Sieluni hymyt -haaste

♥ Kohta on toukokuu ja kirsikkapuut  ♥

Ulla piristi päivääni heittämällä tämän haasteen, jossa ideana on listata pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät onnelliseksi, 5-105 kpl.

Olen onnellinen kirjablogeista, jotka ovat antaneet minulle ensinnä uuden tavan harrastaa lukemista ja kirjoittamista jakamalla kokemukset muiden lukevien ja kirjoittavien kanssa. Toiseksi se on antanut mahdollisuuden olla minulle sopivalla tavalla mukana somessa. Muuta kanavaa en kaipaa. Kolmanneksi minua kiinnostaa, hyvin maltillisesti, olla jotenkin tekemisissä it-sovellusten kanssa, joista tämä blogger-työkalu on esimerkki eli tähän liittyvä 'ympäristö'.

Jokaisen aamuni onnesta vastaa Hesari. Sen luettuani olen ajatusteni tonavassa sellaisessa pyörteessä, että kestää aikansa soutaa tyynemmille vesille, varsinkin sunnuntaipaketin jälkeen. Ilman Hesaria aamulla päivä on kuin emäntä ilman polkua.

Seuraan kirjablogien lisäksi päivittäin Saku Timosen blogia. Olen onnellinen, että joku jaksaa panna itsensä niin likoon ja  kynän säilällä torjua mölyävän MV-joukon ja asiantuntemuksella kumota porukan valheita.

Kirjojen lisäksi elokuvat ovat usein iltojeni ja nyt eläkkeellä, myös räntäsadepäivieni, sulostuttajia. Tämä on muuten yksi monista asioista, joiden vuoksi en voisi ajatella liittyväni monien talvikuukausiksi etelään lentävien ikätovereideni joukkoon. Elokuvat elokuvateatterissa, suomeksi tekstitettyinä, se on ihan parasta.

Olen onnellinen, kun sekoitan värejä ja maalaan. Työväenopiston kuvataideluokassa olen osa iättömien naisten porukkaa, jotka ovat hartaan keskittyneitä omaan työhönsä. Ajatus, että tätä voin tehdä kauan, riehaannuttaa.

Olen onnellinen pienestä lähipiiristäni, parhaina päivinä easily amused. Sanapari on peräisin Kurt Cobainin biisistä ja kuulostaa paremmalta englanniksi. 'I wish I were like you, easily amused.'

Olen onnellinen ystävistäni, joista suuri osa on ex-kollegoita Joensuusta ja Helsingistä. Siitä, että yhteinen historiamme jatkuu edelleen, jo vuosikymmenten ajan.

Olen onnellinen jokaisesta onnellisesta koirasta jonka näen. Jos pystyn koiraa ohimennen korvan takaa rapsuttamaan, on se pieni onnen hetki. 

Olen onnellinen kun leipätaikina kohoaa hyvin uunissa.

Olen onnellinen, että vuoden kamalin huhtikuu on kohta ohi ja vuoden ihanin toukokuu koittaa.


Haastan Marjatan, ketjukolaajan, Jaanan ja Tuijan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Vuosina 1866-68 Suomen väkiluku väheni kahdeksalla prosentilla ja oli muutamia vuosia alempi kuin vuonna 1865, ennen suuria katovuosia. Katovuodet aiheutuivat kahdesta peräkkäisestä ankarasta talvesta, jotka tuhosivat sekä vilja- että perunasadot. Saattoi olla, että harjoitetulla talouspolitiikalla vielä syvennettiin vaikutusta. Jotain sen suuntaista J.V. Snellmankin näkyi pohdiskelleen Wikipedian mukaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on impressionistinen pienoisromaani talvesta 1867-68. Suomen talvinen maisema hautautuu metrien paksuisiin valkoisiin lumikinoksiin, kauniisti kimaltaviin ja tappaviin. Maaseudun autioituvien torppien ovet jäävät selälleen, lumi peittää eteiset ja tuvassa makaa sinne jäätynyt miehen ruumis mustassa läikässä. Äsken vieraalle haukkunut koira löytyy aamuyöstä kuoliaaksi revittynä, osittain syötynä mutta niin on tekijäkin jo joutuva varisten ruoaksi. Helsingin Katajanokalla huorakortteleiden hökkelit uhmaavat jäätävää tuulta mereltä, kun kaupunkiin raahautuu laumoittain rääsyisiä kerjäläisiä maaseudulta.

Tällaisia näkymiä Ollikainen nostaa esille sadanviidenkymmenen vuoden takaa. Maaseudulta pois pyrkivien joukosta seurataan Korpelan Marjan taivallusta kerjuulle, pysähtymisiä milloin missäkin torpassa, jossa isäntä käy yöllä kimppuun, emäntä haukkuu huoraksi. Mutta on tönöjä, joissa tulijoiden kanssa jaetaan se viimeinenkin mitä on, vesivelli, pala pettuleipää. Nälkään nääntyvillä on sisällään kissanpentu, joka raapii pienillä kynsillään vihlovaa kipua ihmiseen.

Helsingissä näkökulma vaihtuu varakkaamman porvariston, kamreeri-Larsin ja lääkäri-Teon, Renqvistin veljesten turvatumpaan elämään. Lars ihailee esimiestään, senaattoria, mutta Teolla on ammattinsa ja naimattoman miehen vapaa-ajanviettonsa kautta enemmän kosketusta tavallisten ihmisten elämään. Kaupungin viskaalit istuvat punssilasillisella maan tilaa pohtimassa ja jotenkin tutunoloisesti kommentoimassa:

Köyhä väki on saatava sidottua kotiseudulleen. Se on pahinta mitä voi tapahtua, että nämä vaeltavat kerjäläislaumat tästä vielä kasvavat.
 - Kyllä ne kasvavat.
 - Miten heidät saisi ymmärtämään, kuinka toivoton mahdollisuus se on, Löfgren tuskailee.
 - Toivoton kyllä, mutta mahdollisuus kuitenkin, kuten sanoit.

Ollikaisen aihe on niin traaginen, että ihan nimen perusteella välttelin kehuttua romaania. Onneksi menin taas vanhaan halpaan: kun vielä ulkomaillakin kehutaan, niin alkaa suomalainenkin uskoa. Sillä vaikka aihe on rankka ja ahdistava, synnyttäen lähes fyysistä palelua ja ahdistusta, Ollikainen kertoo tarinansa sellaisella tyylikkyydellä ja kauniisti säkenöivillä sanoilla, että en osaa verrata sitä kuin impressionistiseen maalaukseen. Valoläikät kirjailija sipaisee esimerkiksi luonnosta. Kyyllä on hallanväriset silmät ja suussa hampaat kuin jääpuikot. Tämä taisi olla huonoin esimerkki valosta, käärme kun toimii enteenä tulevasta. Se sihisee Marjalle kohmeisten puolukoiden joukosta. Myötätunnolla kirjailija kuvaa sitkeitä, loppuun asti ponnistelevia henkilöitään. Lapset, Mataleena ja Juho keikahtelevat kinokseen, mutta uskovat että parempaa kohti mennään. Pietarin leipäkaupat ja pulskat kauppiaat kajastelevat Marjan silmissä.

Lukija saa hengähdystaukoa vatsaa jomottavasta nälästä, luita hyytävästä pakkasesta kaupunkilaislääkärin tyystin toisenlaisen elämän välähdyksistä: Teo roikkuu Cecilian, prostituoidun löysässä hirressä, keikkuu häpeänsä ja rakkautensa tukalassa ristivedossa.

