Tervetuloa 2020!

Vuonna 2019 luin suunnilleen saman verran kuin muinakin vuosina ja kirjoittelin samaan tahtiin. Se on verkkaista verrattuna (kirja)blogeihin yleensä enkä aio sitä sen kummemmin muuttaa. Tällä tahdilla blogi ei rasita eikä addiktoi. Blogeja seurasin ehkä hieman entistä vähemmän, johtuen runsaasta tarjonnasta. Pakko on rajata, ja helppoahan tuo onkin. Kirjablogimaailmassa se on hieman vaikeampaa kuin jossain muoti- tai muussa somemaailmassa, luulisin. Niin monia pitäisi lukea, paljon hyvää ja hienoja kirjoittajia on hollilla.


Tässä ei niin talvisia jokimaisemia Auran rannalta tänään 31.12.2019.

Kun katson tänä vuonna lukemiani romaaneja, monesta hienosta lukukokemuksesta nostan tässä vaiheessa  Hassan Blasimin Allah99, Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin  ja Andrea Levyn Pitkän laulun. 

Tietokirjoista painavimman jäljen jättivät Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat  ja Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema. Edellinen kertoo oleellista faktaa länsimaisen hyvinvoinnin perustasta eli siirtomaapolitiikasta, orjuudesta ja raaka-aineiden ryöstöstä, jälkimmäinen on kammottavan ajankohtaisen oloinen kuvaus 1930-luvun Saksan poliittisesta tilanteesta. Siitä voi oppia, että muilla kuin populisteilla on sittenkin vielä suuri valta ja mahdollisuus määritellä, mistä asioista ja miten keskustellaan eli olla menemättä mukaan äärioikeiston vihanpitoon. Silakkaliike on tervetullut! Muutkin tavat keskustella viisaasti ja faktapohjaisesti pitävät ihmiset edelleen ihmisinä toisilleen. Syytän tuota Benjamin Carter Hettiä  - että aloin juhlapuhujaksi.

Rauhaa ja rakkautta tutut ja tuntemattomat - Hyvää Uutta Vuotta!

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Tämä 16 novellin kokoelma on 2019 vuoden viimeinen lukemani. Se on Uraanilampun jälkeen Harry Salmenniemen seuraava novellikokoelma. Kuten edellisessä, tässäkin kokoelmassa aiheet liikkuvat laajalla skaalalla, yksilön mielenterveydestä yhteiskunnan päättäjien terveyteen, kapitalismin kritiikista elokuvan kritiikkiin, unista harhoihin. Suomalaisia instituutioita presidenteistä Marimekkoon ja Nokiaan pilkataan vähän Juha Seppälän tyyliin. Siinä ohessa upotetaan myös mainetta niittänyt uusi suomalainen elokuva Hymyilevä mies, oikein kuvien kera. Melkein provosoiduin niin häijystä katseesta. Pariin otteeseen käydään psykiatrin - onko hän hullu vai ihan asiallinen? - vastaanotolla, jossa potilaskertomuksia seuraavat psykiatrin henkilökohtaiset muistiinpanot tapauksesta. Järkensä menettänyt, kerrotaan Siltalan sivuilla. Aha. En ihan saanut selvää, vaikka psykiatri henkilökohtaisessa tekstissään mainitsikin epätodellisesta olostaan sekä iloitsevansa toisten kärsimyksestä, koska kärsii kovasti itse.

Novelleissa on vähintään huolestunut ja useammin ahdistunut tunnelma, milloin se ei ole rienaavan nihilistinen. Esseetyyppinen pohdinta Reservatio mentalis, vyöryttää kapitalismin kritiikkiä ja maailmantuskaa. Tulevaisuus maalataan synkin värein, koska päättäjät ovat sokeita ja julmia sekä asemansa takia meille muille vaarallisia. Kertoja ei aina usko selviämiseemme, vaikka se on ainoa edellytys tasapainolle. Linnut ja oravat siirtyvät puusta toiseen eivätkä huolehdi siitä, kuinka Golfvirran käy. Niiden murheettomuudessa pesii viisaus ja ilo. Oravat eivät tiedä, minne ovat käpynsä piilottaneet. Mutta ne tietävät että jossakin niiden on pakko olla. Tätä tarkoittaa oravien uskonto.

