Ne saa kulkea irrallaan ja raiskata vaikka koko maaseudun - niiden mielestä jotka valvovat tätä piirikuntaa
Minkä vuoksi järkevät ihmiset suorastaan tulevat raivohulluiksi heti kun joku asia vain sivuaakin neekereitä, se on sellaista, jota minä en yritäkään ymmärtää.
Ei ollut ihan helppoa kirjastostakaan löytää tätä romaania. Sen verran paljon pöhinää on viimeiset pari vuotta ollut
Harper Leen ympärillä. Ensin löytyi mystinen, viitisenkymmentä vuotta piilossa ollut romaani, tämän esikoisromaanin jälkeen ja ilmeisesti samanaikaisestikin kirjoitettu mutta aikanaan julkaisematta jäänyt
Kaikki taivaan linnut. Sitten kirjailija kuoli. Lopulta kirjaston hyllystä löytämäni opus oli niin kulahtanut, että ensimmäisen kerran paperoin kirjaston kirjan meidän yhteisen taipaleemme ajaksi, vain saadakseni siihen ryhtiä.
Kuin surmaisi satakielen on myös elokuva. Siitä tulee mieleen ylevän moraalinen Gregory Peck pitämässä puhetta eräässä amerikkalaisen elokuvan perusnäyttämöistä, oikeussalissa. Aika jota romaanissa eletään on 1940-45 siitä päätellen, että Hitlerin tekemisistä puhutaan ohimennen ja niistä puhutaan preesensissä. Suomennos, Maija Westerlundin, on vuodelta 1961. Se on osittain vanhentunut. Päällimmäisenä siitä nykylukijalle todistaa
neekeri-sanan käyttö yleissanana, mutta on muitakin sanoja ja rakenteita. Kuten
vilpola, joka on kai terassi, kuisti tai veranta.
Vilpoloita löytyy sen kadun varrelta Maycombin kaupungissa Alabamassa, jossa sisarukset Scout, koko nimeltään Jean Louise ja Jeremy eli Jem, kymmenen ikävuoden molemmin puolin varttuvat yksinhuoltaja-isänsä Atticus Finchin ja mustan palvelijan Calpurnian hellässä huomassa. Atticus on lakimies. Scout on romaanin keskushenkilö, minäkertoja, toimelias poikatyttö. Hänen näkökulmastaan tapahtumat kerrotaan. Lapset näkevät yllättävän tarkasti. Jo vauvat rekisteröivät tiuskaisun ja oppivat varautumaan, puolustautumaan. Kolmas tärkeä porukassa on muualta kesälomalle saapuva Dill-poika, heittopussi vanhemmilleen, mutta tärkeä Scoutille, tuleva aviomies, näin ovat lapset päättäneet.
Taitavasti kirjailija kuljettaa lukijaa lasten salamyhkäisistä rosvoleikeistä laajempaan yhteisön kuvaan. Kun lapset virittelevät ansoja naapurin erakkoperheen kaikkein erakkomaisimmalle jäsenelle Boo Radleylle, taustalla kasvavat puutarhan onkaloiset puut, näkyy pölyistä katua, vesikauhuinen koira, juoruileva nainen naapuripihassa. Lapset elävät arkeaan, kesälomaa, isä lukee lehtiä. Pienistä palasista rakentuu vähitellen maisema pikkukaupungista, jossa isä Atticus tekee väsymätöntä työtä heikompiosaisten puolesta, kaikkein heikoimpien eli mustien. Samalla kodin seinien sisällä dialogi kertoo, kuinka isä kasvattaa Scoutia ja Jemmiä pois helpoista päätelmistä kohti humanistin, rauhanrakentajan maailmaa, vähemmän mustavalkoista.
Toivoin sinun ymmärtävän, mitä on todellinen rohkeus, sen sijaan että kuvittelisit rohkeuden olevat mies ase kädessä.
Suvun historiaa ja Yhdysvaltain sisällissodan asetelmiakin sivutaan monen Finchin suvun jäsenen kautta, joita käy kylässä. Etelävaltioiden osavaltioita kutsuttiin Konfederaatiksi. Atticus on nähnyt, kuinka asenteet ovat koventuneet, entisiä orjia eivät paikalliset valkoiset halua hyväksyä tasa-arvoisiksi. Scoutin ja Jemin on käytävä läpi monia suoria ja vaivihkaisia vihan purkauksia laillisuusmies-isäänsä kohtaan, joka on nähnyt monen maanviljelijän köyhtymisen.
Atticus sanoi, että ristimällä ihmisiä Konfederaatin kenraalien kaimoiksi heistä tehtiin hitaasti juoppoja.
Monista värikkäistä Maycombin tyypeistä syntyy elävä kaupunki. Lähetyspiirin rouvien kaakkukahvit on herkullinen kuva omahyväisestä, aina oikeassa olevasta porukasta, jonka hörhelöiden alta paljastuvat julmat asenteet.
Rouva Merriweather nyökkäsi viisaan näköisenä. Hänen äänensä kohosi yli kahvikuppien kilinän ja sen vaimean massuttavan äänen, mikä syntyi naisten pureskellessa kaakkuja. - Tässä kaupungissa on hyviä mutta harhaanjohdettuja ihmisiä.
Kuin surmaisi satakielen näyttää 'helpolta' elokuvan pohjaksi, koko tarina etenee harvinaisen sujuvan dialogin kautta. Välillä ihmettelin, onko nyt kahdeksanvuotias noin kypsä ajatusmaailmaltaan mutta kyllähän lapset vaistoavat hyvin epäjohdonmukaisuuden, sellaisen johon vanhemmat ovat jo tottuneet. Kuten esimerkiksi kun Scout ihmettelee jotain paikallista rouvaa, joka on niin myötätuntoinen juutalaisten kärsimykselle mutta samalla niin ilkeä omilleen. Kertomus tihenee kohti kulminaatiotaan, oikeudenkäyntiä, jossa on väkivallasta syytettynä musta mies ja syytteen nostajana valkoinen nainen.
- Pelkäsitte joutuvanne pidätetyksi, pelkäsitte saavanne vastata siitä, mitä olitte tehnyt? - Ei sir, mä pelkäsin joutuvani vastaamaan siitä, mitä mä en ollu tehny.
Rasismin lisäksi
Kuin surmaisi satakielen nostaa esille muitakin erilaisuuden kohtaamisia, kuten juopon Dolphisin, jonka juoppous on pelkkä kulissi sille että hän haluaa elää omanlaistaan elämää ja tehdä omia valintojaan, kun ne eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä. Juopolle ne sallitaan.
Pulitzer-palkittu romaani onkin taas hyvin ajankohtainen. Ei tarvitse kuin vaihtaa 'neekerin' paikalle 'pakolaiset, turvapaikanhakijat' niin ollaan hyvin lähellä tämän päivän keskustelujen äänenpainoja meillä ja Euroopassa.
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
To Kill a Mockingbird, 1960, suomentanut Maija Westerlund
Gummerus 1990, 8. painos (1. 1961) 333 s