Esikoiskirjassaan Ollikainen onnistuu muovailemaan nykykielestä paitsi runonomaisia helmiä myös vinkeästi vanhahtavat puitteet 150 vuoden takaisille tapahtumille. Lause lauseelta lukija huomaa istuvansa taaksepäin kulkevassa junassa, joka vaihtuu hevosrattaisiin, ja olevansa samaa ihmisten virran jatkumoa kuin Marja ja Mataleena, Teo ja Lars ja Raakel, täällä Suomen niemellä. Siellä, Helsingissä sattumalta kohtaavat romaanin henkilöiden polut;  valoa ja toivoa alkaa pilkahdella ankaran talven jälkeen.  Hakaniemen pajoilta kohoavat tummat savujuovat kuin purot siniselle taivaalle.

Kotimainen uusi mieskirjailija joka innostaa. Harvinaista herkkua minulle.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012, 140 s
Kansi Elina Warsta

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Ne saa kulkea irrallaan ja raiskata vaikka koko maaseudun - niiden mielestä jotka valvovat tätä piirikuntaa

Minkä vuoksi järkevät ihmiset suorastaan tulevat raivohulluiksi heti kun joku asia vain sivuaakin neekereitä, se on sellaista, jota minä en yritäkään ymmärtää.

Ei ollut ihan helppoa kirjastostakaan löytää tätä romaania. Sen verran paljon pöhinää on viimeiset pari vuotta ollut Harper Leen ympärillä. Ensin löytyi mystinen, viitisenkymmentä vuotta piilossa ollut romaani, tämän esikoisromaanin jälkeen ja ilmeisesti samanaikaisestikin kirjoitettu mutta aikanaan julkaisematta jäänyt Kaikki taivaan linnut. Sitten kirjailija kuoli. Lopulta kirjaston hyllystä löytämäni opus oli niin kulahtanut, että ensimmäisen kerran paperoin kirjaston kirjan meidän yhteisen taipaleemme ajaksi, vain saadakseni siihen ryhtiä.

Kuin surmaisi satakielen on myös elokuva. Siitä tulee mieleen ylevän moraalinen Gregory Peck pitämässä puhetta eräässä amerikkalaisen elokuvan perusnäyttämöistä, oikeussalissa. Aika jota romaanissa eletään on 1940-45 siitä päätellen, että Hitlerin tekemisistä puhutaan ohimennen ja niistä puhutaan preesensissä. Suomennos, Maija Westerlundin, on vuodelta 1961. Se on osittain vanhentunut. Päällimmäisenä siitä nykylukijalle todistaa neekeri-sanan käyttö yleissanana, mutta on muitakin sanoja ja rakenteita. Kuten vilpola, joka on kai terassi, kuisti tai veranta.

Vilpoloita löytyy sen kadun varrelta Maycombin kaupungissa Alabamassa, jossa sisarukset Scout, koko nimeltään Jean Louise ja Jeremy eli Jem, kymmenen ikävuoden molemmin puolin varttuvat yksinhuoltaja-isänsä Atticus Finchin ja mustan palvelijan Calpurnian hellässä huomassa. Atticus on lakimies. Scout on romaanin keskushenkilö, minäkertoja, toimelias poikatyttö. Hänen näkökulmastaan tapahtumat kerrotaan. Lapset näkevät yllättävän tarkasti. Jo vauvat rekisteröivät tiuskaisun ja oppivat varautumaan, puolustautumaan. Kolmas tärkeä porukassa on muualta kesälomalle saapuva Dill-poika, heittopussi vanhemmilleen, mutta tärkeä Scoutille, tuleva aviomies, näin ovat lapset päättäneet.

Taitavasti kirjailija kuljettaa lukijaa lasten salamyhkäisistä rosvoleikeistä laajempaan yhteisön kuvaan. Kun lapset virittelevät ansoja naapurin erakkoperheen kaikkein erakkomaisimmalle jäsenelle Boo Radleylle, taustalla kasvavat puutarhan onkaloiset puut, näkyy pölyistä katua, vesikauhuinen koira, juoruileva nainen naapuripihassa. Lapset elävät arkeaan, kesälomaa, isä lukee lehtiä. Pienistä palasista rakentuu vähitellen maisema pikkukaupungista, jossa isä Atticus tekee väsymätöntä  työtä heikompiosaisten puolesta, kaikkein heikoimpien eli mustien. Samalla kodin seinien sisällä dialogi kertoo, kuinka isä kasvattaa Scoutia ja Jemmiä  pois helpoista päätelmistä kohti humanistin, rauhanrakentajan maailmaa, vähemmän mustavalkoista.  Toivoin sinun ymmärtävän, mitä on todellinen rohkeus, sen sijaan että kuvittelisit rohkeuden olevat mies ase kädessä. 

Suvun historiaa ja Yhdysvaltain sisällissodan asetelmiakin sivutaan monen Finchin suvun jäsenen kautta, joita käy kylässä. Etelävaltioiden osavaltioita kutsuttiin Konfederaatiksi.  Atticus on nähnyt, kuinka asenteet ovat koventuneet, entisiä orjia eivät paikalliset valkoiset halua hyväksyä tasa-arvoisiksi. Scoutin ja Jemin on käytävä läpi  monia suoria ja vaivihkaisia vihan purkauksia laillisuusmies-isäänsä kohtaan, joka on nähnyt monen maanviljelijän köyhtymisen.

Atticus sanoi, että ristimällä ihmisiä Konfederaatin kenraalien kaimoiksi heistä tehtiin hitaasti juoppoja.

Monista värikkäistä Maycombin tyypeistä syntyy elävä kaupunki. Lähetyspiirin rouvien kaakkukahvit on herkullinen kuva omahyväisestä, aina oikeassa olevasta porukasta, jonka hörhelöiden alta paljastuvat julmat asenteet.  Rouva Merriweather nyökkäsi viisaan näköisenä. Hänen äänensä kohosi yli kahvikuppien kilinän ja sen vaimean massuttavan äänen, mikä syntyi naisten pureskellessa kaakkuja. - Tässä kaupungissa on hyviä mutta harhaanjohdettuja ihmisiä.

Kuin surmaisi satakielen näyttää 'helpolta' elokuvan pohjaksi, koko tarina etenee harvinaisen sujuvan dialogin kautta. Välillä ihmettelin, onko nyt kahdeksanvuotias noin kypsä ajatusmaailmaltaan mutta kyllähän lapset vaistoavat hyvin epäjohdonmukaisuuden, sellaisen johon vanhemmat ovat jo tottuneet. Kuten esimerkiksi kun Scout ihmettelee jotain paikallista rouvaa, joka on niin myötätuntoinen juutalaisten kärsimykselle mutta samalla niin ilkeä omilleen. Kertomus tihenee kohti kulminaatiotaan, oikeudenkäyntiä, jossa on väkivallasta syytettynä musta mies ja syytteen nostajana valkoinen nainen.

- Pelkäsitte joutuvanne pidätetyksi, pelkäsitte saavanne vastata siitä, mitä olitte tehnyt? - Ei sir, mä pelkäsin joutuvani vastaamaan siitä, mitä mä en ollu tehny.

