Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Eläimet tottuvat nopeasti uraanilampun luihin asti valaisevaan valoon, sanoo isä niminovellissa. Näissä novelleissa ei ole mitään mihin voisi tottua, ei mitään totuttua. Muutama novelleista pohjaa aiemmin kirjoitettuun novelliin tai artikkeliin, joista on luettelo lopussa. Uraanilamppu on päivitys Juhani Ahon novellista 'Siihen aikaan, kun isä lampun osti'. Tässä käytetään avoimesti vanhaa hyväksi, ja tehdään siitä uutta. Vanha kertomus saa uuden elämän.

Harry Salmenniemi on kerännyt mainetta runoilijana. Ilmankos hänen proosansa tuntui minusta tosi villiltä, runoja kun en harrasta. Silti hänen monet maailmansa herättivät suurta uteliaisuutta, kunhan tokenin parin ensimmäisen novellin aiheuttamasta huonovointisuudesta. Novelleissa oli minulle muutama käsittämätön, nostin kädet ylös - olen liian tyhmä tai liian ulkona kirjallisten sisäpiirien keskusteluista. Kaksi ensimmäistä ovat  ylen  ahdistavia, Uraanilamppu ja Krematorio, maailmanlopun tunnelmineen.

Toisessa päässä on, ei käsittämättömiä, mutta jotenkin kuivahtaneita: Fantastinen salaatti on parodia ruokahifistelystä, joka kangistuu luetteloksi. Kompleksi on samantapainen yksityiskohtainen massiivisen rakennelman kuvaus mittoineen kaikkineen. Rakennelma on jonkinnäköinen kirkko/linnoitus ja novelli on kuvitettu hienoilla piirroksilla portaista ja holveista (Giovanni Battista Piranesi). Kompleksi on rakennelma ja ylemmyyden pompöösi manifesti.

Onneksi kokeileva proosa tarkoittaa myös suurta vaihtelua novelleissa, ja löysinkin puhuttelevampia ja hauskoja novelleja. Ne keikkuvat kaikki enemmän tai vähemmän hysterian partaalla, tai ovat ainakin neuroottisen oloisia monologeja ja dialogeja, mutta mielen pimeimmistä onkaloista pulpahdetaan aina välillä pintaan.

Kaksi ihmistä kaupungissa - parisuhdekauhua, jossa tulevaisuuden pelko kohdistuu mahdolliseen lapseen tai menetettyyn mielenterveyteen. Pariskunta istuu kahvilassa mutta unet ja painajaiset valuvat päälle yhtä mittaa. Novelli loppuu käsin kirjoitettuun osuuteen, josta en osaa sanoa mitään. Sain selvää, käsiala on tihrua mutta luettavaa. Oma mielenkiintonsa siinä joka tapauksessa.

Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani - kohtaaminen kustannustoimittajan kanssa. Tämä on kokoelman täyteläisin, kiinnostavin ja hauskin novelli - kuten ironisesta nimestäkin voi aavistaa. Vastakkain istuvat taas äärimmäisen neuroottinen minäkertoja, kirjailija ja tyylikkään hallittu kustannustoimittaja. He käyvät läpi ilmeisesti tätä nimenomaista kokoelmaa. Kirjailija kamppailee alituisesti paniikin partaalla, mutta nousee taas, kiitollisena, kustantajan seuraan. Jos hengittäisin syvään, syttyisin tuleen. 

Kustantaja karsii rasistisia tekstejä, vaikka kirjailijan mielestä ne ovat tuleva uusi genre. - Rasistit eivät lue. Siksi he ovat rasisteja, tyrmää  kustannustoimittaja. Kirjailija on milloin tahansa hajoamaisillaan - ja sen uskoo - mutta lujahermoinen kustannustoimittaja on ennenkin nähnyt sitä eikä anna sen tapahtua. Siinä on hänenkin leipänsä kiinni.

Miksi koskit penikseeni - neuroottinen mies hermostuu todella - novelli koostuu pelkistä kysymyksistä väärän liikkeen tehneelle naiselle. Tämäkin tosi hauska, vaikkei uskoisi. Riippuu tietenkin huumorintajusta.

Piilodepressio pohjaa J.P. Roosin artikkeliin "Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti". Novellissa kertoja löytää piilomasennuksen Lapuan liikkeessä toimineelta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniukselta, 'jonka koko omaelämäkerrallista tuotantoa voi pitää piilodepression kuvauksena'. Kertoja on perheenisä, jolla on kokemusta löytämästään; hän analysoi teksteistä tunteiden puuttumista. - Sama Wallenius mainitaan muuten eilisessä Kemppisen blogissa (Viinan villitsemät kenraalit).

Merkillinen novelli on Ohjaaja. Se on konservatiivinen puheenvuoro, jossa hyökätään 60-luvun avantgardistisia elokuvakokeiluja ja myöhempiä taistolaisvaiheita vastaan. Pohjana on MikaTaanilan artikkeli. Vihan kohteena on varsinkin Eino Ruutsalo -niminen taiteilija. Googlasin Mika Taanilan artikkelin ja se on sisällöltään tämän vastakohta, kokeilijoita arvostava. Kertoja on vanhan realistisen suunnan elokuvantekijä, joka kukkahattutätimäisesti survoo kokeilut lattian rakoon ja syyttää kokeilijoita omasta syrjään jäämisestään.

Summa summarum: runoilija on pannut kovat piippuun ja siinä saa proosa tutista.

