limusiinin kuljettajaa. Limusiinin kuljettajallakin on unelmia Hollywoodin tehtaalla.

Julianne Moore näyttelee seuraavaa rooliaan - jossa hän esittäisi äitiään - metsästävää Havanaa loistavasti. Mutta myös hänen reisilihaksiaan antaumuksella hierova terapeutti, Dr Stafford Weiss (John Cusack), ja jo teini-iän kynnyksellä kaiken nähnyt Benjie (Evan Bird) ovat herkullisia tyyppejä.  Havana kohtelee avustajiaan tarpeen tullen sisarellisesti, mutta käskyttäminen ja nöyryyttäminen on kuitenkin luontevampaa. Niinpä hän istuskelee pytyllä ja käskee Agathaa ostamaan laksatiivia, koska hänen vatsansa on mennyt kovaksi, samalla reippaasti pieriskellen. Enpä ole moiseen vielä törmännyt. Hassua oikeastaan, että seksiosastolla on kaikki jo näytettävissä ei- pornofilmeiksi luokiteltavissa elokuvissakin, mutta vessassa istumista ei useinkaan näe.  David Cronenbergillä on ronski ja inhorealistinen ote, joten tämäkin otos istuu hyvin kokonaisuuteen.

Elokuva alkaa komediallisesti, kääntyy nopeasti mustan huumorin puolelle, ja saa loppupuolella kauhuelokuvan piirteitä - ja väkivalta roiskahtaa. Dialogi on nasevaa. Hollywoodin kulissien taakse saa tirkistellä ja voi sitä mädän perversion määrää mikä sieltä paljastuu. USA:ssa ei taideta näin kovasta kritiikistä Hollywoodin unelmatehdasta kohtaan tykätä.

Eihän tämä mikään mieltä ylentävä elokuva ole, mutta omassa lajissaan onnistunut. Kyllä neljä tähteä viidestä antaisin minäkin, kuten Pertti Avola Hesarissa.

Loistava elokuvasää, koko päivän satoi

Tästä tuli muuten mieleen viime kesänä lukemani Avioliitto L.A.:n tapaan eli alkukielellä Los Angeles without a map. Siinäkin alkukielisessä nimessä viitataan tuohon Hollywoodissa turisteille  tarjolla olevaan tapaan bongata kuuluisuuksien luksustaloja kartan avulla. Samantapaisia toinen toistaan hullumpia syttyviä ja sammuvia tähtiä ja onnenonkijoita kreiseissä bileissä uima-allasmaisemissa. Ei vain ole ihan niin mustaa huumori tässä kirjassa kuin Cronenbergin leffassa,  railakas reissu Hollywoodiin elämänjanoisen brittimiehen seurassa sopii erinomaisesti pakoon Suomen joulukuisesta pimeydestä.

Silvia Avallone: Teräs

Minerva Kustannus Oy 2014, 427 s
Acciaio, suomentanut Taru Nyström

Piombino on kaupunki Italian Toscanan rannikolla, lähellä Elban saarta. Vuoden 2001 kuumana kesänä 13-vuotiaat Francesca ja Anna, sydänystävät lapsuudesta asti, kauniita kuin ruusunnuput, puhkeavat kukkaan Via Stalingradon vuokratalokorttelissa, Lucchinin terästehtaan hallitsemassa maisemassa. Terästehdas ja sen valtaisat masuunit täyttävät sen vierellä elävien ihmisten päivät ja tulevat unessa öihin. Parhaat asiat kiiltelevät pelosta– siteerataan etusivulla Don De Lilloa.

Anna ja Francesca, sydänystävät ja kohta naiset, tumma ja vaalea, tanssivat Britney Spearsiä, kiusaavat parvekkeilta kurkkivia äijiä; heillä on kaikki, nuoruus ja kauneus ja rakkaus. Meikki valuu kuumassa mutta elämä on ihanaa kun on nuori ja kaunis. Bella figura on tärkeintä, Francesca ja Anna ovat korttelin kaunottaret, rumat tytöt seuraavat heitä kateellisina poikien huomiosta. Lisa kelpaa vain rekvisiitaksi Francescan mustasukkaisuusdraamassa. Näissä kortteleissa ei auta odotella haaveiden toteutumista, on elettävä täysillä ja aloitettava heti nyt. Kohta on myöhäistä, sillä hiilipöly peittää ja vuorotyö kuluttaa, lapsia syntyy teini-ikäisille ja kolmekymppisenä on kaikki jo takana. Sen jälkeen on vain raadantaa, riitelyä, huumeita, köyhyyttä.

Terästehtaassa työskentelevät vuorossa, kokaiinin voimalla, Annan hyvännäköinen ja tavoiteltu, mutta vain Elenaa kaipaava veli Alessio ja hänen kaverinsa Cristiano. Lisätienestiä pojat saavat romumetallin joukosta keräämästään kuparista. Se on arvokasta metallia jota voi myydä edelleen. Nuorilla on vielä intoa, lyijy- ja hiilipöly hangataan työpäivän jälkeen ihosta ja alusvaatteista, nuoret tytöt sovittelevat stringsejä ja minihameita, elämä puhisee suonissa. Elban saari siintää kutsuvana lupauksena paremmasta elämästä. Se houkuttaa rahakkaita turisteja kesäisin, siellä ei näe terästehtaan hylätyissä romuvarastoissa eläviä sairaita kissoja, yksisilmäisiä ja hännättömiä, joita Anna ja Francesca käyvät syöttämässä.