Rasismin lisäksi Kuin surmaisi satakielen nostaa esille muitakin erilaisuuden kohtaamisia, kuten juopon Dolphisin, jonka juoppous on pelkkä kulissi sille että hän haluaa elää omanlaistaan elämää ja tehdä omia valintojaan, kun ne eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä. Juopolle ne sallitaan.
Pulitzer-palkittu romaani onkin taas hyvin ajankohtainen. Ei tarvitse kuin vaihtaa 'neekerin' paikalle 'pakolaiset, turvapaikanhakijat' niin ollaan hyvin lähellä tämän päivän keskustelujen äänenpainoja meillä ja Euroopassa.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
To Kill a Mockingbird, 1960, suomentanut Maija Westerlund
Gummerus 1990, 8. painos (1. 1961) 333 s

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär

Mozart ajattelee puhemies Maoa aina, päällikkö sanoi.

Mikä vavisuttava vaikutus voikaan olla pienellä kätketyllä laukullisella länsimaisia romaaneja kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa 1970-luvun alussa! Se voi muuttaa paitsi kahden nuorenmiehen myös pienen vuoristokylän elämää monella tapaa. Vuoristokylä sijaitsee lähellä Yong Jingin kaupunkia, Taivaallisen Feeniksvuoren rinteillä. Siihen kylään lähetetään nuoria uudelleenkoulutettavaksi. Kuten Dai Sijie ja hänen paras kaverinsa Luo, lääkäreiden eli parempiosaisten lapsia, joita Maon Kiinassa mielellään kiusattiin.

Dai Sijie on kiinalaissyntyinen kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka on asunut Pariisissa vuodesta 1984. Hän on edelleen Kiinan kansalainen. Balzac ja vaatturintytär on hänen omaelämäkerrallinen, useamman kerran palkittu esikoisteoksensa.

Kulttuurivallankumouksen aikana mielivalta rehotti eikä kukaan ollut siltä turvassa. Dai Sijien ja Luon vanhempia rangaistiin ja heidän kouluja käyneet poikansa lähetettiin syrjäiseen vuoristokylään pakkotyöhön hiilikaivoksiin ja pelloille, kivikautisiin olosuhteisiin. Aihe on rankka, mutta romaani on paikoitellen mielettömän hauska. Mieletön on oikea sana, koska onhan se absurdia. Minäkertojalla on tarkka, kätketyt inhimilliset halut ja juonet monenlaisten kulissien takaa erottava katse. Nuorillamiehillä on sen varsinaisen kasvatuksensa jäljiltä kova itseluottamus ja nokkeluus karuissakin olosuhteissa löytää mahdollisuutensa, sekä elää että nauttia vielä hengenkin ravintoa. Luja ystävyys kestää jopa rakkauden, jossa on kolmiodraaman aineksia. Kirsikankukkamainen vaatturintytär mustine silmineen on kylän kaikkien miesten sekä salaisen että avoimen himon kohde.

Kaveruksilla ei ole paljon mitään mukanaan, mutta herätyskello on. Siihen sattuukin kylän päällikkö iskemään silmänsä. Kellotaulussa kukko nokkaisee riisinjyvän joka sekunnilla. Pojat käyttävät päällikön kellorakkautta estottomasti hyväkseen. Kolmannella uudelleenkoulutukseen saapuvalla pojalla on sitten laukku. Laukku täynnä tarinoita, mutta ne ovat kiellettyjä ja koko laukku kätketty. Kirjojen ja niiden tarinoiden varaan, Balzacin Ukko Goriotista Dumas'n Monte Criston Kreiviin rakentuvat poikien pyrkimykset, elossapysymisen toiveet, rakkaudet. Vaikutus laajenee lopulta Taivaallisen Feeniksvuoren muotiinkin. Siinä alkaa näkyä välimerellistä tuulahdusta. Sillä ei mikään poliittinen järjestelmä, eivät minkäänlaiset talouspakotteet voi riistäää naisilta pukeutumisen halua, joka on yhtä vanha kuin maalma, yhtä vanha kuin äitiyden kaipuu, sanoo Dai Sijie. Tarinoiden voima leimahtaa ympäristössä, jossa mitään ei ole saanut kuulla eikä nähdä. Kaupoissa länsimaisen kirjallisuuden hyllyssä on tarjolla Albanian kommunistijohtaja Enver Hoxhan kootut teokset.

Dai Sijie loistaa kertojana, Kiinan jylhä luonto rotkoineen ja kirkkaine lampineen päilyy taustalla, komiikan pyörteet imaisevat mukaansa kaikki kauheudet mustien helmien kaltaisista täistä puhvelin veren nauttimiseen, luja ystävyys ja rakkauden siivittämä optimismi jyräävät näyt kiinalaisen sairaalan käytäviltä, joissa potilaat hoitavat omat ruoanlaittonsa. Tämän helmen löysin minäkin Elegian blogin kautta.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär
Balzac et la Petitte Tailleuse chinoise, 2000, suomentanut Annikki Suni
Otava 2001, 205 s

Bella Italia - l'assassino di massa degli uccelli

Fotografia: Markku Rantala, Kari Eischer 

Nei paesi mediterranei si uccidono ogni anno 11-36 millioni di uccelli, illegalmente. L'Italia è il paese più pericoloso per loro, l'Egitto il più peggiore per gli uccelli migratori. Ho letto questa informazione stamattina nel giornale. Lo sapevo già prima ma le quantità enormi sono incomprensibili. Fra i miei libri più amati è la storia di Axel Munthe (La via per Capri, scritto da Bengt Jangfeldt), il famoso medico svedese che era uno dei primi protettori della natura, conosciuto per il suo Villa San Michele sulla isola di Capri. Li aveva creato una zona di paradiso per gli uccelli dove era vietato di cacciarli.

Sono già 150 anni passati dal tempo di Munthe ma ancora noi, amici della natura e degli uccelli dobbiamo leggere di questo terribile  omicidio di massa degli uccelli. Che non aiutano le leggi dell'Unione Europea è molto deprimente. Per noi finlandesi gli uccelli migratori sono molto benvenuti segni della primavera. Neanche noi siamo innocenti alla diminuzione degli uccelli arrivando ogni anno. Da noi l'industria di legno favorisce boschi con alberi sempre più gioveni, impoveriscendo anche le possibilità degli uccelli. Il risultato è che sia la quantità che le specie riducono nella nostra natura.

Gli uccelli, meglio che nessun altro animale su questo pianeta, dimostrano che non ci sono confini veri e che siamo tutti dipendenti degli azioni dell'altro.

Mi scuso della lingua, sono finlandese, una che ama la lingua italiana e anche il paese come migliaia di turisti. Non vorrei che un paese cosi bella uccida gli uccelli che noi aspettiamo con impazienza ogni anno. Se qualcuno in Italia legge questo, come spero, lo considera come un appello dal nord. Non possiamo sconsigliare gli uccelli la rotta che usano per migrare, ne dobbiamo parlare noi, la gente che ha la capacità di smettere di fare delle bruttezze.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Muistot yhteisistä hetkistä Sabinan kanssa eivät jättäneet Samia rauhaan. Vaikka libaulainen ilotyttö Sabina Urkutniewitz oli poistunut 24-vuotiaan suomalaissotilaan elämästä, nainen oli vasta aloittanut tiensä suomalaisille teatterilavoille. Tekeillä olivat ensimmäiset sävelet laulunäytelmään Jääkärin morsian. Samin putkakierros päättyi lokakuun loppupuolella, jolloin päiväkirjoissa on viimeinen merkintä Sabinasta.