Kokoelma on vuoden aikana saanut paljon huomiota, en muista mistä olin oman vinkkini napannut: Suketus, Omppu, tuijata ja muita.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017, 177 s

Elokuvissa: Tuntematon sotilas

Kasapanos. RUK-museo. Kuva: Wikimedia Commons

Miksi vanhat kotimaiset elokuvat nostavat myötähäpeää kaikessa kökköydessään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta? Poikkeuksena Komisario Palmu-elokuvat ja muutamat hyvät näyttelijät. Epäilen, että syynä on ollut hyvien käsikirjoitusten puute ja toisena huono ohjaus. Tuntematon sotilas on loistava romaani, ja siksi eri ohjaajat ovat onnistuneet sen elokuvaksi sovittamisessa. Edvin Laineen  ohjaus taitaa edelleen olla Suomen katsotuin elokuva. Se on poikkeus aikansa elokuvissa, koska ohjaus toimii, hahmot ovat hyvin roolitettuja ja dialogi kulkee sujuvana, murteineen kaikkineen.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei kovin paljon oikeastaan eroa Edvin Laineen Tuntemattomasta, mutta se on selkeä tekninen päivitys. Nykytekniikka tuo elokuvaan paljon eläytymistä auttavaa. Kuva rajantakaisista maisemista, Petroskoista, lumisista hangista, taisteluhaudoista on tarkkaa; sammal tuoksuu, panssarivaunu jyrisee naaman eteen, ai tuollainen on kasapanos, tuon ojan taakse sen pitäisi osua, nyt se osui.

Näyttelijäohjaus osataan jo paremmin onneksi. Rokka on vallan erilainen tyyppi kuin se mustasilmäinen viäräleuka, joka Laineen versiossa tätä yhtä pääosaa näytteli. Mutta kyllä rooli onnistuu Eero Aholtakin mainiosti. Jotenkin tuntuu kuin nykytekniikka toisi hahmot lähemmäs, dialogin ohella ilmeet, eleet ja katseet saavat enemmän painoa; näyttelijätyön herkkyys on helpompi havaita. Tai sitten he ovat parempia, ainakin Jussi Vatanen Koskelana onnistuu paremmin kuin Laineen version aika värittömäksi jäänyt tyyppi. Vatasen Koskela on upseeriston keskuudessa pokkuroinnista piittaamaton, käytännön mies ja komppanialleen reilu pomo mutta tosi paikassa kova jätkä. Kaiken hän ilmaisee pienin elein, tauoin ja katsein, ja viilatuilla lauseilla - jotka ovat jääneet elämään, kuten esittely humalaisten upseereiden korsussa: Koskela Suomesta, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kolmas jännittävä tyyppi oli aina hihittelevä Vanhala, näyttelijä Hannes Suomiselta nappisuoritus. Äijä tuntui joutuneen väärään paikkaan, mutta hoiti hommansa tuurilla ja osasi huolellisesti annostella hihityksensä. Dialogi on muutoinkin romaanissa ruutia. Siinä kuuluvat sekä Suomen murrealueet että yhteiskunnalliset taustat; varsinais-suomalainen Hietanen nauraa kommunisti-Lahtisen evoluutioteorian esittelylle. Mää ole ahvena. Koko kansa sotii.

Kaiken kaikkiaan romaani tarjoaa mielenkiintoisen gallerian tyyppikuvauksia, ihmisiä painajaisen keskellä ja sen takia tätäkin elokuvaa sodasta jaksaa katsoa. Poikkeamat sodasta siviiliin, Rokan kotitilalle Kannakselle ja Kariniemen häihin Helsinkiin oli kai ajateltu syventämään näitä hahmoja mutta jäivät kyllä aika irtonaisiksi. Toinen motiivi näille poikkeamille on ilmeisesti tasa-arvo: että edes sen verran näytetään naisten sota-aikaa. Lotat jäävät jokatapauksessa soppakattiloiden taakse ja vilahtavat kuvassa. Sen sijaan nuortenmiesten visiitti Veruskan luo Petroskoissa luonnistuu paremmin. Siinä kohtaavat paitsi nuoret naiset ja miehet myös vihollisrintamat. Siviilien kesken rauha löytyy ja pikkuriikkinen romantiikan versokin nähdään, keskellä sotaa.

Oli hyvä idea maustaa elokuvaa muutamilla uutisfilmeillä siltä ajalta, ne oli upotettu elokuvaan tyylikkäästi. Dramaattiselta tuntui katsoa autenttista Hitlerin ja Mannerheimin kädenpudistusta, kuulla uutisten mahtipontista sävyä siinä vaiheessa kun kaikki näytti vielä hyvältä ja oltiin menossa miehittämään Petroskoita, Äänislinnaa ja sitä nöyryytyksen ääntä, kun kerrottiin että suuri naapuri oli hyväksynyt Suomen pyynnön aselevosta.

Minusta ohjaus oli oikein hyvä, mutta edelleen harmittaa, että vain kansainväliseen levitykseen on tehty kohtuullisemman pituinen versio. Kolme tuntia on liikaa, se puuduttaa. Konekivääritykityksen ryminästä olisi varmaan voinut nipistää ihan tässä kotimaisessakin versiossa.

Kiitän vielä siitä, että musiikkia ei ole tarpeettomasti lisätty draamaa voimistamaan - kuvittelisin että ohjaajien pitää nykyään pikemminkin malttaa kuin innostua kaikista tarjolla olevista tehokenoista. Rokan vaimo laulaa lapsilleen Maa on niin kaunis ja samaa laulavat miehet leiritulilla. Joulu tuli sodankin aikana.

