Louise Kennedy: Rikkomuksia

On tarpeeksi epämukavaa istua siellä kuin joku kiintiökatolilainen ilman että sinun pitää vielä valmistautua pieksämään kaverisi.
En pidä tuosta sanasta.
Ai pieksämisestä? Muistuta minua etten enää koskaan käytä sitä.
Älä ole nenäkäs.
Kiintiökatolilaisestako et pidä? Sehän minä olen. Mikä olisi parempi? Feeniläinen? Paavinuskoinen irkku? Katolinen hempukka?

Irlantilaisen Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia sijoittuu vuoden 1975 Belfastiin, aikaan jolloin Pohjois-Irlannin levottomuudet, pommi-iskut ja murhat olivat tavallisia uutisotsikoita. Protestantit, lojalistit kannattavat vallitsevaa Britannian hallintoa ja katolilaiset tasavaltalaiset ajavat alueen yhdistämistä Irlantiin. Poliittiset vastapuolet eivät katso hyvällä rajojen sekoittumista, se on petoksellista toimintaa. Latautunut viha, epäluulo ja pelko väreilee ilmassa.

Cushla Lavery, 24 -vuotias nuori nainen opettaa katolisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttaa isoveljeään perheen omistamassa pubissa iltaisin. Hänen arkensa on tasapainottelua pikkulasten opettajana, kun yrmeä rehtori ja epäluuloinen isä Slattery tekevät kaikesta vaikeampaa, ja kotona Gina-äiti löytyy sammuneena tai humalassa tyhjien  ginipullojen kolistessa sängyn alla. Pubi tuo kaivattua vaihtelua, vaikka sielläkin kaupungin jännitteinen ilmapiiri näkyy asiakkaissa. Pubin omistajien on esitettävä neutraalia, jos mielivät saada sisään kaikki mahdolliset asiakkaat.

Viisikymppinen Michael, perheellinen juristi iskee pubissa silmänsä Cushlaan eikä jää vaille vastakaikua. Mies on protestantti mutta liberaali eikä hän kaihda ajaa väärin kohdeltujen katolilaisten asiaa oikeudessa. Hän on tunnettu myös naistenmiehenä. Päivänvaloa kestävä selitys heidän tuttavuudelleen löytyy iirin kielen harrastepiiristä, johon kuuluu miehen tuttavia, pariskuntiakin. Cushla alkaa opettaa seurueelle iirin kieltä illanistujaisissa.

Rakkaussuhde etenee vauhdilla intiimeihin tapaamisiin, joita molemmat järjestelevät aina kun pystyvät - salaisena suhteen on pysyttävä. Miehellä on perheensä, naisen äiti, veli tai kouluyhteisö ei missään nimessä hyväksyisi suhdetta. Sovinnaisuusrajojen lisäksi rakastavaiset uhmaavat myös Belfastin poliittista palomuuria. Raastava rakkaussuhde on kuin Romeo ja Julia tai West Side Storyn rakkaustarina, ehdottoman kielletty ja ennalta moraalittomaksi tuomittu. Samalla se Cushlan näkökulmasta on vääjäämätön; se on liian voimallinen, kumpikaan ei epäröi. 

Rikkomuksia on kerrottu selkeästi ja päähenkilön näkökulmasta. Dialogi soljuu muun tekstin joukossa erottelematta, lakonisen huumorin maustamana. Aluksi tyyli vaikuttaa töksähtävältä, mutta hiljalleen se tuntuu juuri oikealta tavalta kertoa rakkaustarinaa niin väkivaltaisessa ympäristössä kuin Pohjois-Irlanti noina aikoina oli. Nopeat luonnehdinnat napsahtavat kuin luoti.  Kenen kanssa? Yhden opettajan, Gina sanoi. Hän oli valmis vihamiehensä liittolaiseksi nöyryyttääkseen omaa tytärtään. 

Eroottisten kohtaamisten taustalla kaupungissa leimahtelee tuon tuosta. Cushla on ottanut köyhän katolisen perheen siipiensä suojaan, sen nuorin poika, Davy on hänen oppilaansa, kiusattu ja myös rehtorin sekä isä Slatteryn, ankaran katolilaisen epäluulon kohde. Hänen kauttaan konkretisoituu köyhän perheen vaikeus pysyä edes koossa, koulussakin perhettä epäillään jo ennalta rikolliseksi. Isoveli Tommy on jo liukumassa etäälle koulupolusta. Cushla ottaa tavakseen kyyditä Davy kouluun ja muutenkin pitää silmällä häntä vaanivia uhkia koulutiellä. Koulusta löytyy myös Cushlan uskollinen ystävä, kollega Gerry, jolle ainoana luotettuna voi myös uskoutua.