Eräs muotokuva päättäjästä maalataan novellissa Päätöksiä. Se on kliseinen kuvaus kylmästä poliitikosta, naisministeristä, joka tietää olevansa muita parempi vaikka sitten poteekin syyllisyyttä. Huonommin sille ylemmyydentunnolle käy novellissa Vaikeus kieltäytyä croissantista. Suolikaasut hoitavat turistin pudotuksen A-luokasta.  (- Aina ei muuten käy niin, todellisuudessa. Kuulin vuosia sitten tutun tutusta, joka sai pahan turistiripulin lentokentällä kotiin palatessaan. Huuhteli pikkuhousunsa lentokentän vessassa, pujotti ne märkinä takaisin ja lähti lennolle. Siellä hänelle oli yllättäen varattu paikka bisnesluokassa, Armani-pukuisen liikemiehen vieressä. Siinä molemmilla kasvun paikka.)

Ihminen on onnellinen eläin on pisin novelleista. Kertoja etsii onnea ja löytää sen keskinkertaisuudesta ja itsereflektion välttämisestä. Matkallaan halki latteiden kokemustensa hän ihmettelee, millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista. Pitikin valita juuri nuo nimet! Harvoista novelleista voi nauttia kuten Tšehovin ja Maupassantin. Että tämmöinen ihminen esimerkiksi. Edelleen kertoja ihmettelee ihmisten intohimoja ja niiden ajamana tehtyjä tekoja. No niissä on kieltämättä usein harkinnan menettämisen paikkoja. Antaa itselleen reseptiksi muistaa aina jokailtainen hampaidenpesu kun alkaa intohimottaa.

Tästä eteenpäin novellit menevät entistä räkäisemmiksi ja alkavat tympiä. Tarjolla on ällistystä, provokaatioita. Tulee mieleen ranskalaiset elokuvat, siis Godard. Tyyppi sai tehdä mitä vain, aina kehuttiin. Näissä ei toki ole mitään Godardista, vaan se on samaa, että hehkutetaan rasittavaa. Itsetarkoituksellista outoutta, josta en saa kiinni. En tiedä, mikä tässä ottaa päähän. Ehkä maistan novelleissa aika paljon provosointia sen itsensä vuoksi.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala, 2019, 218s
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kirja kuin koru. Silkin sileät kovat kannet, napakat ja ehyet sivut, joilta Eeva Kilven mietteet ja aforismit virtaavat kuin mainingit ulapalta, ajan yli, ajattomasti. Samalla niin henkilökohtaisia ja lähellä; ajatuksen voi poimia kuin rannan lämpimän kiven, veden hioman. Kansi: pikkulinnut ja lehvät johtavat sen metsikön siniseen hämärään, jossa Eeva Kilpi vielä vanhuksena kulkee. Ja haluaa loppuun asti pitää kiinni oikeudestaan siihen, vaikka huolestunut jälkipolvi alkaa nähdä sen hänelle vaarallisena.

Sininen muistikirja kerää kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta, kaikkina vuorokaudenaikoina; päivämäärät ja kellonajat on huolellisesti merkitty. Pitkän elämän kuvista riittää monen yön uneen ja valvomisiin, aamun ensi hetkiin. Lapsuudenkodista mieheen ja rakkauteen, omista pojista lapsenlapsiin, ailahtelevista onnen tunteista yksinäisyyteen, kaivattuun ja ristiriitaiseen.

22.8.2003 klo 23.12
Minä elän muuten aivan normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen.
Kyyditsen häntä paikasta toiseen, kävelytän häntä, käyn hänelle kaupassa, laitan hänelle ruokaa, siivoan hänelle ja kylvetän häntä. Puen hänet tilaisuuksiin, maalaan hänen huulensa, panen hieman punaa hänen poskipäihinsä, kampaan auki hänen tukkansa kun se on kuivunut kiharaiseksi papiljoteilla, pesen hänelle pyykkiä, ostan hänelle kukkia ja yritän pitää hänet hyvällä tuulella, vaikka se ei ole aina helppoa. Hän kärsii yksinäisyydestä, vaikka tarvitsee sitä ja hän kärsii myös kodittomuuden tunteesta, vaikka hänellä on kaunis koti, eikä hän aio koskaan sopeutua vanhenemiseen, vaikka arvostaa elämänkokemusta ja tuntee itse viisastuvansa koko ajan.