Tuntematon sotilas, Suomi 2017
Ohjaus Aku Louhimies

Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia

Naiselle kaikki näyttäisi olevan mahdollista!

Istuin gynekologin odotushuoneessa ahdistuneena, sekä itse tutkimuksen että mieltäni vaivaavan pahan epäilyksen takia. Luulotaudiksikin sitä nimitetään. Mielikuvitukseni kukkii väärissä paikoissa, ei silloin kun alan maalata tai kirjoittaa. Mutta jos kroppani antaa aihetta pahalle diagnoosille, silloin mielikuvitukseni saa siivet. (Olen kerran vaatinut vastahakoiselta sisätautilääkäriltä peräsuolitutkimusta, koska pelkäsin pahinta. Hän ei löytänyt mitään. Tai no, ei siis sitä mitä pelkäsin.) Odottelin vuoroani gynekologille. Edellinen asiakas tuli ulos iloisena ja punaposkisena.  Ervo Vesterinen hoiti minunkin ongelmani ystävällisesti ja asiallisesti, kuin vain sympaattinen ihminen ja osaava lääkäri. Soitti vielä illalla ja ilmoitti, ettei minun tarvitse olla huolissani, kaikki on hyvin. Voi että olin huojentunut ja pidin lääkäriä erityisen huolehtivana.

Ervo Vesterinen on kirjailija, lääketieen ja kirurgian tohtori ja gynekologi. Naisen ruumiin historia on ennen kaikkea gynekologian historiaa enkä ehkä olisi sitä lukenut ilman tätä henkilökohtaista kontaktia. Minulle tulee Vesterisestä mieleen Peter Sellersin  laulama (musiikkia elokuvaan Magic Christian) 'he is not only a dentist, he is a dentist of the soul'. Luonnehdinta istuisi gynekologiin muokattuna hyvin myös tähän lääkäriin, niin hyväntahtoinen ja naisia arvostava hän on sekä kirjan että kokemuksen perusteella.

Gynekologian historia saa kyllä huokaisemaan kiitollisuudesta; kuinka kamalaa olisi ollut elää naisena antiikin tai sitä vanhempina aikoina! Tai no, eihän se muillekaan herkkua ollut sairauksien riivatessa. Naisella siihen tulee päälle vielä kuukautisten, raskauksien ja synnytysten konkreettisten ja hengenvaarallisten tilanteiden lisäksi patriarkaalisten yhteiskuntien välinpitämättömyys vahvistettuna uskontojen syyllistävillä tulkinnoilla monista naisille kuuluvista biologisista ilmiöistä. Yllättävää kuitenkin lukea, että hyvinkin kaukaisina aikoina on ollut tiedemiehissä niitäkin, joilla on ollut toisenlaisia näkemyksiä, naista ja tasa-arvoa tukevia.

Mytologiset tarut pitivät pihdeissään tiukasti antiikin kreikkalaisia, rationaalisista pyrkimyksistä huolimatta. Patologia ei ollut pitkään monista pyhyysesteistä johtuen mahdollista, joten havainto ei ei päässyt vakiintunutta oppia kovin nopeasti horjuttamaan. Humoraaliopin mukaan miehen ruumis oli kuiva ja kuuma, naisen kylmä ja kostea, sekä huokoinen kuin villa. Se, naisen ruumis, keräsi nesteiden ylimäärän, jota kuukautiset tasapainottivat. Jos ne jäivät pois, ne hakivat uusia reittejä, ja saattoivat ilmaantua nenäverenvuotoina. Humoraalioppi nestetasapainoineen piti pintansa 1800-luvulle ja siitä on vielä jälkiä uskomushoidoissa (viimemainitun luin wikipediasta).

Kohtu mystisen naiseuden ytimessä on vaivannut miehiä ankarasti halki vuosisatojen. Ennen kuin rakennetta tunnettiin, kohdun epäiltiin liikkuvan ja aiheuttavan samalla monenlaista hysteriaa, kalvetustautia ja nymfomaniaa.  Mutta eivät kaikki mielettömät naiset ole nymfomaanisia, von Haartman huomauttaa, jotkut ovat mielettömiä, jotkut taasen kärsivät mielettömistä vanhemmista.

Teos käy läpi eri aikoina vallinneita menetelmiä, jotka luin osittain kursorisesti läpi, koska niistä paistaa joka tapauksessa nykyajan naislukijalle niin paljon hölmöä ja kammottavaa, että se on suorastaan rasittavaa, monista valopilkuista huolimatta. Osoittautuu, että tälläkin alalla arabit ja persialaiset olivat eräässä historian vaiheessa valmiimpia kokeelliseen lääketieteen kehittämiseen kuin antiikin muotissa toimivat eurooppalaiset. (Sittemmin noissa maissa on otettu pelkästään askeleita taaksepäin, tai ei ole otettu mitään askeleita. Oma päätelmä).

Vesterinen vertailee miesten ja naisten seksuaalista kanssakäymistä, sen tarkoitusperiä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Hedelmöitymisen mystiikka on vaivannut kauan, naisen ja miehen siementä on verrattu ja päätelty niinkin, että nainen pystyy itse asiaan vaikuttamaan.