Belfastissa tulessa ovat rakastavaisten lisäksi myös poliittiset tunteet. Tilanteet kärjistyvät hallitsemattomasti. 

Elämänmakuinen, rosoinen, lämmin ja itseironinen kaiken väkivallan keskelläkin, niin voisi Rikkomuksia  kuvata. Edna O´Brienin kiellettyjä romaaneja Cushla muistelee nuorena katolisten tyttöjen kanssa lukeneensa. Ihana O'Brien tästä tosiaan tuleekin mieleen, Irlannin maisemista ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta, uskonnon, katolilaisuuden merkityksestä - mutta kerrontatyylissäkin on jotain samaa. Äänessä on nainen, uhmakas, suorapuheinen ja herkkävaistoinen. Edna O'Brien kuoli viime vuonna Lontoossa. Louise Kennedy asuu nykyään Sligossa, Irlannissa.

Louise Kennedy: Rikkomuksia
Trespasses, 2022, suomentanut Maija Heikinheimo
S&S, 2025, 367 s

Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Kansi Andrew Smith

Itävaltalaissyntyinen G.W. Pabst (1885-1967) oli aikansa  arvostetuimpia saksalaisen kielialueen elokuvaohjaajia, joka elokuvan globaalin maailman siivittämänä liikkui suvereenisti yli valtioiden rajojen, kunnes siihen tuli tunnettu stoppi, toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan pakkovalta. Pabst oli ohjannut menestystä niittäneitä elokuvia jo ennen äänielokuvaa Yhdysvalloissakin. Häntä pidetään myös ajan ylivertaisen filmitähden, Greta Garbon löytäjänä. Pääosan elokuvistaan Pabst ohjasi Euroopassa.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin uusin teos, Ohjaaja avaa jälleen yhden näkökulman Saksan historian traagisimpaan aikaan, joka on osoittautunut ehtymättömäksi aarrearkuksi kirjallisuuden ja elokuvan tekijöille. Taiteella on pintaa syvemmälle pureutuvat keinonsa näyttää paha, kun se kätkeytyy aikansa yleisesti hyväksyttyihin muotoihin.

Elokuvaohjaaja Pabst romaanin päähenkilönä valaisee sitä umpikujaa, johon vapaudessa kasvanut taiteen tekijä joutuu uudessa tilanteessa, kaiken tekemisen ollessa alisteinen vallanpitäjän hyväksynnälle. Ajankohtaistahan tämä on taas tällä hetkellä Yhdysvalloissakin. Bye-bye Hollywood hills. Hollywoodista tämäkin tarina alkaa kuvatessaan natsihallintoa paenneen ohjaajan epämukavuutta filmitaivaan starojen uima-allasbileissä. Euroopassa hän on jo ehtinyt paistatella kuuluisuudessa, Amerikassakin nimi tiedetään. Niin kiinnostava hän ei siellä ole, etteikö hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi tässä ympäristössä, tällä kielellä. Eurooppa kutsuu.

Taakse jää Amerikka, ja entinen palava rakkaus, näyttelijä Louise Brooks, Pabstin palatessa yli Atlantin vaimonsa Gertruden ja poikansa Jacobin kanssa Ranskaan. Samaan aikaan Euroopasta kulkee pakolaisten täyttämiä laivoja toiseen suuntaan. Pariskunnalla on suunnitelma käydä tapaamassa ohjaajan vanhaa äitiä Wienissä, mutta tässä vaiheessa Hitlerin joukot ovat jo miehittäneet Itävallan.

Uusi barbaarinen komento tulee pariskunnalle yllätyksenä. Sen kouriintuntuvin havainto tulee heitä vastaan vanhassa linnassa, joka on perheen käytössä. Talonmies vaimoineen on uuden vallan uskollisia tukijoita ja se on nostanut heidät uuteen arvoon. Siksi asetelmat ovat vaihtuneet, palvelijoista on tullut käskyttäjiä ja pilkkaajia. 