Sain kirjan Tarukirja/Margitin nobelveikkauksen arvonnassa. Kiitos Margit kirjahyllymme uusimmasta kaunottaresta!

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY 2019, 103 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Petina Gappah: Muistojen kirja

Edelleen Petina Gappahin Tanssimestarin novelleista vaikuttuneena piti lukea vielä Muistojen kirja, kun Takkutukka sitä suositteli - uusimman Pimeydestä loistaa valo-romaanin pettymyksen jälkeen. Gappah innostaa minua erityisesti siinä, kuinka hän yhdistää yhteiskunnallisuuden, loistavan tavan kuvata erilaisia ihmistyyppejä ja omaa synnyinmaataan Zimbabwea sekä aika hulvattoman huumorin. Korruptoitunut ja ahne hallinto saa osansa lahjomattoman juristin kynästä, feministisellä katseella täydennettynä. Sillä maassa laki turvaa tasa-arvon, mutta perinteet tekevät sen tyhjäksi kirjaimeksi.

Chikurubin vankilassa Zimbabwen Hararessa, Memory, romaanin minäkertoja, mustien vanhempien albiinotytär odottaa murhasta syytettynä kuolemantuomiota. Häntä syytetään varakkaan valkoisen adoptioisänsä, Lloydin murhasta. Hän kertoo tarinaansa lapsuudesta alkaen amerikkalaiselle toimittajalle, jonka kautta toivoo saavansa oikeutta ja vielä mahdollisuuden välttyä kuolemantuomiolta.

Lehdissäkin on kirjoitettu monissa Afrikan maissa homoihin ja albiinoihin kohdistetusta sorrosta ja syrjinnästä. Vanhat taikauskot ylläpitävät ihmisten pelkoja ja kauhua tämän erilaisuuden edessä, sen lisäksi että albiinolla on Afrikan auringossa hyvin hankalaa ihon palamisen ja jatkuvan suojautumistarpeen takia. Olen murungudunhuna musta nainen, jota ei leimaa murungun eli etuoikeuden valkoisuus vaan dunhun eli naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus.  - Tässä alkuperäiskielinen sana on sentään ystävällisesti englanninnettu/suomennettu, mutta jatkossa seuraa taas liikaa lauseita, joissa afrikkalaiskielinen (shona, manyika??) lause jätetään kylmän viileästi sellaisenaan tekstiin.

MaiNever huusi manyikaksi "Magemenzi andinobvire wonini, andinobvire wacha zuva ngezuva"
En ihan ymmärrä tätä Gappahille tyypillistä piirrettä. Olisi mukavaa ymmärtää paikalliskielisetkin huudahdukset, sen verran paljon niitä lauseita tässäkin romaanissa on. Lukija jää hölmönä raapimaan päätään.

Memory kertoo perhetragediasta, usean sisaruksen kuolemasta köyhällä slummialueella, uskontoja vaihtavasta epävakaasta äidistä ja sitäkin vakaammasta isästään. Muistot ovat niin kovia, että tyttö on selittänyt asiat itselleen toisin eikä muisto tapahtumista oikaise niitä. Äidin taikausko ja alttius tulkita uniaan toimintakäskyiksi tekee hänestä epäluotettavan ja tyttö joutuu keksimään selityksiä oudoille näkymille. Kertomuksen mysteeri, mikä on Memoryn suhde murhattuun mieheen ja mitä on tapahtunut vuosien varrella, keriytyy hiljalleen auki. Tarina liikkuu lapsuuden ja nuoruuden muistoista naisvankilan nykyhetkeen, sen mielivaltaisiin vartijoihin ja vankien keskinäiseen ystävyyteen.

Totta, Muistojen kirja päihittää tuon Pimeydestä loistavan valon. Hienoa kieltä, vetävää kerrontaa, luontevaa dialogia - lukuunottamatta niitä käsittämättömiä paikalliskielisiä. Kertomuksen edetessä, arvoitusten selvitessä, jännite lopahtaa ja tulee pientä paikallaan junnaamisen tuntua. Edelleen Tanssimestarin novellikokoelma jää minulle Gappahin ehdottomasti parhaimmaksi. Lisäksi juonen käänteissä on paha uskottavuusongelma olennaisessa kohdassa. Jopa Cambridgessa opiskellut päähenkilö petaa itselleen murhasyytteen siihen malliin, että siinä oli nielemistä.