Kätilön ammatin kehityksestä päästään kirjan lopulla omaan kunnanlääkärin työn muisteluun. Tuolloin hän oppi Kiuruvedellä m.m. sen, että savolaiset ymmärtävät vähemmästäkin ja että he osaavat kyllä hoitaa puhepuolen. Jätettäköön se heille, lääkärin osa olkoon tutkiminen ja hoitaminen. Hän päätteli selostaneensa savolaismiehelle sydämen vaivoista liian seikkaperäisesti. Lopuksi perehdytään Suomen synnytyslaitoksen historiaan, Turun kautta Helsingin Kätilöopistoon ja Naistenklinikalle, jonka alullepanossa, suunnittelussa ja toteutuksessa suuri panos oli Laimi Leideniuksella, joka oli ensimmäinen nainen lääketieteen professorina Helsingin yliopistossa ja Pohjoismaissa.

Gynekologilla käynnistä voi olla tällaisiakin seurauksia, että tulee siis lukeneeksi kirjan. Ervo Vesterinen on kirjoittanut muitakin teoksia omalta alaltaan ja lisäksi Rudolf Koivuun liittyviä, mm Musette ja Arlette - Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa sekä omaelämäkerrallisen kirjan lapsuuden Töölöstä.

Ervo Vesterinern: Naisen ruumiin historia
Into, 2017, 255 s

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri: 2000- ja 2010-luku

Lukupiirissä luettiin 2000-luvun edustajana Rosa Liksomin lyhytproosaa kokoelmasta Maa. Puhuttiin siitä, että tekstejä ei ole nimetty ja jotkut ovat hyvin lyhyitä, puolen sivun mittaisiakin. Joten novellia parempi nimitys on lyhytproosa.

Ensimmäisessä Karita Mattilan tyyppinen (ryhmässä useampi kuin yksi oli ajatellut häntä) laulajatar lentää Wienistä Torontoon, kuvaa kauniita näkymiä hotellin ikkunasta, hoitaa esiintymisasujaan, lounastaa orkesterin promoottorin kanssa, syö illallista ja nauttii hyvästä seurasta. Kaikki on hyvin ja kauniisti kuin naistenlehden kuvauksesta. Sitten tulee yö ja painajaiset. Painajainen siirtää unennäkijän jäiseen lapsuudenmaisemaan, missä on ahdistavaa, ja kylmää ja talot ovat tyhjillään. Eikä uneksija ymmärrä unensa tarkoitusta. Lapsuus oli onnellinen. Vaivaako menestynyttä laulajatarta pelko sen, menestyksen, katoamisesta?

Toinen teksti on samalla tavoin kaksijakoinen. Siinä kiireinen bisnesnainen ajaa Espoosta kohti Helsinkiä ja vanha iskelmä radiosta romahduttaa kulissit hetkeksi. Isän ikävä muuttaa kielen meänkieliseksi ja pikkutyttö istuu jääkylmässä isänsä traktorin perässä. Maattelen, että kangistun kuoliaaksi ennenko olema perillä. Tekstissä on taikaa, se kumisee kuin Lapin noidan rumpu talviyössä. Noin joka toisella rivillä on sanoja, joita en ymmärrä mutta siitä huolimatta teksti vetää ja lumoaa. Se on alkuvoimaista, pakko käyttää sitä sanaa, siltä se tuntuu, kuin laavaa maan sisuksista. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta. Sitten palataan autoon ja Ruoholahteen. Noin voi lapsuuden ja isän ikävä hyökätä kiireisen ihmisen kimppuun pahaa aavistamatta.

Vielä luetaan pieni pätkä, joka on seesteinen luontokuva lumisesta talosta hiljaisessa maisemassa, jota lähestyy hyvin liikuttunut kertoja. Se on kuin jonkun romaanin kaunis lopetus.

Itsenäisyyden ajan viimeisen eli kuluvan vuosikymmenen novellina luettiin Anu Kaajan Nokkosvyö kokoelmasta Muodonmuuttoilmoitus vuodelta 2015.  Novelli on kertojan kirje vakuutusyhtiölle. Kirjoittaja on yksinäinen nainen, jonka seksuaalisen väkivallan pelko on kietonut valtaansa niin perusteellisesti että painajaiset ovat muuttuneet osaksi arkea tonttuineen. Tonttuun, sellaiseen perinteiseen tonttulakilla varustettuun,  ei helposti yhdisty seksuaalisen väkivallan mielikuva, mutta tässä ollaan sen verran syvällä että tonttu on ahdistelija. Pinnalta kevyen hupaisasti kerrottu tarina vihjannee ikävistä tapahtumista menneisyydessä. Satuja, myyttejä, alapääjuttua erikoisessa keitoksessa, kirkkaalla kielellä kerrottuna. Ei voi mitään, en oikein tykännyt lukea Nokkosvyötä, sairaskertomusta mielestäni. Se voitti tänä vuonna turkulaisen Jarkko Laine-palkinnon.

P.s Pauli Tapio voitti runokokoelmalla Varpuset ja aika Helsingin Sanomien tämän vuotisen esikoiskirjapalkinnon. En tiedä runoista, mutta hänen kääntämänsä Sergei Dovlatovin romaanit kyllä. Vahva suositus niille! - tässä vaiheessa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody – THUG LIFE (Tupac Shakur)

Black Lives Matter -liike syntyi Yhdysvalloissa vuonna 2013 protestina poliisien aiheuttamille afroamerikkalaisten kuolemille. Monissa kaupungeissa eri puolilla Yhdysvaltoja on mellakoitu sen jälkeen kun mustia, aseettomia nuoria miehiä on ammuttu ja poliisit on tutkinnan jälkeen vapautettu syytteistä. Osa ampumistapauksista on ollut teloitustyylisiä.