Nuorten vanhemmat ovat jo toivonsa menettäneitä. Annan isä Arturo pettää itseään ja muita. Hän on jo saanut potkut dieselöljyn varastamisesta mutta jatkaa laveaa tietä, riskinottoa, helppoa rahaa. Hän tulee kuukausien poissaolon jälkeen Ray-Baneissa ja kalliissa takissa ja tuo pojalleen uuden auton. Poika ja isä ovat valinneet eri tavoin. Arturo ajattelee kuin Berlusconi:

Arturo heitti tumpin ulos ikkunasta, laski häikäisysuojan ja vilkaisi peiliin. Hänen pojastaan oli tullut tehdastyöläinen, typerys joka maksaa verot ja antaa vetää itseään nenästä.
- - -
'Sinä ja minä olemme erilaisia', Alessio sanoi painottaen jokaista sanaa erikseen. 'Yritä hyväksyä se tosiasia. En välitä, vaikka minua vedetään nenästä, pidän teräksen juoksuttamisesta muottiin ja typeryksen osasta, enkä itse halua huiputtaa muita'.

Francescan isää Enricoa ei enää kiinnosta muu kuin tyttärensä; Francesca on kauneinta mitä hän on saanut aikaan. Siksi hän viettää vapaa-aikansa kiikaroimalla tyttärensä liikkeitä rannalla ja mäiskimällä tätä sekä jo 30-kymppisenä mummon roolin omaksunutta Rosa-vaimoaan. Nuorten elämäninto on ainoa mikä pitää vanhemmat hereillä, mutta heidän oma elämänsä on ohitse alle nelikymppisinä. Nuoret eivät muuta odota kuin ahdistavasta ympäristöstä poispääsyä.

Ainoa vanhemmista, joka jaksaa vielä taistella paremman huomisen ja heikompien puolesta on Annan äiti, Sandra, poliittisesti aktiivinen kommunisti. Hän joutuu koville omiensa keskellä. Mies kun täydellisenä nilkkinä häipyy aina välillä kuukauksiksi odottamaan savun laskeutumista, jälkien peittymistä. Naapurin kalabrialainen Rosakin päättelee, että hänen kotona pysyvä hirviönsä on sentään parempi kuin mies, joka katoaa. 
 
Italian neorealististen elokuvantekijöiden – Rossellini, Visconti, de Sica - tavoin Avallone kuvaa duunareiden Italiaa; hiki haisee, sula teräs sihisee, pasta kiehuu kattilassa, vanhemmat raivoavat kakaroille. Ollaan Toscanassa, lähellä turistirantoja ja vanhan kaupungin ravintoloita ja kuitenkin niin kaukana. Täältäkin työ pakenee muualle; kaunis Elena, Alession entinen tyttöystävä, nykyinen henkilöstöpäällikkö tekee listaa irtisanottavista. Alession on vakuutettava sitoutumista tehtaaseen että pääsisi työnsä pitävien listalle. Eräs päivitetty versio Romeon ja Julian tarinasta tämäkin. 
 
Silvia Avallonen esikoiskirja kertoo elämänmakuista tarinaa vaikuttavien  henkilöhahmojensa kautta ja maalaa taustalla suurempaa kuvaa yhteiskunnan muutoksista, ajan ilmiöistä, rikoksista, rakkauksista, ihmisten valinnoista. Ja kuinka lopulta sattuma voi sittenkin muuttaa kaiken ja tehdä tyhjää suunnitelmista. Syyskuun 11. 2001 on Piombinossakin erilainen päivä, mutta kohta kaikki jatkuu Gildassa entiseen tapaan. Neljätoistavuotias on seksibaarissa kovaa valuuttaa. Työstä saa elantonsa mutta siihen voi kuolla.
 
Avallonella on napakan tyylikäs lause ja dialogit ovat kuin dokumentista. Tarina etenee vuolaan virran vaivattomuudella ilman pienintäkään tyhjäkäyntiä, luin melkein siltä istumalta, ja näin sen jo elokuvanakin, päässäni siis. Googlaamalla selvisi, että Italiassa Stefano Mordini onkin näköjään jo ohjannut kirjasta elokuvan. Toivottavasti hän on saanut siihen neorealismin mestareiden malliin saman autenttisen tunnelman kuin kirjassa on, ja toivottavasti tulee meillekin katsottavaksi. Kirja sai Italiassa Premio Campiellon palkinnon ja sijoittui toiseksi arvostetussa Premio Stregassa vuonna 2010.

Löysin vinkin kirjasta Leena Lumilta, sen ovat lukeneet myös Suketus  ja Omppu.

Tämän jälkeen oli vaikeaa: seuraava romaani maistui kuin pitkä piimä 50-luvulla ja jäi minulta puoleenväliin. Se ei välttämättä ole Tuula-Liina Variksen romaanin 'Rakas' syytä. Teräksen jälkimaku oli vain niin vahva ja viipyilevä.

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana.

