Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.

Hän tiedostaa, että heidän on todistettava "luotettavuutensa" uusille isännilleen. Heidän on täytettävä vankilat. "Kaikkien aikojen 'verettömin' vallankumous tarvitsee uhrinsa", kuten hän sanoo. On 28 helmikuuta 1933. Valtiopäivätalo on palanut edellisenä iltana.

New York Cityn yliopiston historian professori Benjamin Carter Hett muistelee Hitlerin valtaannousua valottavassa kirjassaan kylmän sodan loppumisen optimistisia aikoja 1989-91 ja toteaa, että nykyinen aikamme muistuttaa noita aikoja enemmän 1930-lukua. Se on eräs teoksen kirjoittamisen motiiveja: ettei samoja katastrofaalisia virheitä tehtäisi uudelleen. Luin lehtiarvion ja sitten kirjan, vaikka tuntuikin että onhan tästä jo tullut luettua kirjoja ja nähtyä elokuvia - riittävästi? Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudes osakin sisälsi pitkähkön esseen Hitleristä.

Benjamin Carter Hett on kuitenkin  historioitsija, mikä tarkoittaa että tässä oli minulle osin turhankin yksityiskohtaisesti (runsas nimistö ajan poliittisia vaikuttajia) selvitetty sitä poliittista peliä ja juonittelua, millä Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa raivasivat itselleen tien yksinvaltaan, ensin laillisia väyliä, sitten muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä hyväksi käyttäen. Vuoteen 1934 mennessä poliittiset vastustajat, myös perinteisen oikeiston johtohahmot, oli siivottu pois, murhattu, teloitettu, siirretty vankiloiden kautta ensimmäisille keskitysleireille - tai ns hyödylliset idiootit siirretty vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Tämä kirja onkin valaiseva maailman menosta kiinnostuneelle siksi, että juuri tuo natsien yksinvaltaa edeltävä vaihe on jäänyt suurelle yleisölle enemmän piiloon, koska elokuvat, kirjat ja muistelmat ovat keskittyneet natsihallintoon, sodan ja keskitysleirien kauhuihin.

Usein, ja Saksankin tapauksessa on sanottu edellisestä sodasta kasvavan seuraavan siemen eli epäoikeudenmukaiseksi koetusta rauhansopimuksesta. Hett osoittaa sen vain yhdeksi selittäväksi tekijäksi muiden, monien taustatekijöiden ohella. Ensimmäisen maalmansodan jälkeinen Saksa, Weimarin tasavallaksi nimetty parlamentaarinen Saksa oli valmiiksi kahtiajakautunut: oikeisto piti rauhansopimusta häpeällisenä, kommunistit olivat Stalinin talutushihnassa ja taistelivat enemmän maltillista vasemmistoa kuin oikeistoa vastaan. Konservatiivinen maaseutuväestö vihasi liberaalia ja vapaamielistä, kaupunkilaisten demokratiaa. Keskustapuolue oli myös leimallisesti katolilaisten puolue, kun taas protestantit kannattivat oikeistoa. Meidän päiviemme pakolaiskriisiä vastasi Neuvostoliitosta paenneiden virta Eurooppaan. Ns itäjuutalaiset saivat ensinnä tuntea olevansa ei-toivottuja. Kaksikymmentäluvun Yhdysvallat rajoitti maahanmuuttoa, jolloin paine Euroopassa lisääntyi.

Weimarin tasavalta pyrki vaurastumaan kansainvälisen kaupan kautta, elintarvikkeiden tuontitullit laskivat, mikä taas merkitsi maaseudun asukkaille laskevia hintoja tuotteista. Saksan pääkaupunki Berliini taiteilijoineen, kirjailijoineen, vapaan seksuaalisuuden ja suvaitsevaisuuden kehto oli konservatiivien inhokki. Saksan armeija oli myös edellisessä sodassa värvännyt riveihinsä enemmän nuoria maaseudulta kuin kaupungeista. Kaupungistuminen oli uutta, ja teollistuminen oli myös vihattua. Moni haaveili paluusta maalle.