Angie Thomas on missisippiläinen slummissa varttunut entinen teini-räppäri, joka romaanissa Viha jonka kylvät oikeastaan räppää edelleen. Niin vimmaisesti hän kertoo tarinan Starrista, Carterin perheen teinitytöstä, joka joutuu näkemään lapsuudenystävänsä ampumisen vierestä ja käymään oikeutta tämän puolesta. Poliisi ampuu nuoren Khalilin pysäytettyään tämän auton ja rakennettuaan tilanteesta riittävän, että voi tehdä tästä selvää jälkeä saman tien.

Starr on romaanin minäkertoja. Kertomus kulkee iskevän ja - rankasta aiheesta huolimatta - hauskan dialogin kautta ja poikkeaa tuon tuosta Starrin päänsisäisissä monologeissa. Niihin kirjailija on saanut niin tuoretta teini-ikäisen maailmaa, että tämmöinen 50 vuotta sitten samaa vaihetta elänyt lukija saa oivan päivityksen siihen, mitä läppää nuoret missäkin vaiheessa toisilleen heittävät, millä välineillä ja kenen kaa. Puhelimella toki. Miksi Hailey on lakannut seuraamasta Starria Tumblrissa – koska ei halua nähdä sitä paskaa sen feedissä – mutta on vielä musa, tennarimerkit, korisjengit ja vielä mustien jengit korttelissa.

Mustat köyhät taistelevat arjessa oikeuksistaan paitsi valkoisten myös omien kesken. Starrin faija Maverick on militantti aktivisti, joka on opettanut lapsilleen Mustien panttereiden kymmenen kohdan ohjelman, anteeksi pyytelemättömän asenteen ja ottanut niskoilleen toisen vankeustuomion. Mutsi on sovittelevampi mutta teräväkielisempi ja vaistoaa teini-ikäisen tyttärensä aikeet ja mielenliikkeet liiankin hyvin. Perheeseen kuuluu sisaruksia ja puoliveli. Kaikesta muodostuu lämminhenkisen ja pippurisen yhteisön kuvaus, jossa herkutellaan hyvällä läpällä ja katsotaan korisottelua yhdessä sohvalta.

Mä toljotan sitä suu auki. Se tietää, etten mä syö maitotuotteita matsien aikana. Maito pierettää mua, ja pierut tuo huonoa onnea. Mutsi virnistää. 'Jos mä tekisin annoksen? Nonparelleja, mansikkakastiketta, kermavaahtoa.' Mä peitän korvat. 'Lallallaa, mee pois LeBronin vihaaja. Lallallaa'. Niinku mä sanoin, koriskausi on meidän perheessä täyttä sotaa, ja kaikki likaiset temput otetaan käyttöön.

Asuinalueella Garden Heightissä on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu. Starr käy luokkansa ainoana mustana paremman kaupunginosan koulua Williamsonia. Koulukavereidensa kautta Starrille paljastuu vastaansanomattomasti ns hienovaraisen rasismin tavat, sen arkinen kieli ja se, kuinka paljon voimia vaatii kuoria sen ydin esille, ponnistella oman arvonsa puolesta. Puhumattakaan viranomaiskielestä; kuinka murhatusta mustasta nuoresta muotoillaan epäilyttävä huumediileri, jonka kohtaloa kukaan parempiosainen valkoinen ei sittenkään jaksa kauaa murehtia. Sillä loppujen lopuksi 'Brian halusi vain parantaa niiden ihmisten elämää siellä'. Hassua. Se kuulostaa Starrista tutulta. Niinhän orjanomistajatkin.

Meilläkin on dokumenteissa kerrottu, kuinka yhdysvaltalaisen poliisin varustus on samaa kuin armeijan. Tankit vyöryvät kaduilla, kyynelkaasu kirvelee ilmassa. Romaani on todellakin asenteeltaan mustavalkoinen, mutta jos joskus niin nyt se on paikallaan. Mitä se voisi muuta ollakaan? Romaanin kuvaaman maailman todellisuus on mustavalkoista. Eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Ettei vain sitten Mustien panttereiden: Huey Newtonin, Malcolm X:n, Eldridge Cleaverin ja Angela Davisin olisi otettu askeleita taaksepäin.

Viha jonka kylvät tuo lähelle gheton kadut ja mustien vuosisataisen taistelun nykytilan keskellä koko maailman ihannoiduinta maata, vapaata ja rikasta Amerikkaa. Romaanin suurin ansio on sen näkökulma, teinitytön maailma ja kieli joku vyöryy ja kuohuu kuin Missisippi, räppää riemastuttavasti ja ällistyttävästi. Suomennoksesta täydet pisteet Kaijamari Sivillille, kerta kaikkiaan loistavaa!

Chris ja Maya tulee portista sisään, ja mulla on yhtäkkiä perhosia mahassa. Mun pitäs olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'.  Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

The Hate U Give, 2017, suomentanut Kaija Sivill

Otava, 2017, 397 s


Alkuperäinen kansi

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri. 1970- 80-90 luku

Aurajoelta 7. marraskuuta

Orvokki Aution novelli Sininen kaappi eli hääpäivä vuodelta 1972  vie ruman väriselle ja viinan hajuiselle seitsemänkymmentäluvulle. Kerttuli ja Severi käyvät Stockmannilla hääpukuostoksilla, Helsingin maisemissa liikutaan. He ovat nuoripari, jonka vuokrayksiön saannin ehtona on että menevät naimisiin. Ovathan siinä jo vanhempienkin mielestä susiparina repalehtineet. Maistraattiin ovat menossa. Kerttuli haaveilee kaappia siniseksi maalatessaan tulevasta onnesta, Severi, toimittaja, nukkuu sohvalla punaviinipullon tyhjennettyään. Sen auvoisemmaksi ei novellin tunnelma edetessään nouse. Silkkaa matalalentoa.  Pieniä ovat naisen haaveet ja iso miehen jano. Eivätkä ne haaveet kohtaa milloinkaan. Novelli on pessimistinen, haaveet tulevat kuihtumaan tässä yksiössä.