Jatkossa perheen liikkumisvara kutistuu entisestään, Gestapon ilmiantajia on varottava, kotona on vaarallista. Poika Jacob raivaa tietä koulumaailmassa, sielläkin väkivalta on tie, jolla arvostus ansaitaan ja potentiaaliset kiusaajat nitistetään. Poika liittyy myöhemmin Hitler-Jugendiin. Elokuvaohjaajan on otettava lusikka kauniiseen käteen eli natsimielisiä käsikirjoituksia vastaan ja ohjattava Hitlerin hovikuvaajan, Leni Riefenstahlin kanssa, tämän oikkujen ja määräysten mukaisesti. Poikkipuolinen sanakin voi osoittautua hengenvaaralliseksi.

Pabstille elokuvan tekeminen, vaikka tiukasti raamitetuin säännöin, antaa mahdollisuuksia jatkaa omaa uraansa, tehdä töitä kameran kanssa ja leikkaajana, joka on hänen intohimonsa. Hänen sisäinen maailmansa, mahdollinen tuskailu yhteistyöstä natsihallinnon kanssa jää arvoitukseksi. Hänen tyylilajikseen, monologeissa ja dialogeissa, jää sarkasmi - silloin kun se ei ole vaarallista. Muutoin käsi alkaa tarvittaessa suoristua yläviistoon.

Trude-vaimon mielenliikkeet ja kauhu kertovat selvemmin moraalisesta ristiriidasta. Hän hakee lohtua viinipullosta. Natsirouvien lukupiirin kokous vaikuttaa Gestapon kuulustelulta, vaikka pienessä piirissä. Thomas Mannin nimen mainitseminen positiivisessa valossa sytyttää hälytysvalon siinä salongissa. Huonon kirjallisuuden satiiri kukkii tässä luvussa.

"Tällainen piiri perustuu jäsenten väliseen yhteisymmärrykseen", Else Buchholz sanoi. "Sopusointuun. Ja jos se puuttuu... Rakas Gritt, kaikella kunnioituksella, ehkä me tapaamme jonkin aikaa ilman teitä."

Natsien vallan lujittuessa Pabstilla ei ole vaihtoehtoja, hänen maineensa elokuvantekijänä halutaan valjastaa propagandaministeriön käyttöön. Ei edes vanha maine "punaisena Pabstina" haittaa voimansa tunnossa saapastelevia natseja. Romaanissa vilisee henkilöitä, oikeita ja fiktiivisiä. Käsikirjoittajista on pulaa, kirjailijoita on vangittu, Erich Kästnerinkin (Tuuliajolla Berliinissä) nimi vilahtaa. Avustajia elokuvaan saadaan keskitysleirivangeista. Ilmainen työvoima oli laihanlaista ja kalpeaa, mutta oikeilla valaistuksilla heistä saatiin yleisökohtauksiin tarvittava määrä.

Ohjaajan työtä kuvataan kirjassa osin mielenkiintoisesti, kuvaamisen ja leikkauksen yksityiskohtien kautta, lavasteista, kamera-ajosta, kuinka liike saadaan kuvassa virtaamaan. Kuvattuja käsikirjoituksia ja niiden juonen käänteitä kerrataan turhankin laveasti, pääasia eli ohjaajan ja hänen perheensä selviäminen moraalisen romahduksen uhan edessä, hajoaa sivupolkujen ryteikössä. Näkökulmat vaihtuvat rönsyilevässä tarinassa tiheästi.

Huipentumana Pabst saa ohjattavakseen natsikirjailijan huonon käsikirjoituksen, Molanderin tapauksen, johon hän heittäytyy koko kuristetulla elokuvaajan sielullaan. Elokuvaa kuvataan lähes paniikissa ja se on saatava miehitetystä Prahasta vietyä. Vaikuttaa kuin kirjailija olisi tässä vaiheessa nähnyt kirjassa elokuvan käsikirjoituksen (jawohl, elokuva on näköjään tulossa) ja on kirjoittanut siihen lisää actionia. 

Minusta tässä vaiheessa kertomus vesittyy kaikista aineksista, joita siihen kasaantuu. Sitä ei selkeytä kehyskertomus, jossa ollaan dementikkojen parissa vuosikymmeniä myöhemmin. Ei siitäkään huolimatta, että Pabstin ohjaaman kadonneen elokuvan arvoitus löytänee selityksensä niissä huoneissa.

