Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

Himmlers Hirn heißt Heydrich - Himmlerin aivot ovat Heydrich. Tämä on Laurent Binet'n teoksen nimilyhenteen taakse kätkeytyvä viesti. Ranskalaisen Binet'n unelmien kaupunki on Praha, ei Pariisi. Prahan ja Tšekkoslovakian asukkaat ovat hänen suuren myötätuntonsa kohteena tässä Goncourt-palkitussa esikoisromaanissa. Romaani? Jos tämä olisi elokuva, se olisi helppo luokitella dramatisoiduksi dokumentiksi. Kirjana se käsittelee historiallista faktaa samoin: Natsi-Saksan Tšekkoslovakian miehityksestä  vuonna 1939 alkavaa Reinhard Heydrichin käskynhaltijan uraa Böömin ja Määrin protektoraatissa. Prahan teurastajan, pyövelin, valkoisen pedon jäljet käydään läpi kronologisesti, uutisten, elämäkertojen, muistelmien, kirjeiden kautta. Tapahtumia elävöittävät kirjailijan fiktiiviset dialogit, joita hän sitten pohdiskelee ja antaa niille myös vaihtoehtoisia kulkuja. Kirjailija siis pohtii myös historiallisen tapahtuman kirjoittamista fiktioksi, miettii omaa rooliaan ja suhtautumistaan, vertaa sitä muihin samasta aiheesta kirjoittaneisiin, mm. Jiří Weilin romaaniin Mendelssohn katolla, jossa Heydrichin salamurha tapahtuu taka-alalla.  Luulisi, että tapa olisi omiaan tekemään lukemisesta katkonaista ja väkinäistä. Omituista, että kävi ihan päin vastoin. Vaikka on kyse historiallisesta tapahtumasta, jonka kulku ja lopputulos tiedetään, kertomus vyöryy eteenpäin kasvavalla intensiteetillä, jännitys tiivistyy vastarintaliikkeen punoman attentaatin yksityiskohdissa ja pitää otteessaan hellittämättä siihen asti että Heydrichin musta Mercedes, yli tunnin myöhässä, kaartaa erään tien mutkaan Prahan esikaupunkialueella.

Lontoossa majaileva Tšekkoslovakian pakolaishallituksen tukema vastarintaliike valitsi attentaatin - operaatio Anthropoid - tekijöiksi kaksi miestä: tsekkiläisen Jan  Kubišin ja slovakialaisen Jozef Gabčíkin, Binet'n teoksen sankarit. Kirjailija kertoo, kuinka hän onnistuu saamaan haltuunsa attentaatin historiasta tehdyn seikkaperäisen vihkosen Prahan armeijan museosta, löytämään nimiä ja osoitteita, täydentämään kuvan siksi tavallisten ihmisten urheaksi taisteluksi hirviömäistä hallitsijaa vastaan, jonka hän haluaa kertoa omalla tavallaan. Kummallista on, että vaikka tarinoita, elokuvia ja dokumentteja on riittämiin aiheesta tehty, tämäkin tapa kertoa historia on tärkeä ja vavahduttava.

Heydrich-Eichmann -työparin muodostuminen noina vuosina hioi julmuuden käytännön toteutuksen äärimmäisen tehokkaaksi. Eichmann oli se joka keksi, ettei natsien tarvitse etsiä juutalaisia vaan heidät velvoitettiin ilmoittautumaan, näyttämään juutalaisuutensa, ja muu väestö toimi apupoliisina, jonka velvollisuus oli valvoa ja ilmiantaa kaikki epäilyttävä käytös, mihin juutalaiset syyllistyvät. Hitlerin ulkopoliittista voittokulkua seurataan Englannin ja Ranskan myötämielisten hallitusten kabineteissa. Tsekkoslovian presidentti Hácha ajetaan Englannissa myönnytyksiin, jotka ovat tappaa hänet paikan päällä.

Onneksi talossa sattuu olemaan tohtori Morell, pistosekspertti, joka pumppaa sittemmin Hitleriin amfetamiinia useita kertoja päivässä, aina tämän kuolemaan saakka (millä saattoi sivumennen sanoen olla osansa sihen, että Hitlerin mielenterveysongelmat kehittyivät aina vain vakavampaan suuntaan).

Heydrich tuntuu olleen niin tehokas ja julma, että omatkin alkavat suhtautua häneen pelonsekaisesti. Paikallisten teloitusten katsottiin hiljalleen heikentävän saksalaisten omienkin joukkojen kestokykyä ja lopulta junakuljetukset keskitysleirien kaasukammioihin syntyivät Heydrichin ja Eichmanin ajatustoiminnan tuloksena.

Attentaattia seuraavat kosto ja sekasorto. Vastarintamiesten viimeinen pakopaikka on kirkon krypta, sielläkin taistelu jatkuu päiviä. Petturille ja kollaboraattorille Karel Čurdalle maksetaan hyvät korvaukset ilmiannoista, joiden seuraukset ovat kammottavat: Lidicen kylä valikoituu sattumanvaraisesti koston ja teurastuksen kohteeksi. Tämä tapahtuma avasi maailman silmät ja oli siinä mielessä Hitleriltä virhelaskelma.

Tapahtumia kerratessaan, Binet kertoo myös henkilökohtaisesta kamppailustaan kirjan kanssa. Näyttää että tämä teos on ollut hänelle lähes pakkomielle, jossa läheisillä on ollut kestämistä. Natashalla varsinkin. Mietin Oscar Wildea, sillä kuten tavallista toistan taas samaa kaavaa: 'Koko aamupäivän työstin erästä tekstiäni vain poistaakseni siitä lopulta yhden pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.'  Ranskan nykykirjailijoista Binet mainitsee  Houellebecqin, jota kutsuu postmoderniksi nihilistiksi. Laurent Binet ei ole nihilisti eikä välinpitämätön, hän on yhtä täynnä vihaa Heydrichiä kohtaan kuin jaloja tunteita, ylpeyttä ja myötätuntoa sankareitaan Jan  Kubišia ja Jozef Gabčíkia, heitä piilottanutta kirkonmiestä ja heitä ruokkinutta mummoa kohtaan.

Omppu pohtii hienossa arviossaan paljon historiasta kirjoittamisen näkökulmia, ja yksi sama sitaattikin meillä näkyy olevan. Ja sama sitaatti vielä Suketuksenkin arviossa. Tuo millä oman arvioni aloitin. Siinä oli jotain oleellista tämän kirjan pyrkimyksestä tiivistetty aivan ilmeisesti.

En haluaisi sitä myöntää, mutta kai se on niin että sotahistoria kiinnostaa, sen verran paljon on aiheesta jo tullut kirjoja luettua. Jollain epämiellyttävällä tavalla tuntuu kuin tunnustaisi olevansa sotakiihkoilija eikä rauhaa rakastava ihminen. Mutta eivät kai dekkareiden lukijatkaan ole murhanhimoisia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
HHhH, 2010, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus 2015, 344 s