Tässä novellissa tiivistyy 70-luvun ilmapiiri; kaupunkiin muualta rantautuneet nuoret aikuiset, neuvottomat ja juurettomat, työelämässsäkin alkoholissa marinoituvat, tanssiravintoloiden jäykkä ja synnintuntoinen tunnelma, joka vaatii lisää päihtymystä sekä vielä tiukat sukupuoliroolit.  - Orvokki Autiota muisteltiin lukupiirissä Pesärikko-trilogiasta ja kiiteltiin siinä Etelä-Pohjanmaan paikallisväristä ja maaseudun ihmisten kuvauksesta mehevine murteineen.

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, Joni Skiftesvikin novellikokoelma ja esikoiskirja sai Erkon palkinnon (HS esikoiskirjailijapalkinnon edeltäjä) vuonna 1983. Novellissa Näprääjä Mallun veli Junnu kertoo hänen ja Viltterin käynnistä ensikodissa. Kukkapuskamiehet käyvät katsomassa Mallua, joka on saanut lapsen. Lapsi on Viltterin ja saanut alkunsa auton takapenkillä. Junnu oli saanut puserrettua isyyden tunnustuksen - minun syy se on että sillä on paino etuakselilla. Viltteri on ikänsä näprännyt mopoja ja autoja. Lapsella on toinen käsi epämuodostunut. Sinähän olet sellainen näprääjä, kaikki jää puolitiehen. Eikä sinulla mikään pysy kunnossa, ei mopot eikä autot, toteaa teräväkielinen Mallu. Viltteri on valmis hiomaan auton osia, että kai sen lapsenkin vielä jotenkin...

Skiftesvikin nuoret pohjoisen pojat ryskyvät päin aitoja kuin vasikat kesälaitumilla, rapatessa roiskuu; tyypit elävät. Dialogi kulkee mehevänä ja kunkin tyypin suuhun erikseen sopivana. Yle Areenasta/Elävä arkisto löytyy Matti Ijäksen elokuva Katsastus, joka perustuu näille novelleille. Se on kuulemma noussut sittemmin kulttimaineeseen. Siinä näyttelevät valovoimaiset nuoret näyttelijät Kaija Pakarinen, Vesa Vierikko, Sulevi Peltola ja Markku Maalismaa.

Tove Janssonin Matka Rivieralle kokoelmasta Seuraleikki (1991), suomennos ruotsinkielisestä Brev från Klara och andra berättelser edustaa 1990-lukua. Aika yllättävää, enpä olisi edes muistanut, että Tove Jansson kirjoitti vielä niinkin myöhään. Muumit, hänen kuuluisimmat hahmonsa ja - elämäkerran perusteella - myös jonkinnäköinen ristinsä syntyivät niin paljon aiemmin. Mutta kyllä jotain muumimammasta ja Tove Janssonista on siirtynyt novellin epäsovinnaiseen vanhempaan naiseen, Lydian äitiin.

Äiti ei syntymäpäivälahjakseen mitään toivo, mutta jos nyt kuitenkin jotain, esimerkiksi matka Rivieralle. Lydia-tytär on novellin statisti, päähenkilö on äiti, taiteellinen ja heittäytyvä madame, joka ei halua käyttäytyä minkään muotin mukaan. Minä sovin kaikkialle missä satun olemaan. Äiti ja tytär matkustavat Barcelonan, ja Gaudin arkkitehtuurin kautta Rivieralle. Matkalla äidin hattu, eräs tapahtumien käynnistäjistä, vaihtuu laivamatkalla käytetystä profeetanhatusta toreadorinhattuun. Pensionaatissa Juan les Pinsin pikkukaupungissa tavataan le patron ja pikkurakki Mignon. Mignon ja äiti solmivat viharakkaussuhteen, jossa koiran suhteessa on myös rakkautta, kun taas äiti antaa vihan hallita sillä on aina hauskaa vihata hiukan silloin tällöin, sanoo äiti joka on myös kaikesta irrationaalisesta viehättynyt.

Loman aikana äiti käsittelee myös tyttären ja yleensä nuorempien halua panna vanhempi syrjään, hoitaa holhoten. Äiti ja tytär ajautuvat lomallaan monenlaisiin kohtaamisiin. Novellissa on humoristinen ja lämmin vire ja menneen maailman nostalgiaa. Eikä tippaakaan suomalaista, ei edes suomenruotsalaista, vaan kosmopoliittinen tunnelma.

Saattaa olla hieman kömpelön suomennoksenkin syytä,  mutta kertomus hypähtelee tapahtumasta toiseen kovalla vauhdilla ilman sen suurempia johdantoja, kuin sarjakuvassa ilman kuvia. Sen seurauksena ensimmäinen lukukerta meni hölmistyneenä, mutta toisella kertaa novelli avautui viehkosti ja äidin ja tyttären dialogista löytyi lisäsävyjä. Ihanaa oli novellissakin päästä pois raskassoutuisesta Suomesta Rivieran kujeilevaan atmosfääriin mondeenin madamen seurassa.
Nyt on kyllä ihan pakko peukuttaa tapahtumapaikkaa, onhan Riviera sentään jotain muuta kuin marraskuu Suomessa!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus

Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkottanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitlanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.