Siltala 2014, 321 s

Maahanmuuttokriittisyys – rasismi on saanut pukeutua kokovartaloburghaan

Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen 1980-luvun alussa 20-vuotiaana, suomalaisen miehen rakastettuna. Hänen 30-vuotinen sotansa kattaa ajan, jolloin Suomi, sen eteläisimmät kaupungit ensinnä, muuttuu sulkeutuneesta Kekkosen ajan, melkein itäblokin maasta Twitter-ajan EU-valtioksi. Tänä aikana Abu-Hanna opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja valmistui maisteriksi Taideteollisesta Korkeakoulusta, valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vihreiden ehdokkaana ja oli vielä ehdolla EU-vaaleissa. Hän on Suomen 'virallinen' maahanmuuttaja, joka otetaan mukaan esimerkkinä sellaisesta silloin kun se asialle/instituutiolle/organisaatiolle tulee tarpeelliseksi. Nyttemmin hän asuu Amsterdamissa, jonne muutti tyttärineen pari vuotta sitten. Muuton syynä oli vähemmän rasistinen ympäristö, mutta varmaan myös Hollantiin juurtunut sukulainen, veli, vaikutti.

Abu-Hanna oli Suomeen muuttaessaan palestiinalainen Israelin kansalainen, syntyisin Haifasta, jossa hänen vanhempansa elävät. Hänen syntyessään palestiinalaiset olivat jo kakkosluokan kansalaisia omassa maassaan. Suomessa Israelin ystävät enimmäkseen kannattavat nykyistä Israelin hallintoa ja nimenomaan juutalaista kansallisvaltiota.

Yritys tulla hyväksytyksi suomalaisena on muualta tulleelle kovaa työtä. Opiskelijana oli hyvä kuulua osakuntaan, niinpä Abu-Hanna päätti ruveta hämäläiseksi ja istua ravintola Ilveksen illanvietoissa. Hänen sitkeytensä ja työteliäisyytensä kantaa hedelmää, hän asuu lopulta ydinkeskustassa, 'valkoisen' keskiluokan alueella ja työskentelee monikulttuurisissa kaupungin, yleisradion ja Vihreiden projekteissa. Matkalla sinne hän teki töitä tiskaajana, kaupungin puutarhaosastolla, kirjastonhoitajana. Konkreettisesti hän huomasi Suomen muuttuneen 2000-luvulla perusteellisesti kun hän teki retken Helsingin Itäkeskukseen; siellä oli koko maailma ja sen värit.

Elämä maahanmuuttajana Suomessa - epäilemättä muuallakin Euroopassa - on säännöllistä törkeyksien kohtaamista. Kahdeksankymppinen mummo tulee hänen Etelä-Afrikasta adoptoidun tyttärensä vaunujen luo ja huutaa 'saatanan neekeri'. Rakenteellisen rasismin, jota Abu-Hanna kutsuu näyteikkuna-monikulttuurisuudeksi, hän kohtaa ymmärtävän kulttuuriväen organisaatioissa. Kulttuurikeskus Caisan hallintoon kelpuutetaan vain etnisiä suomalaisia. Pohjoismaisissa monikulttuurisuus-aiheisissa konferensseissa muiden maiden edustajina on asiantuntijoita eli maahanmuuttajia, mutta Suomesta siihen sopii valita vain etnisiä suomalaisia. Vähemmistö- ja marginaaliasemassa olevat siirtolaiset ovat materiaalia, jota työstetään, mutta he eivät saa tilaa olla itse subjekteja. Se on kulttuurista kolonialismia.

Monenlaista saa iloisen Välimeren kulttuurista muuttaja kärsiä Suomessa, ilmaston lisäksi. Abu-Hanna kertoo saaneensa erilaisissa komiteoissa ja organisaatioissa hankalan maineen. Se on varmasti tienraivaajan – ja feministin - osa usein. Positiivisia yllätyksiäkin sentään on: poliisimies viittaa sormella tulemaan auton luo ja Abu-Hanna menee lapsensa kanssa sydän läpättäen. Lapsi saa poliisin virallisen merkin. Monia tukijoitakin ja ystävällisiä kohtaamisia mainitaan Taina Westistä – jonka kanssa adoptiotytär haetaan Etelä-Afrikasta – Vuoden käyttäytyjään, Sauli Niinistöön, silloin eduskunnan puhemies.

Kirjailija ei ole loukkaantunut vain omasta puolestaan. Hän näkee, että Suomessa ei ylipäänsä tajuta sitä sivistystä mistä moni maahanmuuttaja on Suomeen tullut. Esimerkkinä irakilaiset, joiden kulttuuri ja sivistys on tuhansia vuosia vanhempaa kuin meidän. Kuten monen suomalaisen, niin Suomen maahanmuuttajienkin pitää ensin ansaita arvostuksensa muualla ennen kuin meidän silmämme avautuvat. Hassan Blasimiin Umayyakin ehti Suomessa tutustua ja tämän älykkyyden havaita. Irakilaissyntyinen kirjailija voitti Independence -lehden arvostetun palkinnon. Tässäkin blogissa häntä on luettu ja arvostettu ( Irakin purkkajeesus.)

Monia ilmiöitä Suomessa Abu-Hanna havainnoi terävästi. Esimerkiksi hän toteaa täkäläisestä alkoholikulttuurista, että alkoholismi on kollektiivisesti hyväksytty asia, ja se on yksi vaikeimmista siirtolaisten integraation esteistä.