Petina Gappah: Muistojen kirja
The Book of Memory, 2015, suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017, 307 s

Mukavia joulun pyhiä kaikille, toivottavasti pukki tuo hyviä kirjoja ja suklaata, joista nauttia kuusen tuoksussa. Se on parasta joulussa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkonen kirjailijana oli minulle tähän asti tuntematon. Radio Suomesta olen joskus keskiviikkoisin kuunnellut päivällistouhuissa Pyöreä pöytä-keskusteluohjelmaa, jossa hän on keskustellut ajankohtaisista aiheista muiden fiksujen ihmisten kanssa. Hänen romaaniensa nimet ovat hieman siirappisina työntäneet minua kauemmas. Anna minun rakastaa enemmän, Palatkaa perhoset, Hetken hohtava valo. Tämä Ihmettä kaikki on selvästi samaa sarjaa. Öhh, ylimakeaa.

Omaelämäkerrallinen romaani tempaa kuitenkin mukaansa lapsiperheen arkeen ja sen nopeasti kriisiytyvään tilanteeseen ensimmäiseltä sivulta. Perheeseen ollaan odottamassa kolmatta lasta eikä kaikki yhtäkkiä olekaan kunnossa. Sen jälkeen yllätykset jatkuvat. Kyllä romaanin nimellä on hyvät perusteet. Ja onhan sen omistuskirjoituskin liikuttava: Pikku karhulle ja pikku tiikerille. Tippa tulee silmään melkein jo siinä.

Itkonen kirjoittaa jäntevästi, vetoaa syvästi tunteisiin ja herättää ajatuksia. Ajatuksia parisuhteesta, isyydestä, rakkaudesta, uskosta, musiikista ja kirjoittamisesta. Uhkatilanteista ja peloista niiden kohdalla, ahdistuksesta. Oli todella kiinnostavaa lukea miehen ja isän intiimejä ajatuksia alueesta, joka vanhempina aikoina oli heiltä normien mukaan paljolti pois rajattu. Onneksi tasa-arvo on tässäkin lisääntynyt. Vaikka biologia ei muuksi muutu, siitä ei enää ole perusteeksi epätasa-arvoon perheessä tai muualla.  Liikutuin ja myötäelin isän peloissa ja huojennuksen hetkissä.

Olen mies, joka jälkikäteen utelee tietoja vaimonsa lääkärikäynnistä. Mies, joka epäilee vaimonsa antaneen hänelle oman synnynnäisen optimisminsa värittämiä tietoja. Ahdistunut, pelkäävä, epäilevä mies puuttumassa naisten asioihin, raskauden ja äitiyden kysymyksiin ---

Vaimon nimi on Rose. Rose tuo mieleen Titanic-elokuvan rakastavaiset eikä liene sattumaa. Minä-kertoja on romanttinen ja tunteellinen mies, hänen rakkautensa vahvaa. Naisena ei voisi toivoa enempää, mies on herkkä, avoin ja keskusteleva, ei mikään klisee suomalaisesta tuppisuusta, josta saa kiskoa ulos sanoja. Kirjailijalle kaikkein vaikeimpien asioiden sanominen on vielä helpompaa kirjoittamalla. Siinä piilee vaaransa, kuten mies huomaa. Kirjoittaessa dialogi puuttuu, toinen tempautuu omaan ajatusvirtaansa kuulematta toisen kysymystä, näkemättä ihmettelevää tai pettynyttä ilmettä.

Knausgårdia Itkonenkin on lukenut, häneen päähenkilö vertaa elämäänsä ja kirjoittamistaan. Ja, kyllä, hyvinkin heissä on jotain samaa. Häpeän tunteita ja pelkoja molemmat käsittelevät rohkeasti. Tästäkin mies potee syyllisyyttä; ettei saisi siirtää negatiivisia pelkojaan raskaamman taakan kantavalle vaimolleen. Jotain tuttua löysin tuossa reaktiotavassa, jota Itkonen kutsuu karmaksi: että ei saisi liikaa iloita, silloin kun näyttää siltä että iloon olisi aihetta. Siitä tulee rangaistus seuraavassa käänteessä. En saanut ajatella liian optimistisesti. En saanut iloita liikaa, en varsinkaan näyttää iloani muille tai lasku seuraisi perässä.  - Samaa pakkomielteistä taikauskoa harrastan minäkin. Kell' onni on se onnen kätkeköön, sanoi Eino Leino. Psykologian asiantuntijalla ollut siitä sanottavansa, kateutta korostavasta negatiivisuudesta.