Kun on lukenut uutuusromaanista sen ilmestymisen jälkeen kymmenen tai enemmän arviota, koko kirja alkaa lukematta tuntua luetulta. Elena Ferranten Loistava ystäväni alkoi jossain vaiheessa mielessäni menettää kiinnostustaan; menneen talven lumia, so last season... Tunne on turha, oma lukukokemus romaanista on tietenkin ihan eri asia kuin jonkun toisen blogissaan kertoma. Luetut arviot, plussat tai miinukset, eivät pysty hyvän romaanin lukukokemusta himmentämään. Tässä kohtaa huonosta muististakin on yllättävää etua. En varsinaisesti muista lukemistani arvioista - tungosta taisi olla noin vuosi sitten -  muuta kuin yleisesti positiivisen vastaanoton. Liitynkin tässä hymistelemään edelläni kulkevan, muistaakseni aika yksiäänisen lukijakunnan hännille: loistava Loistava ystäväni! Bravissima!

Alussa ollaan nykyajassa. Lilan aikuinen poika Rino vaikuttaa italialaiselta mammonelta, jonka äiti on hemmotellut avuttomaksi. Äiti on kadonnut jälkiä jättämättä ja poika hälyttää apuun Elenan, äidin sydänystävän lapsuuden vuosilta. Katsotaan kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoo Elena itselleen, herättäen heti lukijan ihmettelemään. Ja näin takauman kautta alkaa tarina lapsuudesta, napolilaisesta työläiskorttelista, jostain 1950-luvun paikkeilta. Kerrostalossa asuu kymmenisen perhettä, vahtimestari Greco, suutari Cerullo, vihanneskauppias Cappuccio, baari-konditorian omistaja Solara, rautatieläinen Sarratore ja muita - ja don Achille. Lapset täyttävät piazzan ja kujat, leikkivät keskenään, juonittelevat, kiusaavat ja kostavat, seuraavat vanhempiaan, käyvät koulua, oppivat ja kasvavat. Kaikesta muodostuu värejä, valoa ja varjoja tulviva fresko. Minulle sen ovat pohjustaneet italialaiset neorealistiset elokuvat; Roberto Rossellini, Luchino Visconti, Vittorio de Sica, Anna Magnanin kaikuva ääni ja Sophia Lorenin kasvot. Siihen on kasautunut Kummisetä-elokuvien kiiltelevän pinnan alta purskahteleva väkivalta, ripauksia Roberto Savianon Gomorrasta.

Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin?

Napolilaisen kerrostalon pihassa Elena ja Raffaella eli Lina eli Lila tapaavat eivätkä enää pääse toisistaan. Yhtä viivyttelemättä kuin Lila paiskaa Elenan nuken pimeään kellariin Ferrante sukeltaa Elenan päähän ja paljastaa ihmismielen loputtoman vyyhdin pyrkimyksiä ja tunteita, sidoksia ja pelkoja, unelmia ja pettymyksiä. Syvyysluotaus on koko ajan liikkeessä seuraten saumattomasti päähenkilöiden kasvamista lapsista nuoriksi; jotkut piirteet säilyvät, toiset katoavat, vaihtuvat toisiksi. Vastalöydetty elämänilo, vapauden tunne ja uteliaisuus saa kolhuja kun Elena ja Lila kilpailevat koulumenestyksestä, rakkaudesta, kauneudesta ja saavat vastaansa vanhempansa ja opettajansa. Ainakin Elena kilpailee, Lilan näkökulmaa ei kerrota, koko tarina on Elenan kokemusta. Mutta sekin on todellista; Lila ei kilpailua huomaa, hän on liian ylivoimainen. Molemmat tietävät kuitenkin ystävyytensä ainutlaatuisuuden. Elena ei ole varma omasta merkityksestään Lilalle, mutta hän saa sille vahvistuksen.

Elenan ja Lilan vankka ystävyys uhmaa köyhien vanhempien pelokkuutta ja alistuneisuutta. Lilasta Elena on hänen loistava ystävänsä, mutta kaikki kertoo toista: Lila loistaa kaikessa eikä Elena ole mitään ilman häntä, ilman Lilan rohkeaa kapinaa ja itsenäisyyttä. Mihin vain Lila katseensa kääntää, juuri se on Elenasta arvokkainta; ensin luku- ja kirjoitustaito, sitten latina, kreikka, sitten yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, koko Napolin seudun väkivallan historia. Kuukautiset ja rinnat, siinä Elena on rinnanmitan edellä, mutta kohta Lila on tasoissa. Ja sitten - suutarintyö.

Menin kotiin hautoen tuskallista ajatusta, että olin paras olematta oikeasti paras. 

Elena on liikuttava hahmo koko varhaisnuoressa epävarmuudessaan; jatkuva mittailu tuottaa välillä omahyväistä tyytyväisyyttä, jota seuraavassa hetkessä joutuu häpeämään. Romaani kertoo karusti naisen kapean tilan napolilaisessa perheessä ja yhteiskunnassa. Napoli on camorran maata, väkivallan perinne näkyy suutarin verstaan ja kondiittorin tilassa. Köyhä on armopaloista ja tuesta aina velkaa, riippuvuudet vaikuttavat seuraavissa sukupolvissakin. Köyhä isä ja veli saa silti aina kurittaa perheen tytärtä, hän on se pohjimmainen. He saavat määrätä, jatkaako hän lukioon vai jääkö auttamaan äitiään. Heidän on valmistauduttava kostamaan tyttären/sisaren puolesta, hakattava ensin tämä.