Kun lopussa Jacob vielä kohtaa vanhan naisen, joka paljastuu... minusta tarina alkaa muistuttaa ohukaissoppaa. Kyllä, ohukaissoppa mainitaan erään menyn osana. Oli pakko tutkia sitä soppaa, ja päättelin että kyse olisi käännösvirheestä/painovirheestä. En tiedä, mutta olisiko sittenkin ollut kyse linssisopasta? Blinsen vai Linsen? Vai tekoälyä sopassa mukana?

Daniel Kehlmann: Ohjaaja 

Lichtspiel, 2023, suomentanut Tuulia Tipa

Siltala, 2025, 381 s.

Hanna Lantto: Bilbao

 

Kansi Markko Taina

Olen syntynyt bilbaolaiseksi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Viimein, kahdenkymmen vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, ymmärrän mihin kuulun ja mistä olen kotoisin.

Parikymppinen Elina lähtee Erasmus vaihto-opiskelijaksi Espanjan Baskimaan Bilbaoon 2000-luvun alkupuolella. Hän on opiskellut Suomessa espanjan filologiaa, mutta pian painopiste on vaihtunut baskikieleen. Kaupunki vie nopeasti nuoren naisen mukanaan, siitä tulee hänen rakkautensa kohde. Hän omaksuu kielen poikkeuksellisen nopeasti, saa oman juhlivan kaveripiirin, ja kaupungin öiset kadut baareineen tulevat läheisiksi, kuten myös yhteiset kämpät läheisimpien ystävien kanssa. Kaupungissa hän tuntee viimein olevansa kotonaan; saa meluta, riekkua, tanssia ja puhua aamuun asti, vaikka vuorokausia putkeen. Ilmapiiri on vapaa ja innostava. Viini ja monet muut juomat virtaavat, amfetamiini antaa lisävauhtia.

Hanna Lanton Bilbao alkaa yleismaailmallisena, ajattomana opiskelijaelämän kuvauksena. Solmitaan uusia tuttavuuksia, syödään ja juodaan, nautitaan suussasulavia ruokia, tavataan rentoja tyyppejä, opitaan paikallisia tapoja - kaikki on Elinalle kiinnostavaa ja loputtoman jännittävää. 

Baskinuoret ovat kiihkeän baskimielisiä, ja niin on Elinakin. Mielenosoituksia itsemääräämisoikeuden puolesta järjestetään ja niihin osallistutaan energisesti. Espanjalaiset koetaan ylimielisinä vallanpitäjinä. Asetelmassa on paljon samaa kuin pohjoisirlantilaisten suhteessa englantilaisiin. Elokuvissa ja dokumenteissa kuvattu Francon aika tuleekin mieleen kansalliskaartilaisista, jotka yöllä pysäyttävät nuorten auton ja aloittavat tiukan tarkastuksen. He ihmettelevät, kuinka suomalainen on siellä, eikä Madridissa, upeassa kaupungissa. Hukkaat täällä aikaasi näiden peikkojen kanssa.

Omaelämäkerrallinen kertomus etenee kahdessa aikajaksossa. Elina palaa Bilbaoon tekemään väitöskirjaansa kymmenen vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa hän on jo saanut kiittävää huomiota tutkimuksistaan ja työstään sekä Suomessa että Baskimaalla. Kirjan luvut alkavat sitaateilla baskilaisen Miguel de Unamunon runoista, espanjan- ja suomenkielisinä.

Väitöskirjan tekeminen on yksinäistä työtä, mutta siihen tuovat vaihtelua Bilbaon baari-illat. Erään myöhäisen aamuyön tunteina hän jää yksin tuntemattoman miehen kanssa. Hauska jutustelu vaihtuu odottamatta lähentelyyn ja raiskaukseen, jota hän ei heti suostu itselleenkään tunnustamaan sellaiseksi. Onhan hän akateeminen ja pärjäävä nuori nainen, ei mikään hyväksikäytettävä reppana. Kun hän avautuu tapahtumasta, ystävä syyttää häntä. Välirikko seuraa.