Kovan paineen alla puolisot ja mies yksin pohtivat suhdetta uskontoon ja Jumalaan, sitä voisiko siltä suunnalta saada helpotusta. Mies toteaa, ettei ystäväpiirissä ole montakaan, joka uskoisi. Hänen itsensä kohdalla läheisempi suhde on selvästi lapsuuden perua. Iltarukouksia on rukoiltu ja suvussa on hartaita uskovaisia, jotka ovat samalla lämpimiä ja hyviä ihmisiä. Mitään syytä repiä irti sitä juurta ei ole - muuta kuin oma älyllinen pohdinta. Minä sen sijaan lähestyin Jumalaa ainoastaan äärimmäisessä hädässä ja pizzataksipohjalta.

Minulle romaani antoi aihetta monenlaisiin muisteloihin, noiden pelkoreaktioiden ja uskon asioiden lisäks. Tyttäreni ehti toipua hieman ennen aikojaan syntyneiden kaksosten kanssa nyt jo suljetun Kätilöopiston perhehuoneessa. He asuivatkin samoilla suunnilla kuin tässä romaanissa liikutaan, Käpylässä. Näin lapsenlapseni ensimmäistä kertaa pelottavan pieninä ja avuttomina isossa tutkimushuoneessa, välkkyvien näyttöjen vieressä, nasaaliletku nenässä. Onneksi, tässäkin tapauksessa!

Romaani on hyvin liikuttava kertomus perhettään rakastavasta hyvästä isästä. Huumoria tarjoavat oikeastaan isän pahimmat hetket; hän heittäytyy ahdistuksiinsa niin perusteellisesti että se menee jo komiikan puolelle. Pienikin signaali saa mielen syöverit purkautumaan ja mielikuvituksen tuottamaan tuhon näkymiä. Optimistinen vaimo on ilmeisen tärkeä tasapainottava tekijä. Sen tämä harvinaisen avoin ja vilpitön puoliso tunnustaa. Melkein tekee pahaa tämmöiselle kyyniselle vanhalle pierulle lukea näin hyvän ihmisen ajatusmaailmasta.  Paremmin ymmärrän Molièren Don Juania, jonka kävin eilen katsomassa Turun Kaupunginteatterissa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018, 293 s

Hassan Blasim: Allah99

Vastaan myöntävästi. En jaksa käydä tähän hedelmättömään väittelyyn aiheesta Irakiiin kärsimään jääneet versus muualle kärsimään lähteneet.  Šiialaiset versus sunnit. Kurdit versus arabit. Uskovaiset versus maallistuneet. Iranin kannattajat versus Saudi-Arabian kannattajat. Petturit versus isänmaalliset. Kansallismieliset versus islamistit. Allahu akbar versus Öyhöti ökbör.

Lukemiseni näyttää edelleen painottuvan pakolaisuuteen. Edellisen lukemani kirjoitti Australiaan pakeneva kurdikirjailija. Hassan Blasim on Tampereen kautta Helsinkiin päätynyt irakilainen purkkajeesus. Irakin Purkkajeesus on häneltä aiemmin lukemani, kansainvälisen Independent-palkinnon vuonna 2004 voittanut novellikokoelma. Mutta nyt moniääninen kirjailija on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Allah99-blogin pitäjä. Kiitos humanitaarisen katastrofin minulle myönnettiin mukiinmenevä rahoitus, ja niin lähdin etsimään Jumalan yhdeksääkymmentäyhdeksää nimeä. 

Finlandia-ehdokkuutta oli Allah99:llekin pohdittu, mutta kielisääntöjen tiukista pykälistä tuli este. Kirja ehdittiin julkaista jo ennen suomennosta Italiassa alkukielellä eli arabiaksi. Puoltaisin sekä ehdokkuutta että palkintoa. Tosin en ole lukenut muista tämän vuoden ehdokkaista yhtäkään.