Hitler ja kansallissosialistit löysivät saumansa. Palopuhuja Hitler, kaiken vastustaja sytytti liekkejä samoja keinoja käyttäen kuin populistit nykyään: rakentamalla viholliskuvia, valehtelemalla, vähättelemällä perustuslakia, halveksumalla ylipäätään lakeja ja sivistystä, uhkailemalla vastustajia ja lehdistöä, käyttämällä väkivaltaa, lietsomalla irrationaalisia pelkoja ja vihaa -  ja pelaamalla poliittiset vastustajansa pussiin, toisiaan vastaan. Saksasta oli natsien komennossa tuleva suuri ja omavarainen, ja sitä varten piti vallata Neuvostoliitto. Kansallissosialistit kävivät taisteluun globalisaatiota vastaan - vaikka sitä sanaa ei silloin kai käytetty. Muita vastaan piti rakentaa muuri! Kyllä, haluamme rakentaa muurin, suojamuurin, kirjoitti Joseph Goebbels vuonna 1932. Sillä talouden käänteet, finanssikriisi ja lama johtuivat heidän mukaansa kansainvälisestä, juutalaisesta salaliitosta.

Kuinka väkivaltainen roskajoukko onnistui kampeamaan itsensä Saksan johtoon, kun vielä 1919 yli kolme neljännestä saksalaisista kannatti edistyksellistä, demokraattista politiikkaa? Weimarin tasavallassa oli saatu aikaan työlainsäädännön muutoksia, 8 h työpäivä ja muita teollisuustyöväestöä hyödyttäviä muutoksia, taide ja kirjallisuus kukoistivat. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin ahtaalla, he olivat sekä oikeiston, suuryritysten, kansallissosialistien että äärivasemmiston vihan kohteena. Heidän suosionsa laski, kommunistien valtaa pelkäsivät kaikki, ja oikeisto ajautui yhä lähemmäs Hitlerin sanelemia ehtoja. Niiden ytimessä oli saksalaisten joutuminen väärin kohdelluksi uhriksi edellisen sodan jälkeen. Hitlerin puhujanlahjoista on saatu lukea, sanoma oli yksinkertaista, mustavalkoista ja iskulauseenomaista. Propagandasta vastasi Joseph Goebbels, joka ei ottanut mallia poliittisesta propagandasta vaan kaupallisesta mainonnasta.

Natsit provosoivat väkivaltaa, uhkailivat lehdistöä, vetosivat kansallistunteeseen ja uskontoon,  mutta saattoivat vastustaa myös keskenään ristiriitaisia asioita. Silla faktoilla ei ollut merkitystä, tärkeää oli tunne että oltiin saman saksalaisheimon jäseniä. Ei haitannut, vaikka johtajat itse eivät läpäisseet omia rotuvaatimuksiaan. Irrationaalisuus ja taikausko kukoistivat salaliittoteorioiden myötä. Eurooppalaiset ajattelijatkin kiinnostuivat ilmiöstä. Sigmund Freud mm väitti, että kaiken inhimillisen motivaation juuret olivat sukupuolivietissä eivätkä rationaalisessa ajattelussa. (Tämä tulee aika lähelle nyt kun on lukenut Isisin houkutuksesta nuorille miehille ja naisille. Ja ne 70 neitsyttä paratiisissa...)

Natsit asemoivat itsensä protestanttien keskelle, vastustivat ensin katolilaisia ja vasemmistoa ja saivat hiljalleen taakseen keskiluokkaa, jolloin vaalimenestys parani ja valtiopäivätalon palon jälkeen oli aika tehdä poikkeustilan mahdollistavia lakimuutoksia. Vastustajat olivat pettyneitä, mutta avuttomia natsien kasvavan suosion edessä. Hitlerin ympärillä pyöri kosiskelijoita, mutta luin myös rohkeista vastustajista, jotka eivät siinä vaiheessa tienneet kuinka raa'an hallinnon kanssa olivat tekemisissä. Martha von Papen oli entisen valtakunnankanslerin vaimo, joka oli miestään rohkeampi: hän kieltäytyi koskaan tekemästä natsitervehdystä, myöskään Hitlerin läsnäollessa.

Harvat saksalaiset pystyivät vuona 1933 kuvittelemaan Treblinkan tai Auschwitzin, Babyn Jarin joukkoteloitukset tai toisen maailmansodan viimeisten kuukausien kuolemanmarssit. Heitä on vaikea syyttää siitä, että he eivät ennakoineet asiaa, jota he eivät voineet edes kuvitella. Mutta heidän viattomuutensa oli pettävää, ja heidän kuvansa tulevaisuudesta oli katastrofaalisen väärä. Meillä myöhempien aikojen ihmisillä on se etu, että heidän tarjoamansa esimerkki on edessämme.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.
The Death of Democracy, 2018, suomentanut Tommi Uschanov
WSOY, 2019, 372 s