Baskimaan kohtalo rinnastuu kertomuksessa Elinan kokemuksiin väkivallan kohteena. Elinan trauma nimittäin ei häviä, hän kerää uusia vastaavia kokemuksia. Kun raiskattu ajautuu toistamaan kokemuksensa, kirjailijalla on siihen selitys: ”Se on tapa ottaa tilannetta takaisin omiin käsiin. Ihminen saattaa myös kaivata korjaavaa kokemusta ja sen takia palata raiskaajansa luo tai elää vaikkapa pitkään väkivaltaisessa suhteessa. Sitä haluaa uskoa, että seuraavalla kerralla tilanne menee paremmin.” (HS 8.3.25)

Ansioituneesta yliopistotutkimuksestaan huolimatta Elina ei ole rauhoittunut keski-ikään. Bilbaon kadut kutsuvat ja uudelleen hän päätyy samaan tilanteeseen, vieraiden miesten hyväksikäyttämäksi. Ja inhoaa itseään. Tapahtumien ohessa kerrataan Suomessa seurattuja oikeusjuttuja humalaisten naisten raiskauksista ja siitä oikeuslaitoksen pyörityksestä, jossa raiskaajat nähdään vähemmän syyllisinä kuin vahvassa humalassa ollut uhri.

Kuitenkin Elinan baskilaiset ja suomalaiset kaverit ihmettelevät, eikö hänellä ole mitään rajoja. Ei ole, sillä häntä on kolme. Kunnianhimoinen tutkimustyötään urakoiva filologi, loputtomasti juhliva baarikärpänen ja kolmantena herkkä ja haavoittuva lapsi. Tämä persoonallisuusanalyysi avasi päässäni vanhan levysoittimen ja sieltä lähti soimaan Tuula Amberlan/Jukka Alihangan vanha kipale Lulu.

Lululla oli kolme mieltä

Lululla oli kolme mieltä

Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin

Hän illalla kohtasi rappiomiehet

Illalla kohtasi rappiomiehet

Myrkystä kuiskien, rumuutta palvoen

Bilbao oli vaikea luettava. Aihe, seutu, kieli kiinnostaa, kaikki on kerrottu tyylillä ja tarkasti. Päähenkilö, joka ei lakkaa lyömästä päätään seinään ärsyttää ja surettaa. Ei terapia, ei puoliso, eikä menestys opinnoissa saa häntä katkaisemaan vahingollista kierrettä. Jokin on särkynyt perusteellisesti, eikä mikään näytä itsetuhoista kuviota korjaavan.  Häpeä ja itseinho on katettu kaikille nähtäväksi. Voi vain toivoa, että traumasta kirjoitettu kirja on vahvistanut ja että tämän umpikujan päässä näkyisi valoa. 

Olen ollut vuosia sitten viikon patikointimatkalla San Sebastianista - baskiksi Donostia - Bilbaoon. Bilbao jätti minuun aivan päinvastaisen muistikuvan, minusta kaupunki tuntui jotenkin uhkaavalta ja ilottomalta, Guggenheim ei sitä muuttanut. Ehkä minulla oli vain koti-ikävä ja olin talsinut liian kauan Baskimaalla. Hanna Lanton rakkaus Bilbaoon on säilynyt, kovista kokemuksista huolimatta.

Hanna Lantto: Bilbao
Tammi/WSOY, 2025, 322 s

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja

Sataa, on harmaata, lähestymme Kieliä. Ymmärtääkseni luotsia odotetaan laivaan. Kapteeni ei joutanut lounaalle, Saara ja minä istuimme juhlallisesti kahden puolen leveää pöytää kuin Pikku Lordi ja hänen isoisänsä; sunnuntain kunniaksi oli upea voileipäpöytä ja vanha tarjoilija palveli meitä vakaasti ja kohteliaasti niinkuin aina. Ajamme aivan hiljaista vauhtia (niin minusta tuntuu) vastatuuleen, sade pisaroi ruutuihin, tuntuu kuin jo hämärtyisi kun on niin harmaata ja vastaantuleva laiva oli sytyttänyt mastolyhtynsä. Sivuutimme kellopoijun. - Istuin tupakkasalongissa kahvikuppini ääressä rauhassa, yksin,  nautiskellen, ja hämmästyin yhtäkkiä sitä että näin rahaton ihminen kuin minä voi saada elämäänsä tällaista lyxiä.

Kyllikki Villa, suomentaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja valitsi itselleen sopivan elämäntavan, joka taitaa olla ainutkertainen koko maailmassa. Hän työskenteli eli kirjoitti rahtilaivoilla vuosikausia pitkin poikin maailman merillä ja mantereilla reissatessaan. Olen tutustunut kirjailijaan Vanhan rouvan lokikirjassa. Äidin lokikirja on tyttären, Saaran äidin matkapäiväkirjamerkinnöistä kokoama ja omilla taustoituksilla täydennetty kirja äidin ja tyttären yhteisistä matkoista. Matkat tehtiin vuosina 1965-71, jolloin tytär oli 5-12-vuotias. Matkat KV rahoitti kirjoitustöillään, suomennoksilla ja lehtijutuilla, usein ennakkopalkkioillakin.