Kirja on omaääninen puheenvuoro palestiinalaisnaisen elämästä suomalaisena. Kun minäsi on toisten silmissä epämääräinen ja epäselvä, muutut pian itsellesi epämääräiseksi ja epäselväksi. Persoonallista kipakkaa puhetta korostaa se, ettei suomen kieltä ole korjattu vaan Umayyan oma tapa sanoa kuuluu. On kuin hänen kanssaan juttelisi. Monen suomalaisten kannalta hävettävän raportoinnin ohella kokemukset sisältävät onneksi myös huumorilla maustettuja koheltamisia ja väärinkäsityksiä, itseironiaakin.

Kirja pomppii vuolaasti aiheesta toiseen ja takaisin. Tahattoman komiikan puolelle kieli menee joissakin yksittäisissä virheellisissä sanavalinnoissa. Kirjan toimittaja olisi voinut näitä siivota. Joka tapauksessa Abu-Hannalla on älyä, teräviä havaintoja, huumoria ja hän kirjoittaa vetävästi. Cicciolina-nimeä käyttävä italialainen entinen pornotähti ja kohupoliitikko oli 90-luvulla kova nimi ja käväisi Suomessakin:

Viinilasi kädessä Katajanokan hiljaisessa kodissa kuulemme, että Cicciolina oli ohjannut käärmeen pimppiinsä. Vieraat ovat hiljaa. Olemme avomielisiä, akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka ajattelevat suopeasti seksuaalisuudesta, taiteesta ja naispoliitikoista. Kenelläkään ei ole hajuakaan (excuse my pun), miten käärmeen eksyminen pimppiin on taiteellinen performanssi. Mutta Cicciolina sekoitti progressiivisten ihmisten pakan ja laittoi suun kiinni. Tällaista piti ihailla.

Maahanmuuttokriittiset tekivät rasismista Suomessa 2010-luvulla taas salonkikelpoista samoihin aikoihin kun Umayya Abu-Hanna sai tyttären Etelä-Afrikasta. He lähtivät Suomesta.

Kjell Westö: Hägring 38

Schildts & Söderströms 2013, 300 s

 

Helsinki sodan kynnyksella vuonna 1938 on Westön Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaneen romaanin näyttämönä. Asianajaja Claes 'Klabben' Thune on nelikymppinen suomenruotsalainen, vaimostaan Gabista vasta eronnut, tämän yhdelle kavereistaan menettänyt. Tämän ja Thunen lisäksi neljä jo kouluajoista lähtien ystävystynyttä suomenruotsalaista ylemmän keskiluokan edustajaa kokoontuvat kuukausittain keskiviikkoklubiinsa 'keskustelemaan' eli parantamaan maailmaa miesten kesken pienessä pöhnässä, grogeja nautiskellen. Kiristyvä jännitys ja kovenevat poliittiset puheet tulevat väkisin myös miesten keskusteluihin ja vievät heitä vastakkaisiin leireihin. Liberaalit, samaan naiseen rakastuneet miehet ja konservatiivit, Hitlerin taloudenpitoa ylistävät liikemiehet ja onpa ryhmässä vielä juutalainen näyttelijä ja runoilija, kuin yleisen ilmapiirin puntarina, yhä pahemmin oireilevana.

Edellisen sodan traumat tuo mukanaan Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi, kirjan toinen keskushenkilö Milja Matilda Wiik, nuorena punaisten vankileirilla virunut työläisperheen tytär. Hänellä on salaisuus, trauma, jota hän hoitaa päättäväisesti. Keskiviikkokerhon jäsenten joukosta, jonka illanviettoihin Matilda osallistuu hankkimalla herroille purtavaa ja juotavaa, kuuluu nimittäin eräs ääni menneisyydestä. Se kuuluu Kapteenille.
 
Westö on taas tutkinut ajan sanomalehtiä ja uutisotsikoita huolellisesti. Välillä sanomalehtiotsikot ja niista saksitut uutiset tuntuvat jo päälle liimatuilta; vuoden 1938 Helsingin sijaan päähän alkaa tunkea kuvia Westöstä kirjaston sanomalehtiarkistoissa. Ajankuva on kuitenkin elävä: Helsingin kadut, ravintolat, elokuvateatterit ja kaupunginosat tuoksuvat, iskelmä ja jazz soivat. Ansa Ikonen katsoo kioskin ikkunasta kun kadulla tehdään elokuvaa. Munkkiniemi on esikaupunkialuetta. Välillä katsotaan valokuvia. Oliko muuten vuonna 1938 yleisesti käytossä värivalokuvia? Eräässä valokuvassa jollakin on ruskea paita. 
 
Kansallisuustunne, antisemitismi, rotuoppi ja natsismi – kaikkia näitä teemoja Westö valottaa keskiviikkoklubin keskustelujen kautta. Juutalainen Jary järkkyy mieleltään ja siinä mitataan ystävyyttä. Thunea ei enää keskiviikkokerhon kaikkien kavereiden mielipiteiden kuunteleminen houkuta, kuten ei myöskään yhtiökumppaniksi värväämänsä sisarenpojan kehitys, tämä kun seuraa myös ajan trendejä. Konfliktit lisääntyvät.