Mikko Porvali on poliisi ja oikeustieteen maisteri, sotahistorioitsija  ja kirjailija. Näiden lisäksi karjalainen ja ortodoksi.  'Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio' oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2011.

Rautasormuksessa Porvali kertoo sodan erottamista, yhdistämistä, kadottamista ja uudelleen löytyneistä ihmisistä, usein rakkaussuhteista mutta myös uhrautuvista ystävistä, äideistä ja pojista, isistä ja tyttäristä. Hänen suvullaan on juuria Venäjän Karjalassa ja emigrantit ovatkin monessa kertomuksessa pääosassa. Historioitsija on koonnut kirjansa sukunsa ja näissä tositarinoissa esiintyvien henkilöiden historiaa tutkien, jonkin verran haastatteluin ja sisällyttänyt moniin otteita kirjeenvaihdosta. Jokainen luku päättyy hänen omaan kertomukseensa, kuinka juuri tämä tarina on hänen kohdalleen osunut. Se lisää sitä jatkuvuuden tunnetta mitä sota-ajan historiakin on, ajan katkeamatonta virtaa.

Porvali kirjoittaa myötäelävästi, tunteella, moni henkilö on jotain kautta sukuakin. Näkökulma aikaisempaan sotaan on valkoisten ja jääkäreiden. Mukana on monia Akateemisessa Karjalaseurassa toimineita aktiiveja, jopa IKL-pappi, jonka korkeampia voimia kutsuvat ja sotahurmosta tihkuvat kirjeet alkoivat kyllä yököttää ja koko kirja vähän polttaa näpeissä. Työläiskodinkin selitetään sentään olleen hengeltään valkoinen... En silti kokenut tätä minään sotasankareiden läpimarssina. Enemmän oli värikkäitä ihmiskohtaloita, yllättäviä pelastumisia ja tavallisten ihmisten sinnittelyä epäonnistumisista suurimmassa, sodassa. Ja tietenkin kaiken kestävän mutta myös yllättäen hiipuvan rakkauden tarinoita. Lisäksi Porvali on halunnut kirjallaan osoittaa kunnioitusta niille sodassa kaatuneille, jotka jäivät rajan taakse ja joita ei koskaan myöhemmin löydetty. Muutama heistä on saanut oman luvun tähän tositarinoiden kokoelmaan.

Rautasormus oli ennen talvisotaa keksitty hanke, jolla pyrittiin saamaan kansalaiset mukaan rahoittamaan sodan vaatimia asehankintoja: ehdotettiin että kultasormukset vaihdettaisiin rautasormuksiin. Wikipedian mukaan kerätyllä kullalla olisi hankittu jopa 30 hävittäjää, mutta sen vaihtaminen rahaksi viivästyi ja koko hanke siinä mielessä epäonnistui.

Ennen toista maailmansotaa Viipuri oli vilkas ja kansainvälinen kulttuurikaupunki ja Terijoki suosittu lomakohde. Vanhempieni ikäluokka ne vielä tunsi, mutta se ikäluokka alkaa jo olla poistumassa maisemista. Terijoki oli kuulemma aikoinaan Pohjolan Rivieraksi kutsuttu, valkoisine hiekkarantoineen. Neuvostoliiton alkuaikoina se muuttui sittemmin salakuljetuksen ja vakoilun keskittymäksi, jossa liikkui paljon mm brittejä. Esimerkiksi James Bondin esikuva Sidney Reilly. Nämä seudut samoin kuin Baltian maiden maisemat esiintyvät monessa Porvalin historian tuokiokuvassa.

Liikuttavimpia kohtaloita kirjassa on Arvon ja korpraali Myyryläisen tarina. He tapasivat ensi kerran 30-luvulla. Alikersantti Arvo Peippo auttoi alokas Myyryläistä saamaan tarpeellisen loman heinäntekoon. Myyryläisellä oli kotona vain iäkkäät vanhemmat ja juoppo veli. Syksy oli tulossa. Seuraavan kerran miehet tapasivat toisensa kymmenisen vuota myöhemmin jatkosodassa. Upseeriksi ylennyt Arvo oli loukkaantunut joukkueensa etunenässä venäläisten tulituksessa ja jäänyt tajuttomana pimeälle ja jäiselle pellolle. Uupunut joukkue oli vetäytynyt takaisin leiriin. Ryhmän sattumalta kohdannut lääkintämies Myyryläinen lähti erikseen hakemaan tuttua miestä venäläisten tulituksesta piittaamatta. Arvo saatiin paareille ja autiotuvan kautta ojaa pitkin pelastettua. Arvolla oli sittemmin kotona seinällä valokuva, joka ei esittänyt ketään sukulaista. Se oli eräs lääkintämies Myyryläinen - kertoo Porvali loppukaneetissaan.

Nuorina Viipurissa ja Pietarissa rakastuneet Miliza ja Alexander tapasivat uudelleen vasta kypsällä iällä, sitä ennen Alexander oli elänyt Argentiinassa ja Miliza jäänyt Suomessa leskeksi mutta vanha rakkaus ei koskaan ruostunut.  Kuka sitten oli tuo juoppo, joka Helsingissä hyppäsi Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta ja kuoli? Entä tuo vaitonainen Ilja Repiniä muistuttanut tyyppi KGB:n majurin vermeissä, joka tuli hautajaisiin?  Sihvon jääkäriveljeksistä Sam sävelsi Jääkärin morsiamen mutta muuten Sam Sihvo oli enemmän runoilija ja muusikko kuin sotilas. Hänen sydänsurujen täyteinen tarinansakin on kerrottu ymmärtämyksellä. Kaikki rakkaustarinat eivät pääty onnellisesti. Jotkin parisuhteet tuntuvat särkyvän liian vähästä - toiset taas sujuisivat onnellisemmin, jos ne päättyisivät nopeammin.

Monista sotasankareista ja sodan tunnelmista huolimatta kirjasta päällimmäiseksi jää elämää ja sen moninaisuutta ymmärtävä ääni. Paatokselle nauraa Milka-vanhuskin: - Se oli sellainen sotahullu pappi, se minun mieheni. Mutta hän oli myös suuri rakkauteni.  


Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta
Atena 2013, 236 s

David Duchovny: Pyhä lehmä

David Duchovny on Salaiset kansiot TV-sarjasta tunnetuksi tullut yhdysvaltalainen näyttelijä. En koskaan katsonut tätä sarjaa. Näyttelijä teki siis uuden aluevaltauksen ryhtymällä kirjailijaksi, kuten näyttelijäkollegansa Gillian Anderson samasta sarjasta.