Kyllikki Villa (1923-2010), hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady", oli tässä vaiheessa nelikymppinen, eronnut nainen. Matkustaessaan pienen tyttärensä kanssa poikkeuksellisella tavalla hän uhmasi äitiyden tiheää normiviidakkoa. Tyttärestä kasvoi matkoilla selvästikin harvinaisen omatoiminen ja fiksu lapsi ja nuori, joka ehti sekä osallistua laivan miehistön päivittäisiin toimiin, - spuulaukseen, kunnostustöihin ja maalaukseen - uiskennella ja lukea että opiskella koulusta annettuja tehtäviä, mukaan lukien erityisen kiinnostavaa algebraa, joka on kuin pitsin virkkausta. - Niin varmaan, motkotin mielessäni minä, jolle algebra oli paremminkin piikkilangan virkkausta.

Silmiin pistävää on äidin tapa suhtautua lapseen tasa-arvoisesti, ei holhoavasti, hän luottaa lapseen, mutta ei vastuuttomasti. Ajan vapaan kasvatuksen guru  oli A.S. Neill ja hänen Summerhill -koulunsa. Vapauden antaminen ei saa olla välinpitämättömyyttä, kertaa Saara V. kirjassa äidin sieltä omaksumia periaatteita. 

Me päätimme, on äidin merkinnöissä tavallinen ilmaus;  tytär huomioidaan kaikessa. Lapselle etsitään satamakaupungeissa iän mukaisia visiittikohteita, huvipuistoja ja eläintarhoja, sopivia uimarantoja. Vuosien kuluessa lukemiset yhdistävät, äiti ja tytär saattavat lukea dekkaria liian myöhään illalla tai vain jutella liian myöhään. Aamulla Saara oli kiukkuinen. Kyllikki nauttii iltaisin gininsä tai portviininsä ja molemmat pistävät tanssiksi, kun siltä tuntuu. 

Rahtilaivalla matkustaminen ei ole välttämättä mukavaa, rahdin purku ja lastaukset satamissa kestävät, mikään ei ole etukäteen varmaa, paitsi se että matkakassa usein hupenee ennen aikojaan. Varmistelun ja oikean ajan odottamisen sijaan äiti heittäytyi tyttärensä kanssa maailman ulapoille ja selvisi kaikista seikkailuista. Niistä turvallisuushakuisempi nojatuolimatkaaja saa tässä meren suolaamat maistiaiset. Matkathan jatkuivat molemmilla tämän kirjan matkojen jälkeenkin, Kyllikki Villalla aina 75-vuotiaaksi. Ei mikään ihme - hän myöntää yhdenkin matkan lähestyessä loppuaan kärsivänsä kotiintuloneuroosista. Toisaalta kostean hikisestä tropiikista palattuaan KV on onnellinen päästessään takaisin Eurooppaan. Se taisi olla hänelle se koti, varsinkin kun eurooppalaiset kielet ovat se pääasiallinen oman työn sisältö.

Matkapäiväkirjat raportoivat äidin ja tyttären matkoista Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin, Etelä-Amerikkaan, uudelleen Portugaliin, uudelleen Välimerelle, ja kirjan viimeinen on maailmanympärimatka, joka sisältää myös pitkän maaosuuden eli matkan halki Venäjän Siperian junassa. Mustavalkovalokuvat täydentävät päiväkirjamerkintöjä.

Vastoinkäymisiäkin riittää ; matkabudjetti menee tiukille,  on sairasteluja, vatsaongelmia, paahtavan kuumia päiviä, epämukavia majapaikkoja, tylyjä ihmisiä milloin missäkin, viisisenttisiä torakoita. Enimmäkseen molemmat ovat kuitenkin uudesta päivästä ja matkan jatkumisesta innoissaan. Toisella matkalla ilmassa oli jopa pientä romanttista virettä komean kapteenin salongissa. Ja niin Kyllikki V. vahvistaakin myöhemmin, että Eros oli mukana matkalla. Tämäkin episodi sopii hyvin seikkailua ja uusia maisemia etsivän vapaan naisen kuvaan samoin kuin satunnaiset väittelyt  lounasvieraiden kanssa - joista hän myöhemmin soimaa itseään. Erityisen paljon hän nauttii laivan kannella tähtiä yötaivaalta löytäen, kosmisen yksinäisyyden tunnelmassa. 