Samalla Thune yrittää sietää kaveripiirissä entisen vaimonsa napanneen miehen läheisyyttä. Humanistin ja rauhanmiehen olo sotaisuuteen ja kovempiin otteisiin mieltyneen lähipiirin keskellä käy yhä tukalammaksi. Entinen vaimokin on ruvennut rohkeaksi kirjailijattareksi; 'Silkkityyny'-novellikokoelma sisältää intiimejä paljastuksia, joissa Thunen rooli on nahjusmaisen petetyn aviomiehen. Konttoristi Matilda on ainoa jonka kanssa hän enää viihtyy, mutta ei hän ota siitä tunteesta oikein selvää. Nämä kirjan kaksi yksinäistä ja hylättyä ovat liiaksi omissa suruissaan ja heidän maailmansa liian kaukana toisistaan. Lähentymistä yritetään; he käyvät pienessä seurueessa kuuntelemassa Matildan veljen Konni Ahlbäckin bändiä Arizonaa. Alkoholi näyttelee pääosaa ja illanvietto päättyy nyrkkitappeluun. Thune palaa kotiinsa murjottuna surullisen hahmon ritarina.

Trilleriä romaani lähestyy toisen pääjuonensa Matildan 20 vuoden takaisten vankileirikokemusten kautta. Tunnelma tiivistyy loppua kohden, sumuverho hälvenee. Kuka tulee saamaan rangaistuksen menneisyyden vääryyksistä, heikon naisvangin hyväksikäytöstä? Kenellä noista hyvin toimeentulevista ja sivistyneistä herrasmiehistä on verta käsissään? Matilda kulkee sisäisen pakkonsa ajamana omaa tietään, milloin hurjana Miljaneitinä, milloin huolehtivana Matildana, milloin nuhteettomana rouva Wiikinä. Hänessä on kolme mieltä, jotka käyvät hänessä vuorollaan hiljaista monologia. 
 
Aika on mielenkiintoinen. Keskiviikkokerho on hyvä ympäristö ajan poliittisten jännitteiden kuvaamiseen. Matilda Wiik on loppuun asti mystinen, vääryyttä kokenut nainen, joka siirtelee pelinappuloitaan synkkä päämääränsä kirkkaana,  kuin Jeanne Moreau elokuvassa Morsian pukeutuu mustaan. Claes Thune on sympaattinen päähenkilö. Juoni vetää, se on loppuun asti jännittävä. Pieni miinus siitä, että romaani minusta loppuu kananlentomaisesti. Kuin se vauhtiin päästyään ajaisi kaarteessa seinään. Sodan varjot ovat pitkiä - sen Matilda Wiikin kostolle omistautuva nainen kirjan toisena päähenkilönä näyttää.

Inspiraatioita ja ekspiraatiota
Madeiralla 

Olin jo ähistellyt kapsäkkini kiinni, kun vielä vilkaisin blogimaailmaa ennen matkalle lähtöä, ja näin Marjatta Mentulan viestin inspiraatiohaasteesta eli kolme häntä inspiroivaa blogia, joista sain kunnian olla yksi. Kylläpä se lämmitti. Kiitos vielä Marjatta! Koska olen hidas lukija ja nimimerkkini mukaisesti levoton monen asian häslääjä, en seuraa kovin monia blogeja. Kaikki seuraamani ovat mielestäni inspiroivia, vaihtelevia ja toisiaan täydentäviä. Tähän mennessä suurin osa heistä on jo valittu inspiroiviksi, joten en aio nyt välittää saako heitä haasteen mukaan valita uudelleen, vaan valitsen. 

Ensimmäinen on tietysti Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (eli viimeinen päivitetty versio!). Marjatta on viisas, humaani ja rohkea ihminen. Meitä yhdistää sama ikäpolvi. Kuusikymmenluvun nuori muistaa aina sen ajan järisyttävät muutokset, peace & love, rokin, rakkauden, hippiliikkeen, poliittisuuden. Oman historiansa kautta jokainen katsoo nykyaikaa, muistojensa kautta kokee lukemansa. Syöpäkokemuksen jakaminen on kanssaihmisille tärkeää ja rohkaisevaa. Annoin linkin kaverilleni, joka sai saman diagnoosin vähän aikaa sitten, ja hän oli siitä saanut hyviä lukuvinkkejä, Marjatan omien päiväkirjamerkintöjen lisäksi. Kaunis kiitos Marjatalle! 

Toinen minua inspiroiva blogi on Jokken kirjanurkka. Ihailen tuota päättäväistä kirjan kuin kirjan rouskuttamista, tyylilajista, genrestä,  julkaisuajankohdasta y.m. riippumatta. Bloggaukset ovat perusteellisia, ennakkoluulottomia ja teeskentelemättömiä - ja niitä tulee ällistyttävällä tahdilla. Kiitos myös ystävällisistä kommenteista!

Marjatta ja Jokke ovat ensimmäisiä lukijoitani ja harvoja kommentoijia. Tietenkin olen inspiroitunut blogeistanne ja kiitollinen teidän huomiostanne. En ole kovin sosiaalinen blogimaailmassakaan, vaikka olenkin vilkas ja suulas ihminen. Siksi en alun perin ollut varma, osaanko olla täällä sillä tavalla kuin on tarkoitus, mutta päätin sitten olla siitä välittämättä, ja ikään kuin vain päivittää arviointitapani tähän aikaan ja välineeseen. Mutta kyllä kirjaihmiset ovat mukavia, ja on kiva osallistua myös kommentointiin ja keskusteluihin. 