Elsie on lehmä, Jerry alias Shalom on possu ja Tom on kalkkuna. Eli kyseessä on faabeli, eläinsatu, satiiri. Elsie sattuu laitumeltaan näkemään ikkunasta isäntäperheen jumallaatikosta eli TV:stä kuvaa tuotantoeläinten kohtalosta. Idea ottaa se kohtalo omiin sorkkiin syntyy siinä samalla. Bestis Mallory on vain kiinnostunut naapurissa pärskyvistä sonneista, mutta Elsie lähtee matkaan ja saa erinäisten vaiheiden jälkeen mukaansa myös Jerryn, myöhemmin nimeltään Shalom ja Tomin. Kaikilla on haaveena lokoisat olot unelmien maassa. Elsiellä se on tietenkin Intia, jossa liikenne pysähtyy kun pyhä lehmä seisoo ajotiellä, Shalomilla Israel päinvastaisista motiiveista - sika jätetään inhosta rauhaan "kelaa mikä paratiisi"- ja kalkkunalla se on Turkki = Turkey = turkey = kalkkuna. Tom pakenee marraskuun neljättä, kiitospäivää. Karpalohillo on kiitospäivän kätyri! Hillotettu kuolema!

Duchovny vetää porukkaansa rennolla otteella, läppä lentää otusten kesken ja Elsie & kaverit murjaisevat vitsin poikineen maailmaa havainnoidessaan. Siitä huolimatta että matkassa on runsain mitoin stressaavia vaiheita, jolloin Elsieltäkin saattaa hermostuksesta pudota rieska. Samalla käsitellään tuotantoeläinten kurjuuden lisäksi muita ei niin pieniäkään maailman ongelmia, kuten Israelin ja Palestiinan konfliktia - peace peace!. Aidan pystyttäjät eivät tunnu tajuavan, että itsekin ovat vankilassa, kaksi vankilaa, mietiskelee Elsie viisaasti. Matkalla kaverukset törmäävät vielä kameliin, entiseen savukemalliin. Maailmanrauha on lähellä.

Havaitsin lukeneeni nuortenkirjan. Minulle hieman pitkitetty vitsi. Mutta kieli on paikoitellen oikein nasevaa, semmoista pirtsakkaa teinikieltä eivätkä otukset välttele vaikeitakaan asioita.  Napakka suomennos myös. Voisi kolahtaa murrosikäisille. Ja onhan Elsie-lehmä liikkis

Ymmärrän, että myös Malloryn valitsema elämä voi olla arvokas ja pyhä. Hän viettää lyhyen onnen ajan maatilalla lapsensa kanssa ja uhrautuu sitten ihmisten ravinnoksi. Siinä on yksinkertaista, kaunista symmetriaa. Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. 

David Duchovny: Pyhä lehmä
Holy Cow 2015, suomentanut Ilkka Salmenpohja
Like 2016, 205 s

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

'Älä iske näyttämömestaria'

Lukasz Kanowski - Puolan juutalaista sukujuurta - Luke, on koulunsa päättänyt nuorimies. Vaikka on ikänsä kirjoittanut, hän tekee töitä paperitehtaalla sillä duunaritausta velvoittaa. Yliopisto ei ole meitä varten, hän oli päätellyt. Elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on nuorelle kaksikymppiselle työtä ja baareja ja aika menestyksellistä naisten metsästystä. Isä on samasta tehtaasta eläkkeellä ja juopottelee täysaikaisesti. Äiti on pojan lapsuudesta saakka ollut mielisairaalan hoidokki. Isän ja pojan välillä on iso skisma äidista; poika näkee potilaassa edelleen läheisen, taiteellisen äidin, isä sairaalan hoidokin. Luke järjestää äidille jopa pienen karkuretken National Galleryn taiteen äärelle.

Samanaikaisesti, 60-luvun puolivälissä, Nina Jacobs lopettelee Lontoossa kouluaan ja käynnistää uraansa näyttelijänä. Näyttelijä-äidin tytär on tuon äitinsä jyräämä, alistama ja kiusaama, omasta tahdosta ja itsetunnosta paljaaksi riisuttu uhri, kauniskin mutta se ei auta. Äiti tökkii Ninaa eteenpäin, tarjoaa suhteitaan, esimerkiksi Lontoon teatterimaailmassa hyvin verkostoitunutta homo/biseksuaalia Tonya.

Sattuma ja kohtaamiset muuttavat nuorten polkuja, kuten niillä on tapana. Paul ja Leigh eksyvät Luken kaupungin, Sestonin kaduilla ja noiden kolmen kohtaaminen muuttaa kaikkien suuntaa. Heistä tulee tiimi teatterin tekijöitä.

Brittiläinen Sadie Jones kertoo vetävää tarinaa Luken ja Ninan, Paulin ja Leighin suhteista, rakkauden syttymisestä ja sammumisesta, seksistä, Lontoon teatterimaailmasta, suhteista ja vaikuttamisesta, ystävyydestä ja unelmista. Nuorista joille tulevaisuus on vielä pelottavan avoin. Kaupungin kadut ja baarit sykkivät seikkailua ja lupauksia. Ihmiset verkostossa pelaavat peliään, jonka rakastuminen sekoittaa perin pohjin, mutta se, rakkaus, on sittenkin pettävää. Toinen ei ole koskaan siinä eikä sitä mitä toinen odotti. Näitä tunnelmia Jones kuvaa taitavasti, dialogit ovat napakoita ja autenttisen oloisia. Luke on avoin ja temperamenttinen tyyppi, joka on valmis uhraamaan isonkin menestyksen mahdollisuuden rakastuttuaan. Hän hikoilee nuorena teatterin käsikirjoittajana. Se hiki ja työ tulee lähelle.

Harjoituksia värittivät kaikkien osallisten raivonpurkaukset ja kauhu - kaikkien paitsi Luken, jonka ylle oli jostain syystä laskeutunut täydellinen autuus, kuin lääke, joka vei kaiken pelon pois ja kietoi hänet nautintoon siitä, että hänen näytelmänsä oli tuotannossa.

Kaikki tyypit sivupersoonia myöten ovat tarkkoja muotokuvia; Luken lisäksi Ninan häilyvä ja hysteerinen olemus, Leighin feministinen aggressiivisuus - hänelle rakastuminen on kompastumista, jolta pitää suojautua -  Paulin rauhallinen luotettavuus ja Tonyn ovela seurapiiri-know how. Lataus syntyy rakkauksista, julkisista ja salatuista. Vähän semmoista Tuulen viemää -tyyppistä kuviota, että lukija havaitsee onnen mahdollisuuden ja sen tuhoutumisen, koska ihmiset tulkitsevat toisiaan väärin, pelkäävät tappiota ja nöyryytystä, suojaavat itseään siltä ja sattuma puuttuu peliin. Ja on ääneenkin lausuttuja periaatteita, kuten 'Älä iske näyttämömestaria'.

Rakkauden intiimein osuus sisälsi myös heikkoja kohtia - kuin olisi kävelemässä metsässä ja yllättäin saapas painuukin suon silmäkkeeseen. Biseksuaali heittäyty innokkaasti homoseksiin, mutta myöhemmin naps innostuu yhä enemmän vaimostaan. Intohimoinen rakkaus lakastuu ällistyttävän nopeasti. Se nuoruus! Ja sitten hieman vaivaannuttavia seksin kuvauksia. Jotain pehmopornon tyyppistä, tahattoman koomista oli mukana. Odottamisen synnyttämä adrenaliini herätti hänessä seksuaalista jännitettä. Lukiessa tuli mieleen Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (oikeastaan aika saman sointuinen nimi suomennoksissa), sen niukasti mutta henkeä salpaavasti kerrottu, ehdottoman vakavasti otettava intohimo.

Myös käsikirjoittaja-Luken menestyksiksi kääntyvät näytelmäkäsikirjoitukset jäävät kuvauksiltaan ohuiksi. Lukijan pitää uskoa niiden sisällöt merkittäviksi kirjailijan adjektiiveista, mutta sisältöä ei otsikoita enempää tule.