Kun noista ajoista on yli 60 vuotta, niin tämä matkustustapa täältä katsottuna sisältää  jo kadonneita tapoja. Kyllikki V. käy paikallisissa pankeissa hakemassa ennakkomaksuja tekemistään suomennoksista. KOPin virkailija on sopinut summasta kustantajan kanssa ja se toimitetaan sovittuun paikkaan. Aikamoista palvelua pankilta noina aikoina! Aika oli ennen EUta, joten Euroopassakin matkustaminen oli byrokraattisempaa kuin tänään. Muutenkin tämä kirja vanhanaikaisine matkustustapoineen toi mieleeni lapsuuteni ensimmäisen matkakirjan, Arvid Lydeckenin Sinisen saaren, vuodelta 1914, joka on kulunut kesämökin kirjahyllyssä monen sukupolven kätösissä.

Kirjassa voi lukea paljon maailmaa nähneen ihmisen pohdintaa, vertailua erilaisten kulttuuripiirteiden välillä. Kunkin matkaraportin alussa luetellaan matkan bibliografia eli mitä Kyllikillä oli työn alla ja mitä heillä molemmilla oli matkalukemistona. Niihin kuului useammalla matkalla mm Ranskalaisen keittiön salaisuudet -teoksen suomennos. (Kirja oli meilläkin nuorenparin kirjahyllyssä. Enpä kyllä pahemmin toteuttanut reseptejä, pelkkä lukeminen väsytti, luiden keittämisineen...) 

Osa matkustamisriippuvuudesta varmaan perustuu juuri tähän rytmiin ja sen kaipuuseen. Jonkinlainen kaari piirtyy myös matkojen väleistä: kun elämä tasaantuu ja kutistuu arkeen, kun arjen monimutkaisuus alkaa taas tuntua velvollisuuksien ryteiköltä, alkavat myös uudet matkasuunnitelmat itää. (Saara Villa)

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Like Kustannus Oy, 2013, 363 s

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta

Kirjallisuuden Mahatma Gandhia tässä nyt tarvitsinkin. Niin luonnehditaan Vieraalla maalla -teoksen takakannessa saksalaissyntyistä, Englantiin jo nuorena muuttanutta W.G. Sebaldia. Muutaman hänen teoksistaan olenkin jo ehtinyt vuosia sitten lukea, ja tyyli tuntuukin heti tutulta, mukaan lukien kaunokirjallisuudessa harvinainen valokuvien käyttö.

Valokuvat istuvat kerrontaan hyvin, koska kirjat ovat erikoisia kulttuurihistoriallisia kuvaelmia. Niihin kertoja käyttää tapaamiensa henkilöiden elämän käänteitä, kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Sebaldia on näköjään jossain vaiheessa myös syytetty joidenkin dokumenttien luvattomasta käytöstä. Lukijana en sitä sure, muutoin tuskin tietäisin näistä ihmiskohtaloista sata vuotta myöhemmin.

Kertoja sekä haastattelee valitsemiaan henkilöitä että tutkii edesmenneiden historiaa dokumenteista. Hän vaikuttaa lähes terapeuttiselta kuuntelijalta, jonka kerronnasta huokuu arvostus ja myötätunto, inhimillisyys ja menneen maailman tunnelmat. Kuvauksessa on Sebaldille tunnusomaista etäännytystä, on kuin kertoja kulkisi ihmisen jälkeisessä maailmassa katsoen kaiken peittymistä tomun alle. Siitä tehdään kuitenkin pieniä poikkeamia nykyhetkeen, 1990-luvulle.

Kirjailija myös kulkee henkilöidensä, neljän maastamuuttajan jäljillä monilla seuduilla eri mantereilla. Nostalgiset lapsuusmuistot vehreissä alppimaisemissa vaihtuvat nokisiin katuihin, sadan vuoden takaiset maailman matkaajat kiertävät Lähi-idän nyt toisen nimisiä maita, morsian menettää rakastettunsa sattumanvaraisesti, valokuvissa hotellien interiöörit, vanhat puistot ja jykevät talot torneineen todistavat tapahtumia. Lapset ryhmäkuvassa eivät voi aavistaa mitä tulevaisuus tuo. 