Kolmas ja itse asiassa vanhin seuraamani blogi on Erkki Tuomiojan. Olen hänen faninsa nuoruusvuosista lähtien. Minulle hän on inspiroiva myös kirjabloggarina, ei vain poliittisena julkisuuden henkilönä, nyt varmaan jo pitkäaikaisimpana ulkoministerinä. Olen löytänyt hänen blogistaan m.m. Bengt Jangfeldtin historialliset elämäkerrat Vladimir Majakovskista ja Axel Munthesta, jotka olivat hienoja elämyksiä. Samoin nautin hänen omasta palkitusta kirjastaan 'Häivähdys punaista', josta aikoinaan odotin mahtavaa elokuvaa. Aineksia olisi ollut vaikka mihin, mutta ei ihan onnistunut.

Madeiran matkani meni osittain hyperventilaation puolelle. En ole niinkään reipas levada-vaeltaja. 'Onko täällä ketään korkeanpaikan -kammoista' huudahti ryhmämme opas, nuori reipas nainen kahisevissa housuissaan. Minä tulin viimeisenä kuuden hengen ryhmästämme. 'Älkää sitten katsoko alas' hän vielä ohjeisti. En katsonut, mutta hiki tuli ja pitkä ekspiraatio. Kaidetta oli, mutta myös inhottavan isoja rakoja kaiteissa. Mummo mikä mummo!

Matkalla tuli luettua Kjell Westön Hägring 38 ja Umayya Abu-Hannan Alienin silmin. Hyviä matkaseuralaisia kumpainenkin. Niistä lisää kohta.

Kuva: Madeira Live

 

Onde fica o hotel?
 
Tämä matami lähtee nyt viikoksi Madeiralle. Mukana on Pekka Borgin Sumumetsistä paahderinteille opas levadapoluille. Ostin jo uudet Ecco goretex kengät, jotta vaeltaminen sujuu. Paha vain, että jo aamulla vähän pyörrytti lukemani levadareittien selostukset. Kärsin kaikkien muiden kammojen lisäksi myös korkean paikan kammosta. Jonkin verran kokemusta kyllä on edelliseltä kerralta noin 15 vuotta sitten. Mutta laitan kengät joka tapauksessa jalkaan kun menen kulmabaariin. Lisäksi mukana seuraa John Banvillen Todistajan kirja, josta en ota selvää - onko aika sekopäistä vai todella hieno... Ja varman päälle: Kjell Westön Hägring 38.


Até logo!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Like 2014, 534 s

Min kamp. Fjerde bok. Suomentanut Katriina Huttunen 

 Lävitseni kävi värähdys

Neljännessä kirjassa Karl Ove on jo vanha tuttu. Kuten edellisissäkin kirjoissa, ajassa ei liikuta kronologisesti vaan pikku hyppäyksiä ajassa taaksepäin ja takaisin tapahtuu. Suurimmaksi osaksi tässä ollaan kuitenkin 18/19-vuotiaana ylioppilaana koulunsa taakse jättäneen, ja ensimmäisessä työpaikassaan opettajan sijaisena toimivan nuoren miehen elämässä ja pään sisällä. Samalla hypnoottisella tyylillä, tarkan yksityiskohtaisella, tajunnan virtaa seuraavalla tavalla tuohon nuoren miehen levottomaan elämään tulee imaistuksi mukaan. Välillä itsekin ihmettelin, miksi tämä on kiinnostavaa. Paljon lyhyemminkin tästä olisi voinut kertoa, toistoa oli. Uskon kuitenkin, että juuri tämä hidas ja leveä virta on se taika. Tutuksi ja läheiseksi tulemisen tunne syntyy monenlaisten pikkuisten arkisten kuvioiden kautta, jotka Knausgård huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä raportoi. Viisisataa sivua ilman erillisiä lukuja, vain pieniä välikkeitä. Niin Knausgård pakottaa lukijan olemaan tauotta mukana kaikessa, ja näin tulee tehtyä.

Håtfjordin pikkukaupunki Pohjois-Norjassa ja sen ala- ja yläaste on Karl Oven työpaikka vuoden ajan. Reservaatti, jonne ei ole helppoa saada päteviä opettajia. Hädin tuskin oppilaita vanhemmat lukion päättäneetkin käyvät. Aikaan sisältyy pohjoisen kaamos, joka näyttää samanlaiselta kuin Suomessa: ryyppäämistä. Pienen paikkakunnan ihmiset suhtautuvat tulijoihin mutkattomasti; kaikki otetaan mukaan säädystä, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Paikkakunnan kemuihin osallistuvat kaikki, 13-vuotiaista 7-kymppiseen. Tuntemattomat äijät kutsuvat nuoren miehen illanviettoon kera vodkapullon.

Pääjuonne on naiset, seksi ja sen puute, ja rakkaus. Neitsyys on se synkeä salaisuus, jota Karl Ove kantaa mukanaan samalla tarkasti huolehtien, ettei se paljastu. Hän on hyvännäköinen, oppilaitaan pari vuotta vanhempi sijaisope, joka kuolaa usean tytön perään. Tunne on usein myös molemminpuolinen. Mahdollisuuksia päästä neitsyyden taakasta tarjoutuu, mutta pelko epäonnistumisesta toteuttaa itseään kerran toisensa perään. Toiveiden täyttymys tuhraantuu parissa sekunnissa ja sen jälkeenkin pitää vielä esittää jotain muuta. Tirskuvien tyttöjen joukossa on tummasilmäinen Andrea, jonka muistoa Karl-Ove vaalii samoin kuin kouluajan Hannen. Nämä ovat runotyttöjä, heitä ei sekoiteta niihin, joiden takapuolista haaveillaan samasta puutteesta kärsivien kollegoiden kämppäkaveri Nils Erikin ja Tor Einarin kanssa.