Parhainta ja kirjailijan ominta on Lontoo, se kurkkii joka nurkan takaa, kuin yksi päähenkilöistä. Taksimatkat Camdenin sähkökatkojen vaivaamasta vuokrayksiöstä pikkuteatterin takahuoneisiin, metromatkat, bussimatkat, seurapiirien samppanjaravintolat. Loistokkaat salit vaihtuvat vauhdissa baareihin ja kuppiloihin, matkalla katujen kivetykset soittavat taustoja.

Olin ehkä virittänyt odotukset liian ylös - monien luettujen kehujen jälkeen. Odotin tymäkämpää sisältöä. Kuitenkin romaani on vetävä ja helppolukuinen ja kirjailija todella lahjakas kertoja. Siitä se vaivattomuuden tunne. Tarina kulkee, se virtaa. No doubt about that. Sitaattejakin voisi valita mistä vain. Minulla oli kauan haave reissusta pitkin Route 66:iä moottoripyörällä halki Amerikan, elokuvista peräisin varmaan. Romaanin lopulla ollaan New Yorkissa. Poimin siis tämän ihanan höttöisen mietiskelyn haaveiden synnystä:

Kappale jatkoi soimistaan. 'Homeward Bound'. He olivat puhuneet Amerikkaa koskevista mielikuvistaan - kumpikaan ei ollut koskaan käynyt siellä - ja siitä, voisiko Englannin ahtaus koskaan tarjota sellaista romanttista yksinäisyyttä kuin rautatieasemat ja Greyhound-bussit ja päättymättömät tiet sieltä jostakin: New Yorkista ja Greenwich Villagesta, jos nuo paikat nyt oikeasti olivat sellaisia kuin miltä vaikuttivat - vai olivatko ne pelkkiä rakennelmia taiteilijoitten, trubaduurien ja kulkureitten mielissä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2015, 421 s

Woman is the nigger of the world

Woman is the nigger of the world
Yes she is, think about it
Woman is the nigger of the world
Think about it, do something about it

We make her paint her face and dance
If she won't be a slave, we say that she don't love us
If she's real, we say she's trying to be a man
While putting her down we pretend that she is above us
Woman is the nigger of the world, yes she is

If you don't believe me take a look to the one you're with
Woman is the slave to the slaves
Ah yeah, better scream about it
We make her bear and raise our children
And then we leave her flat for being a fat old mother hen
We tell her home is the only place she should be
Then we complain that she's too unworldly to be our friend
Woman is the nigger of the world, yes she is
If you don't believe me take a look to the one you're with
Oh woman is the slave to the slaves
Yeah, alright

We insult her everyday on TV
And wonder why she has no guts or confidence
When she's young we kill her will to be free
While telling her not to be so smart we put her down for being so dumb
Woman is the nigger of the world, yes she is
If you don't believe me take a look to the one you're with
Woman is the slave to the slaves
Yes she is, if you believe me, you better scream about it

Noin John Lennon runoili joskus 50 vuotta sitten. Runon luki meille osaston naisille työpaikan kahvitilaisuudessa naistenpäivän kunniaksi eräs miespuolisista työkavereistani joskus 80-luvun loppupuolella. Bisnesmiehet kuuntelivat yllättävää luentaa hämmentyneinä. Samoin olivat hämmentyneitä naisetkin. Onhan tuo aika vihainen runo ja sentään joimme siinä pullakahveja naistenpäivän kunniaksi.

Lennon oli varmasti feministi, mutta silti tuo runo - en muista kuulleeni laulettuna - on vähän hämmentävä. Nainen on siinä objekti, ei seksi- sellainen, mutta silti. Toisille miehillekö hän siinä laulaa? Vähän on ehkä myös semmoista englantilaista duunaritunnelmaa, konservatiivista maailmaa sielläkin. Vähän vieraan oloista pohjoismaiselle naiselle, silloin. Ja nyt vielä enemmän, onneksi.

Naistenpäivä. Tulee heti mieleen Venäjä, jossa Naistenpäivä on tärkeä juhlapäivä, ja kun katsoo uutispätkiä sieltä, ei ole kaukana Afganistan. Vain miehiä kadulla silloin - harvoin - kun mieltä osoitetaan tai Putin puhuu, naiset jossain piilossa. Ja naiset kilpavarustelevat itseään. Helsingin Stockmannilla pyöri, ennen nykyistä tilannetta, paljon nuoria barbeja nahkatakkisten yrmeän näköisten äijien kanssa, kaksikymmentä vuotta vanhempien. Kerran vuodessa on naistenpäivä.

Beatlesit lauloivat A Hard Day's Nightissa kuinka he tekevät töitä like a log, to get you money, to buy you things. Naiset olivat niitä samoja prinsessoja, kuin venäläisilläkin, jotka kotona odottavat että miehet raatavat heidän edestään. Tästä kuulin Peter Sellersin monologiparodian Ylen Josper Knuuttaksen mainiosti juontamassa Kuuntelijan listassa. Siinä mies kertaa tuon raskaan työpäivänsä ja päättää sen noihin 'to buy you things'. Siihen sitten ylhäinen nenäänsä puhuva nainen vastaa 'money cannot buy me love'. Tämä toistuu noin neljästi, jonka jälkeen mies 'hmmm, good night then'.

Eksyin tuosta nainen on nekru maailmasta (Jarkko Laineen käännös) Venäjän kautta Peter Sellersiin! Ohhoh - no mutta - Hyvää naisten päivää itse kullekin! 

Elokuvissa: The Big Short

Kuva: Finnkino

Iso shorttaus olisi nimi 'suomennettuna'. Shorttaus tarkoittaa arvopapereiden myymistä, vaikka ei omistakaan niitä. Myyjä odottaa kurssien laskevan ja voi sitten ostaa ne takaisin halvemmalla. Tai jotain sinnepäin, tuokin oli Wikipediasta. Shorttaus on vedonlyönti sen puolesta, että arvo laskee. Elokuvassa voittajat leipovat itselleen pankkien kautta vakuutustuotteen, joka laukeaisi jos asuntomarkkina lakkaa toimimasta. Näin kävi.

The Big Short on komediallinen elokuva. Komediaa ei ole vuoden 2008 asuntomarkkinoiden romahdus ja siitä seuraava maailmantalouden taantuma, kun valtava subprime- eli korkean riskin luottojen kasvattama rahoituskupla posahti Yhdysvalloissa. Tässä elokuvassa komedia syntyy sen saman romahduksen hyötyjistä, isojen liepeillä kalastelevien pienempien investointipankkien miehistä, jotka haistavat romahduksen ennen kuin isommat sitä ääneen myöntävät tai edes havaitsevat. Kaikkien näiden pelureiden naamoja kirkastaa ison saaliin häämöttäminen horisontissa. Kuin villin lännen aarteenmetsästäjät ratsastaisivat nyt toimistoissa kurssien laukatessa toimistojen näytöillä. Ja puupalikoista yksi heistä rakentaa tornin, jolla esittelee AAA-BBB-AA-BB luokiteltujen asuntoluottojen ja johdannaisten käyttäytymistä. Kun tornista vedetään välistä pois pelkkää shittiä sisältävät, palikat ovat pitkin pöytää. Palikat ovat yksi tapa vääntää rautalangasta myös taviksille, ja muitakin 'ruumiinavauksia' seuraa. Pankkimiehet ja muut rahamaailman aallokoissa viihtyvät puhuvat toisilleen, itsekseen, puhelimitse sekä lyhyinä välähdyksinä myös suoraan katsojalle. Elokuva kertoo, että pankkisaleissa ja rahoitusalan yrityksissä sikaillaan täysillä ja poskettomasti ja että se on vaarallista peliä.