Hän sanoi, että Solaran baari oli aina ollut camorristien ja koronkiskurien paikka, että se oli salakuljetuksen tukikohta ja siellä kerättiin ääniä Stellalle ja Coronalle, monarkisteille. Hän sanoi, että don Achille oli ollut natsifasistien vakooja, että rahat, jolla Stefano oli laajentanut kauppaansa, oli tehty mustassapörssissä.

Elena seuraa Lilaa kuin kirkasta tähteä. Lilaa, joka on vain 16-vuotias, veljensä ja isänsä suutarinverstaaseen sidottu, jolta ystävä odottaa suuria ja poikaystävä samaa mitä muut korttelissa; kaunis nainen on osoitus menestyksestä, kuin avoauto, jonka voi parkkeerata kotiinsa. Leikataanko tältäkin linnulta siivet?  - Onko Lila sittenkään niin vahva ja kaikkivoipainen, kuin Elena uskoo ja toivoo. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

On juhlavaa lukea kertojaa, joka osaa kuvata näin syvällisesti nuoren epävarmuutta ja ristiriitoja; kaiken monimutkaisuutta. Ei muuta kuin tetralogian seuraava osa varaukseen kirjastosta. Niin kova nälkä saada tietää Lilan ja Elenan kohtalosta jäi. Niin vangitsevasti Elena Ferrante - kuka tämän pseudonyymin takana sitten onkin, ihan sama - kuvaa hyvin tuntemaansa napolilaista elämänpiiriä ja yhtä tarkasti yleisinhimillistä nuoren kasvua kipuineen kaikkineen. Rakenteilla kikkailematta, selkeällä kielellä hän kutoo mahtavan tarinan, joka kiehtoo ja viihdyttää loppuun asti täysillä eikä kaihda siinä vakavia aiheita: naisen alistettua asemaa, seksuaalista ja yhteiskunnallista väkivaltaa, korruptiota. Loistava ystäväni häikäisee kuin vesi Caprin ja Ischian rannoilla.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
L'Amica geniale, 2011, suomentanut Helina Kangas
WSOY, 2016, 362 s

Taidepläjäys

Koira, andalusialainen. Maalattu sanomalehtikuvasta. Kuvasta puuttuu makkara.

Kävin katsomassa Loving Vincent elokuvan, jota mainostettiin sen ainutlaatuisesta käsityöstä: käsin maalattu animaatio, yli 150 taiteiljan tekemänä. Maalaustapa jäljittelee Vincent van Goghin tyyliä, tyypillisine spiraalimuotoineen ja yhdensuuntaisine rytmikkäine siveltimen vetoineen. Elokuva mainitaan elämäkerralliseksi. Se on oikeastaan salapoliisitutkimuksen tyyppinen. Vincentin tunteman postiljoonin poika käy selvittämään, mitä oikeastaan tapahtui ennen Vincent van Goghin kuolemaa, tapaa lääkäriä ja lääkärin tytärtä jonka luona tämä asui, majatalon pitäjää, jokirannan lautturia.

Maalauksista jäljen tunnistaa hyvin, ne ovat taitavia ja vievät tunnelman aikaan ja ympäristöön. Yllättävää oli tunnistaa animaatiohahmot eli tunnistin heti Poldark-sarjan pääparin ja muutaman muun tunnetun brittinäyttelijän. Tämä oli siinä mielessä häiritsevä havainto, että ymmärsin animaation pohjana kuvatun tavallisen elokuvan, jonka päälle animaatio oli tehty. Draaman juonena kuoleman selvittely ei ihan kantanut loppuun asti. Kuvat olivat hienoja, ja takaumissa ne vaihtuivat mustavalkoisiksi valokuvanomaisiksi, mutta siitä huolimatta muotokieleen hieman puutui ja havaitsin pienen uneliaisuuden valtaavan. Loppu oli taas aika koskettava ja Starry starry night soi kauniisti ja liikuttavasti. Muutenkin äänitys oli vaikuttavan laadukasta kivikadun kopinoineen, kohisevine sateineen ja - taas kerran - brittinäyttelijöiden puhe lumoavan kaunista kuulla.

Loving Vincent, UK, 2017
Ohjaus: Dorota Kobiela, Hugh Welchman

Tässä yhteydessä julkistan toisenkin taideteokseni, voilà:

Surrealistinen nelijalkainen kanani, joka on muninut kultamunan. Tähän liittyy tapahtuma, johon sysäyksen antoi vanha reseptikokoelmani. Olin kirjoittanut uusiksi äitini vanhan ja repaleiseksi kuluneen reseptin, Kinesisk sötsur kyckling - tai jotain sinnepäin. Olin sitten somistanut reseptin pienellä kanapiirroksella. Parin päivän kuluttua kuulin keittiöstä kommentin 'piirsit sille sitten neljä jalkaa'. Olen broilerin kautta vieraantunut niin täydellisesti luonnollisesta kanasta, että olen näköjään alkanut mielessäni jalostaa kanasta broilerintuottajan unelmaa: nelikoipista! Asiaan voi myös vaikuttaa, että olen enemmän piirtänyt/maalannut koiria. Mutta turha tätä on enempää puolustella ja selitellä. Nelijalkainen kana on tullut jäädäkseen.