Nuoret naiset täyttävät Karl Oven pään ja sen mikä jää yli hän omistaa kirjoitusharjoituksille ja musiikille, sillä hän on varma omasta kutsumuksestaan: hänestä tulee vielä kirjailija ja suuri. Hän aikoo vielä näyttää veljelleen, joka kehuu hänen novellejaan mutta ei usko niiden julkaisuun.  Hän saa kesälomallaan musiikkitoimittajan paikan Kristiansandin paikallislehdessä ja saa sitä kautta mainetta ja taskurahaa levyvarastonsa kartuttamiseen. Tässä vaiheessa veljesten vanhemmat ovat eronneet ja isä kasvattaa uutta perhetta. Isä ja tämän kasvava jano, välinpitämättömyys ja kovuus, jonka kanssa Karl Ove yrittää tulla toimeen, häilyy tässäkin kirjassa mukana loputtomana painajaisena. Miehen väistämätön tuho viinan viemänä, johon ei edes uusi vaimo ja perhe auta, näkyy taustalla. Isoveli Yngve on hyvä kaveri ja ratkaissut isäongelman jo mutkattomasti, ei ole enää tekemisissä eikä saavu paikalle. Isän uusi koti on muualla ja helpotus on suuri, veljekset yrittävät unohtaa virtahevon olohuoneessa.

Isän esimerkki ei toimi alkoholista vieroittavana, päinvastoin runsas ja hyvin humalahakuinen juominen on pääasiallinen viihdyke Håtjordissa, humala on ihanaa ja krapulapäivän häpeä suurta kun Karl Ove muistelee yrittäneensä suudella 13-vuotiasta. Ahdistus on selvänä sitäkin suurempaa ja aiheuttaa loputonta itsetutkiskelua, pelot toteutuvat, epävarmuus on suurta. Opettajana hän saavuttaa pieniä psykologisia voittojakin sekä poikaporukan kingistä että tukemalla koulun pihalla syrjittyä pullukkaa poikaa.  Tämä ottaa häntä luottavaisesti kädestä kiinni aiheuttaen nuoressa opessa hämmennystä.

Lumoojattaria tulee siis vastaan sekä bussissa, koulussa että kaupassa. Testosteroni näin isoina pitoisuuksina alkaa jo vanhempaa naista pyörryttää ja tämä loputon hehkumo vähän puuduttaa. Hanne, Irene, Ine, Liv, Andrea, Cecilie, Vivian, Camilla – lävitseni kävi vavahdus... Onneksi seksuaalisen epätoivon synkkä jyly välillä vaimenee ja antaa tilaa muillekin teemoille. Kirjallisuuskeskustelua Nils Erikin kanssa:

 - Thomas Mann ei ollut ihan täyspäinen, sanoin. - Tämähän on silkkaa antisemitismiä! Nils Erik katsoi minua. -Entä jos se onkin ironiaa? - Ironiaako? Niinkö luulet? - Hänethän tunnettiin ironian mestarina. - Tarkoitatko ettei hän oikeastaan ollut tuota mieltä? - Joo. - En usko, sanoin, sillä minua inhotti kun Nils Erik ojensi minua. Sitä hän teki aika usein.  

Pidin tästä pätkästä, sillä ironia on kinkkinen juttu. Sitä ei Knausgård itse viljele, hänen tyylinsä on pohjattoman avoin ja vilpittömän oloinen. Raikasta. Itseään hän ei myöskään esitä suotuisassa valossa; Karl Ove on usein ällöttävän omahyväinen juopotteleva teinikolli.

Kesällä musiikkitoimittaja ja tuleva kirjailija päätyy Roskilden festarille kaverilta lainattuine telttoineen. Telttaan kaatuu myös Vilde, ei mikään haaveiden kaunotar, mutta ponteva nuori nainen. Meno on hervotonta, sillä lopussa kiitos seisoo.

Pajtim Statovci - Onnittelut!

Kissani Jugoslavian tekijä voitti tänään Helsingin Sanomain vuoden parhaan esikoiskirjan palkinnon. En ole toistaiseksi lukenut muita ehdokkaita, mutta olin tästä voittajasta innostunut. 'Romaanin henkilöt edustavat vain itseään, eivät kokonaisia kansakuntia', toteaa kirjailija kuvatekstissä päivän lehdessä.  Maahanmuuttaja-termi ja sen kautta tulkituksi tuleminen on ilmeisen kyllästyttävää, ja varsinkin sen epäjohdonmukainen käyttö. Somalialainen tai irakilainen kun on niin helposti vain sitä, kun taas ranskalainen tai saksalainen on niin paljon muuta ensiksi. Sitä paitsi jos on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana, niin onko silloinkin maahanmuuttaja? Joka tapauksessa minusta kirjassa kiinnostavaa oli myös albaaniperheen historian kuvaus, kaikkien muiden teemojen ja lumoavan kielen lisäksi. Nappivalinta! 