Rytmi on kuumeinen ja nykivä, nopeat leikkaukset vaihtavat näkymää toimistosta autioituvien ökytalojen kuistille. Kiinteistövälittäjät paistattelevat riskittömien myytäviensä kanssa, stripparillekin on myyty jo viisi asuntoa. Vähävaraiset ovat erityisen suosittuja asiakkaita, itse asiassa kuplan ydin; luottoja tyrkytetään ihmisille joiden pitäisi pysytellä niistä kaukana. Pukumiehet osaavat terminologiansa, kaikki sujuu kuin tanssi.

Muutama ilonpilaajakin on joukossa, pari vanhempaa pankkimiestä kärsii omantunnontuskia isosta kusetuksesta. Heistä toinen on Brad Pittin esittämä bisnesenkeli, joka on vetäytynyt viljelemään luomutuotteita. Tanssi seis, hän sanoo parille nuorelle ja innokkaalle aloittelijalle. Vaikka auttoikin pojat peliin, hän ei siedä ilakointia romahduksesta. Toinen on vielä investointipankissa aktiivinen toimija, joka kuuluttaa Las Vegasin sijoittajien konferenssissa koko yleisön, mukaanluettuna esiintyjät, olevan suuren luokan rikollisia. Elokuvassa tähän kohtaan onkin ajoitettu alkavaksi paniikki, joka kasvoi lopulliseen romahdukseen.

Sankareita elokuva ei esittele, ellei heiksi sitten lasketa noita kahta ryppyotsaista, alalta poistunutta ja siellä kipuilevaa. Kuplan mahdollisuuden varsinainen näkijä on yhden investointipankin manageri, lääketieteen tohtori, rahoitusalalle siirtynyt Michael Burry. Hän on Asperger-tyyppinen matematiikkanero, joka seuraa rahoitusmarkkinoita toimistossa kuulokkeet korvilla, collegepaidassa paljain jaloin. Kuulokkeista tulee metallia, hardrockia, hiphoppia tai niiden yhdistelmiä, tohtori purkaa paineita vapaa-aikanaankin rumpuihin. (Ja jossain kapakassa bändi soittaa Nirvanaa.) Kuten siinä vaiheessa kun hän alkaa haistaa asuntomarkkinoiden romahduksen ja sen rahastusmahdollisuuden, mutta pankin pukumiehet karjuvat hänelle, silkasta kauhusta.

Tämä oli se finanssikriisi, josta piti ottaa opiksi. Sellaista loppua elokuvakin hahmottelee, mutta toteaa että ei vaiskaan: vain yksi pankkiiri jäi kiinni ja vangittiin johdannaiskaupoista, hänkin Sveitsissä. Roskapankit ja niiden tappiot kaatuvat tavallisten ihmisten ja veronmaksajien niskaan. Nyt sijoitustuotteille on annettu uudet nimet. Sama meno jatkuu. Tsunami pyyhkäisi maailman köyhimpien yli, mutta Wall Streetillä pankkisalien pyörö-ovet avautuivat uuteen päivään. Lopputekstien mukaan Michael Burry investoi nykyään veteen.

Elokuva pohjaa Michael Lewisin omaelämäkerralliseen kirjaan ja oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariin.

The Big Short
USA 2015
Ohjaus Adam McKay

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Mutta silloin minä ajattelen omaa salaisuuttani ja tajuan, että jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.

Kuuma kesä 1990 on DDR:n kuolinkorahtelun aikaa. Brendelin tila sijaitsee siellä Thüringenin maakunnassa pienen kylän reunamilla. Samoin naapurissa Hennerin tila. Brendelin tilalla elää usea sukupolvi perinteisen maatalousyhteiskunnan tyyliin: isoäiti Frieda ja hänen poikansa Siegfried vaimoineen ja lapsineen. Maria, romaanin minä-kertoja on kohta 17-vuotias, Siegfriedin pojan Johanneksen tyttöystävä, jonka perhesuhteet ovat hatarat. Äiti asuu lähimailla, mutta kaipaa muualle, isä on häipynyt Venäjän matkoillaan uusiin suhteisiin, nuortuviin naisiin. Maria notkuu nurkissa ikäiselleen tyypillisesti, vähän ulkopuolisena mutta tarkkaavaisena. Häntä kiinnostaa oikeasti eniten lukemansa Karamazovin veljekset ja toiseksi Johannes, jonka kanssa hän pussailee ja kuhertelee pojan huoneessa, hämähäkkihuoneessa. Karamazovin veljeksistä ja sen liitosta tämän romaanin kanssa en voi sanoa mitään. Keskeytin sen aikoinaan. Mutta kertoo se ainakin tytöstä, joka lukee painavaa. Johannes on intohimoinen valokuvaaja ja tilan jatkajaksi turhan taiteellinen. Kädetkin kapeat ja pehmeät. Kaikki tämä laiskanmukava oleskelu, kodikkuus ja turvallisuus on Marialta ohi eräänä päivänä.

Se on se päivä, kun hän tapaa naapurin isännän, äitinsä ikäisen Hennerin. Henner asuu yksin koiriensa ja hevostensa kanssa, juopottelee ja on muutenkin maineeltaan ja tavoiltaan arveluttava. Juopottelu ja raivokkuus kätkee vaiettuja salaisuuksia. DDR:n Stasi, salainen poliisi ja sen ilmiantoverkosto toimi tehokkaasti kodin seinien sisäpuolellakin. Varma ei voinut olla edes vieressä nukkujasta. Täällä päin venäläiset voittajat jättivät väkivallan traumat edelliseen sukupolveen. Eivätkä vanhemmat tiedä tarkkaan nuorisonsa kasvatuksesta pioneerileirillä. Kuinka vastarinta murrettiin, kuinka jokainen alkoi marssia samaan tahtiin. Kesän 1990 jälkeen, lokakuun kolmas päivä vietetään suurta yhdistymispäivää.

Marian poikaystävä Johannes on mukava poika, Marian ensimmäinen mies ja hän varmaankin rakastaa tätä. Tämän isä Siegfried on juureva maamies, hyvä työntekijä, kuin kuka hyvänsä maajussi joka tuntee joka neliösentin tilastaan ja käyttää siellä isännän ääntä. Yläkerrassa on hämärämpiä sidoksia isoäiti Friedan ja entisen renkipoika Alfredin välillä, jolla puolestaan on hyvä vainu salaisuuksista. Kyläilemään saapuu länteen siirtyneitä sukulaisia. Itäsaksalaisten alemmuudentunto on näkyvää lännen runsauden rinnalla.

Olen kuullut kuinka meille nauretaan länsipuolella; en saa mielestäni länsisaksalaislehden kansikuvaa "itävyöhykkeen immestä", naiivin näköisestä farkkutakkisesta tytöstä, jolla on onnenkyyneleet poskilla ja banaanin tapaan kuorittu iso kurkku kourassa.