Suomentaja Sampsa Peltonen kirjoittaa esipuheessaan, että kirja vaatii lukijaltaan paljon. Ei minusta, kirja on hauska, purevan pisteliäs, sivistynyt, yllättävä, kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus. Sen pirstaleisuus ja monet tarinat tuovat mieleen sekä Tuhannen ja yhden yön tarinat - Bagdad! - että monet nykyromaanit, joissa kolutaan kaupunkien baareja, naidaan, ryypätään, iloitaan ja masennutaan - Berliini, Bryssel, Tampere, Helsinki. Näissä paikoissa mieleeni tuli myös Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Kertojasta ei aina ole selvyyttä, sillä tarinat hyppäävät Bagdadin kaduilta sähköpostiviesteihin ystävän kanssa, haastatteluista päiväkirjamerkintöihin. Yllättävää kyllä, se ei häiritse ollenkaan. Päin vastoin, kollaasista syntyy havainnollinen kuva pakolaisen turvattomasta, kaoottisesta elämästä, jatkuvasta epävarmuudesta.

Valona pimeydessä loistavat kirjat ja filosofia, huomattavimpana vaikuttajana romanialais-ranskalainen ajattelija Emil Cioran. Eikä nykyinen, tarinoista paljastuva Bagdad  ole todellakaan mikään satujen säihkyvä kaupunki vaan veren ja savun sekainen irvikuva entisestä. Kuolemalta pakolaisetkin yrittävät välttyä, Sheherazaden lailla.

Blasim on täynnä raivoa uskonnon kuristusotetta kohtaan Irakissa ja kaikissa islaminuskoisissa maissa nykyään. Hän on ateisti eikä missään nimessä hiljainen sellainen. Päin vastoin, pureva pilkka ja ironia ovat hänen aseitaan kamppailussa ihmistä sortavan ideologian kanssa.

Ajatukseni karkaavat koko ajan tämän neandertalilaisen islamismin esiinmarssiin. Irakin ja Libanonin kaltaisissa maissa ilmiö saanee pian samanlaiset mittasuhteet kuin rutto Camus'n romaanissa. Häkäilemättömät karvanaamat (joiden parrat on takuulla värjätty ja hajustettu "ristiretkeläisten" tuotteilla) pelaavat pahaenteisesti upporikasta ja rutiköyhää.

Pakolaisella on vastassaan samat ikuiset kysymykset, "where are you from", kahden tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Pakolaisten Euroopan kaupungeissa hajallaan olevat suvut ja ystävät tietävät tuttujen kohtaloista ja kadunvarsipommien tuhoista. Silti ihmiset haluavat elää, pitää hauskaa, rakastua. Isien ja isoisien kautta Blasim kertoo Irakin historiaa, kuinka ollaan tultu siihen, että "irakilaisella naisella on kaksi käärinliinaa: musta kaapu elävänä, valkoinen kuolleena". Kuinka ei ole mitään islamilaista maailmaa, on Irakin, Afganistanin tai Turkin todellisuus eivätkä ne ole yksi.

Suomalaisista baareista on rekisteröity herkällä korvalla keskusteluja, absurdeja, hauskoja. Onko lieventävä asianhaara rasismille, että kyllä suomalaiset toisiaankin vihaavat? Irakilaisella on tekemistä suomalaisten tuntojen selvittämisessä: on kuin vastaanottokeskuksessa työskentely vaatisi tunteiden ja myötätunnon kieltämistä. Kirjailijalle koti on rakastavat ihmiset, olivatpa he sitten pakkas-Suomessa tai pätsi-Irakissa. Maa alueena on pelkkä maa-alue. Mutta synnyinmaansa suhteen Blasim on pessimisti.

Uskonryhmittymien väliset väkivaltaisuudet eivät lakkaa ennen kuin islamin historian ruumis raijataan patologin pöydälle perustelliseen kuolemansyytutkimukseen ja Koraani ja hadithit desinfioidaan laboratoriossa.

Suomentaja on tehnyt taas hienoa työtä. Silti loukkaannuin lievästi (se on muotia) toisen suomentajan puolesta. Sampsa Peltonen mainitsee, ettei Emil Cioranin kiinnostavasta tuotannosta ole saatavilla laadukkaita suomennoksia. Suomennettu on. Siinäkin on varmasti takana paljon intoa ja työtä.  Saattaapi olla aika haastava suomennettava. Nyyh, sen suomentajan puolesta.
Kansi on muuten mielestäni hyvin tyylikäs.

Hassan Blasim: Allah99
2018, Arabiankielestä suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY 2019, 328 s
Kansi Khaled Al Nassiry