Päivän Hesarin haastattelu loppuu hauskasti. Kirjailija ihmetteli, miksei häneltä kysytä miltä hänestä tuntuu voittaa tämä palkinto. 'Ihan mielettömältä...' Kulttuuritoimittaja isossa lehdessä on helposti niin viisas ja analyyttinen, että toinen voi ihan turhautua kun ei pääse puhumaan ilostaan yhtään mitään. Tarkkailijan roolissa/HS 14.11.15.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

WSOY 1987, 171 s 
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak

Ensi tutustumiseni tämän vuoden nobelistiin, jota yleisimmin luonnehdittiin yllätykseksi. En ihmettele. Ei tämä mitään kerronnan juhlaa ole, mutta enemmänkin oudon tunnelman mukana kellumista. Mutta se tunnelma on kyllä myös kihisevällä tavalla odotuksia herättävä ja siihen unimaailmaan tulee kuin mukaan imaistuksi. Kuin kulkisi sumuisella kadulla, jossa aina jokin yksityiskohta terävöityy ja vie seuraavaan. Osa yksityiskohdista muodostaa sitten toisiinsa liittyviä ketjun osasia, sumuun taas kadotessaan.

Sumussa kulkija on englantilainen kirjailija Ambrose Guise, joka saapuu Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa Tatsukea, mutta jääkin pariksi viikoksi kaupunkiin. Pariisi onkin itse asiassa kirjailijan synnyin- ja kotikaupunki nuoreksi aikuiseksi. Hän on siellä syntynyt ja asunut Jean Dekker -nimisenä nuorena miehenä, mutta vaihtanut maata ja identiteettiä. Käynti Pariisissa, josta hänen on tarkoitus palata vaimonsa ja lastensa kanssa lomaa viettämään, venyy pariksi viikoksi. Sinä aikana Ambrose kulkee Pariisin helteisiä ja autioituneita katuja yöllä ja päivällä, palaa nuoruuteensa Jean Dekkerinä. Hän asuu vuoroin hotellissa, jossa hotellin portieri itsepäisesti mainostaa hänelle Haywardin yksityistä turistiautoa Pariisiin tutustumiseksi, vuoroin itsemurhan tehneen ystävänsä, lakimies Rocroyn asunnossa, jossa muistojen arkistot avautuvat.

Yökahvilassa hän tapaa sattumalta paikalla elokuvaa tekevässä ihmisjoukossa entisen puolitutun, joka johdattaa hänet kummalliselle yölliselle autoilulle. Valkoinen Lancia ajaa tiettyä reittiä joka ainut yö. Mies on varma, ilman näkyvää todistetta, että autoa ajaa heidän molempien tuntema elokuvaohjaaja Georges Maillot. Yhtä salaperäisesti jatkuu Ambrosen/Jeanin Pariisin matka; uusi kohdattu ihminen, talo, ravintola tuo mieleen taas seuraavan kytkennän nuoruuden muistoihin.

Vähitellen vastaan tulee muistojen tärkein henkilö: Carmen Blin. Jean D. lukee Val de Gracessa kirjaa 'Kuinka he ovat tehneet omaisuutensa' ja joutuu siellä varakkaan Lucien Blinin vaimon, Carmenin laukkujen rahtaajaksi. Sitä kautta hän päätyy sekalaiseen seuraan, Carmenin rakastetuksi ja epätodelliseen, sekä huumeiden että alkoholin voimalla yöllä juhlivien joukkoon. Mitä he kaikki tekivät päiväsaikaan? Minä näin heitä vain öisin. Jean D. päivystää Carmenin luona kunnes samettikengissä hiipivä hovimestari kertoo rouvan heränneen ja aamiainen voidaan nauttia ennen kuin uusi yökierros alkaa. Kaikissa näissä tulikärpäsissä ja kiiltomadoissa oli niin vähän todellisuutta että heidän kuolemansakin...

Tämä omituisten, arjesta irti olevien ihmisten kavalkadi, ja eksistentialistinen angsti Pariisin kaduilla toi mieleen ranskalaiset Jean-Luc Godardin 60-luvun elokuvat, jotka nauttivat suurta arvostusta ja joita inhosin. En löytänyt niistä mitään, minusta keisarilla ei vain ollut vaatteita. Tästä mielleyhtymästä huolimatta pidin lukukokemusta silti kohtuullisen jännittävänä outoudessaan ja tunnelma piti tiiviisti otteessaan. Mutta nämä 171 sivua riittivät, enkä ihan heti jaksaisi saman tapaista haahuilua seurata, vaikka se onkin aika hyvä kiteytys ihmisen elämästä.

Yritän kuvitella Farmeria joka kääntyy kadunkulmassa kesäkuun lämpimässä sateessa ilman sadetakkia. Ja Carmenia yhdeksäntoista ikäisenä. Hän tulee metroaukosta ennen ulkonaliikkumiskieltoa ja menee miehen luo. Talojen päädyt, jalkakäytävät, suihkulähde ovat samat, ja olen varma että siihen aikaan Pariisissa oli yhtä polttavan kuumia kesäkuukausia kuin tänään.

Tähän sopii tunnelmaltaan hyvin Edward Hopperin maalaus Night hawks vaikka onkin toiselta mantereelta.

Kuva: Wikipedia