Koko tämä ajan ja paikan kuva on kerrottu luontevasti, pakottomasti, vailla tarvetta keinotekoisiin näkökulman vaihdoksiin. Vanhanaikaista? Ei ollenkaan, kertomisen taito on ajatonta. Kaikkein koskettavinta romaanissa on ehdottoman kaunis rakkauden kuvaus. Eroottisen rakkauden väkevä voima uhmaa säädyllisyyttä ja sopivaisuutta. Sen Krien kertoo kirkkaalla ja pelkistetyllä tyylillään niin että siihen ei ole vastaan sanomista. Ei auta tätitellä 16-vuotiaasta tietämättömästä tytöstä ja häntä hyväksikäyttävästä nelikymppisestä juoposta. Niin vaativaa on rakkaus, joka hakee toteutustaan. Marian Traudel-mummikin meni naimisiin samanikäisenä ja oli vanhemman miehensä kanssa onnellinen loppuun asti. Siihen uskoo Maria, joka oikaisee maissipellon halki karatessaan päiviksi ja öiksi sen miehen luo jota rakastaa.

Rakastavaisten varmuus on haavanlehtimäistä, jokainen silmänräpäys on tulkittavissa väärin, jokainen poissaolo on kipua. Hetkessä eletään, hetkiä kaivataan mutta muu maailma on olemassa. Ulkona sudet ulvovat, eikä kukaan tule tätä rakkautta hyvällä katsomaan.

Hesarissa Veli-Pekka Leppänen vetää Henneristä metaforista lankaa DDR:ään. Hennerin äiti joutui venäläisten joukkoraiskaamaksi ja Henner on menettänyt luottamustaan uudelleen myöhemminkin. Joissain blogiarvioissa verrattiin kirjaa Lolitaan, puhuttiin pedofiliasta. DDR-metafora on minusta turha ja epäkiinnostava sittenkin. Miehen myöhempi Stasi-kokemus on selittävä. Maria hakee isää vanhemmasta rakastajasta. Ehkä. Epävarma ja masentunut äiti asuu entisten appivanhempiensa luona, sellainen malli ei nuorta tyttöä vahvista. Siihen hämäryyteen astuu mies ja halu, mies joka kaiken lisäksi lukee ja kirjoittaa. Ensimmäiset viestitkin ovat lapuille kirjoitettuja. Hennerin Maria haluaa ja mies hänet.

Selityksiä ja metaforia löytyy, mutta tämä nuotio lämpiää intohimosta, se on sen ydin. Pedofiliaa se ei ole. Kirjailija kertoo intohimoisesta rakkaudesta, epäselvästä tulevaisuudesta yksilön ja maan murroksessa - ja sen kaiken vilpittömästi, vailla ironiaa, tyylikkäästi ja semmoisella latauksella että yhtään turhaa sivua, yhtään tyhjää lausetta romaanissa ei ole.

Henner laskee nyt huokaisten päänsä syliini, ja minä levitän mekkoni hänen peitokseen. Silloin hän itkee. Niin, itkee, ja hänen kyyneleensä kostuttavat paljaat reiteni, jotka vapisevat yhä. Näin hänet vain yhden kerran sellaisena enkä sen jälkeen koskaan enää. Rakkaus pehmitti hänet.

Romaanista ollaan kuulemma tekemässä elokuvaa, mikä ei ihmetytä. Koko miljöön ja sen ihmiset näkee silmissään, puutarhan, kanat, kastanjapuut ja maissipellon takana rakastavaisten salatun maailman, talon jossa nuori tyttö pilkkoo vihanneksia pataan halutessaan nähdä heidän intohimonsa kotina, sen jatkuvan. Vaikka

Se on ensimmäinen kerta kun Henner sanoo minua naiseksi. Hän olisi varmasti pettynyt jos tietäisi, kuinka lapseksi minä juuri nyt itseni koen.

Daniela Krien voitti kirjalla palkinnon vuoden parhaana nuorena kirjailijana. Olen Hesarin kriitikon kanssa samaa mieltä, että suomennoksen kansi on harlekiinia. Romaani jotain ihan muuta.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus 2014, 200 s

Maaliskuuta Ruissalossa

Lunta on Turun seudulla pelloilla noin 5 10 cm (toisen hiihtäjän korjaus). Eräs latu kulkee Ruissalossa nykyisen Aura-Golfin kentän ja ympäröivän metsikön maisemassa. Lumettomalla etelärinteellä metsänreunassa voi uskoa sinivuokkojen kohta nostavan nuppunsa näkyville. Täällä me ja muutama muu vielä tänään sivakoimme sinisten varjojen koristamalla maaliskuun hangella. Hieno valo, valitettavasti vain puhelimen kamera oli käytettävissä.

Tässä maisemassa asui vielä 60-luvulla maanviljelijäperhe. Kaupunkilais-maanviljelijä, joka teki päivätöitä kaupungissa ja lisäksi viljeli maita ja piti lehmiä ja hevosia. Täällä perheen pojat, joista toinen on mieheni, viettivät lapsuutensa, nuoruutensakin. Kaupunki ei sitten uusinut vuokrasopimusta ja nämä maat myytiin golfareille. Appi-ukkoni, joka oli ikänsä sosiaalinen mies ja monen lajin harrastaja, alkoi sujuvasti golfariksi. Hänen kuvansa koristaa nyt Aura-Golfin päärakennuksen kahvila-ravintolaa. Päärakennuksessa asuivat aikoinaan mieheni isovanhemmat.

Kuvan rakennus oli aiemmin navetta. Siihen liittyy pieni muisto Liisasta, Suomenhevosesta. Oli ollut hyvin runsasluminen talvi 60-luvulla ja Liisa veti kuormaa ylös mäkeä navetan ylisille. Ramppi oli vähän jäässä ja kärryt olivatkin alkaneet liukua alaspäin. Pojat irrottivat hepan,  se liukastui eikä päässyt jaloilleen. Liisa lähti liukumaan mäkeä alas selkä edellä  ja päätyi kymmenen metrin liu'un jälkeen lopulta lumikinokseen. Se näytti tyytyväiseltä sieltä noustessaan. Veljeksetkin nauroivat säikähdyksestä toivuttuaan.

Naapuritila, Huiskala nimeltään

Minä tulin näihin maisemiin 70-luvun alussa.

Tässä esittelen notkeuttani sulholleni.

Siihen mennessä Ruissalo oli tuttu lähinnä kesäisenä uimarantakohteena, silloin kun oltiin kaupungissa. Santalan kärjessä käytiin uimassa. Ja sitten tuli Ruisrock. Minäkin kävin ensimmäisillä festareilla kahlaamassa mutavellissä. Ja toisen kerran 1972. Muistan Uriah Heepin pojat jotka heiluttivat mustia hiuksiaan. Vaikuttavaa.

Vielä yhden kerran kävin Ruisrockissa 90-luvulla varhaisteini-ikäisten tyttärieni esiliinanana. He fanittivat silloin Aerosmithiä. Ruisrock oli siirtynyt Kansanpuiston alueelle ja vahvistimet olivat jo ihan eri kokoluokkaa; sisuskalut tärisivät. Steven Tyler oli aloittamassa kappaletta 'Amazing', kun Silja Linen ylisuuri laiva lipui ohi ja näytti väärän mittakaavaiselta siinä kohdassa. -That is fucking amazing, huudahti laulaja.