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan neljän maastamuuttajan elämän tapahtumista. He ovat juutalaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan Saksasta juutalaisvainojen aikana. Kirurgi Henry Selwyn on kertojan vuokraisäntä Englannissa. Hän on Liettuan juutalaisia ja menee naimisiin varakkaan naisen kanssa. Paul Bereyter oli ollut kirjailijan kansakoulun opettaja, Ambros Adelwarth isoeno Yhdysvalloissa ja viimeisenä taiteilija Max Aurach, johon kertoja oli tutustunut Manchesterissä 1960-luvulla.

Utuinen melankolia sävyttää muistoja. Syytä näiden ihmisten ahdistukseen ja onnen puutteeseen ei nimetä, tiedämme sen sanomattakin. Kaiken keskellä pilkahtelee myös koomisia hahmoja ja tilanteita. Englantiin emigroitunut poika, tuleva taiteilija päätyy omaperäiseen ja vapaamieliseen kouluun, jonka rehtorin mielestä kasvavien lasten kehitykseen ei mikään vaikuttanut tuhoisammin kuin säännöllinen kouluopetus. Parhaiten ja helpoiten, niin hän väitti, oppi vapaa-aikanaan.

Vanhimmat muistot 1900-luvun alusta ovat peräisin isoenon, Ambros Adelwarthin Agendasta, muistikirjasta. Hän  myös matkusteli alun perin isäntäperheen palvelijana perheen pojan kanssa. Ehkä he olivat myös miespari, mutta se jää avoimeksi, kenties kertojalle ominaisesta hienotunteisuudesta. Vanhassa maailmassa vain yläluokka matkusteli. Se näkyy matkoilla Normandian Deauvillen kasinoista Konstantinopoliin ja Kuolleelle merelle.

Eriskummallisin, ehkä traagisinkin hahmo on taiteilija Max Aurach, joka poikana lähetettiin ennen vanhempiaan Englantiin, Manchesteriin. Vanhemmat passitettiin keskitysleirille ennen kuin he ehtivät seurata poikaansa. Poika jää yksin ja lopullisesti Manchesteriin, rapistuvaan teollisuuskaupunkiin.

Kaikkein sietämättömintä hänestä oli talo jossa siivotaan ja tomutetaan, eikä hän viihtynyt missään paremmin kuin siellä missä esineet saavat kaikessa rauhassa jäädä sen sametinharmaan karstan alle, jota syntyy kun aine vähän kerrassaan hajoaa olemattomiin.

Olen huomannut kerääväni sarjaa kirjailijoista, jotka jakavat kokemukseni Sveitsin tympeästä ilmapiiristä. Sarja täydentyy Sebaldilla: ...vaikka kaukaiset lumihuiput, komeat metsät, syksyn valo, jäiset pellot ja joet ja niityillä kukkivat hedelmäpuut koskettivat sydäntäni enemmän kuin olin osannut aavistaakaan, en silti viihtynyt Sveitsissä kovinkaan pitkään, mikä osaksi johtui sveitsiläisten elämänkatsomuksesta...

Juutalaisperheiden kohtaloista voi jokaisen kohdalla lukea aluksi lähes vain rivien väleistä kiristyvistä oloista, joilla perheiden arkea häirittiin, ennen kuin kuka aiemmin, kuka myöhemmin huomasi, että pako on ainoa mahdollisuus. Kertojan tapaamat henkilöt muistelevat vainotun sukupolven vastenmielisyyttä muistaa, kärsiä uudelleen. Siitä lähtökohdasta  Jorge Semprúnkin nimesi teoksensä Kirjoittaminen tai elämä.

Viimeinen kuva on getossa toimivasta tehdassalista, jossa juutalaiset perheet, lapsesta mummoon pantiin tekemään töitä Saksan sodan puolesta, kun heidän omat yrityksensä, kauppansa, asuntonsa ja tavaransa oli otettu haltuun ja elämänsä tuhottu. Tässä ajassa ei kirjaa voi lukea ajattelematta sitä makaaberia tilannetta, että paljon kärsineiden juutalaisten oma valtio, sen nykyinen hallitus toisintaa nyt heidän kokemuksiaan kohteenaan Gazan palestiinalaiset.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1992 ja Oili Suominen suomensi sen vuonna 2004. En tiedä, tehdäänkö suomennokset vai oikoluvut nykyään hätäisemmin, kun Vieraalla maalla vaikuttaa suomennoksena niin täydelliseltä.

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta
Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen, 1992, suomentanut Oili Suominen

Tammi, 2004, 292 s