Mistä johtuu että linnut kaikkosivat Ettersbergistä? hän kysyy
- Krematorion haju, sanon hänelle. - Poltetun lihan haju.
Hän katsoo ympärillään olevaa Ilm-joen rannan ihastuttavaa maisemaa. Kaukana näkyy linnan torni, sen barokkikellotapuli, joka hallitsee maisemaa korkealta rinteeltä alhaalla virtaavalle joelle saakka.
- Ehkä ne palaavat nyt? hän kuiskaa.
Jorge Semprún eli kuoleman Buchenwaldissa. Näin hän sanoo ja vastustaa sinnikkäästi filosofi Wittgensteinin väitettä, että se kokemus ei olisi ihmiselämässä mahdollinen. Espanjalainen, Ranskassa suuren osan elämäänsä elänyt ja ranskaksi tämänkin teoksen kirjoittanut Semprún joutui natsien vangitsemaksi toisen maailmansodan loppupuolella 1943 yhdessä ystävänsä kanssa miehitetyssä Ranskassa. Hän jäi henkiin päin vastoin kuin kymmenettuhannet muut tälläkin kuoleman leirillä. Amerikkalaiset vapauttajat katsoivat kauhuissaan leirillä henkiin jääneitä ja vangitut näkivät kokemuksensa heidän silmiensä kautta. Tämä tapahtui huhtikuussa 1945. Sen jälkeen Semprúnin oli valittava elämän tai kirjoittamisen välillä. Unohdus toi elämän, kirjoittaminen merkitsi muistamista, sukellusta kuolemaan. Hän valitsi elämän, mutta kirjoitti kokemuksensa 16 vuotta myöhemmin.
Ymmärrän, että tämän maanpäällisen helvetin kokeneille muun maailman unohtaminen, kokemuksen kieltäminen tai vähättely ajan myötä oli pahinta - ja se ettei haluta kuulla siitä. Siksi heidän on täytynyt huutaa, kirjoittaa, kertoa, tai he tekivät itsemurhan. Kuten italialainen Primo Levi, jonka Auschwitzin kokemuksista kirjoittamat kirjat antoivat Semprúnille voimaa kirjoittaa omistaan. Sillä hänkin tiesi kantavansa kuoleman muiston kahleita koko loppuelämänsä, vaikka halusi unohtaa. Vasta kuudentoista vuoden jälkeen hän on valmis sukeltamaan noihin muistoihin.
Wittgensteinin lisäksi Semprún käy katkeraa keskustelua filosofi Martin Heideggerin kanssa, joka valitsi täydellisen hiljaisuuden juutalaisten joukkotuhon ollessa käynnissä, natsihallinnon poliittinen oppi ja käytännön toimet tiedossa. Hän kertoo yliopistoaikansa tapahtumasta, jossa Heideggerin juutalaissyntyinen opettaja Husserli oli joutunut epäsuosioon Saksan etnisissä puhdistuksissa. Heidegger oli sen seurauksena poistanut omistuskirjoituksensa opettajalleen omasta teoksestaan Oleminen ja aika. Omistuskirjoitus oli ennen natsismia julkaistuissa painoksissa.
Semprún kuvaa keskitysleirin järjestelmällistä tehokkuutta, kammottavan tuttua jo monista dokumenteista ja elokuvista, mutta omakohtaisuus ja näkökulma on erilainen: pääosassa leirillä on vankitovereiden tunneyhteys, kuoleman varmuus ja löydetyn ystävyyden arvo nöyryyttävissä oloissa. Vangit rekisteröitiin Buchenwaldissa ammatin mukaan. Hyödylliset pidettiin hengissä. Semprúnille antoi jälkikäteen elämänuskoa tieto, että hänet vastaanottanut toinen vankitoveri oli kirjannut hänen ammatikseen 'Stukkateur', koristerappari oikean nimikkeen 'Student' sijaan. Että hän voisi pysyä hengissä. Vangeilla oli vapauden paikkansa, joista ensimmäinen oli löyhkäävä yhteiskäymälä, natsiupseereiden hajun takia vieroksuma paikka. Toinen oli tartuntatautien parakki. Varsinaiseen sairaalaan joutumista piti välttää viimeiseen asti, sieltä poistuttiin vain krematorion piippujen kautta. Näissä parakeissa solmittiin ystävyyssuhteita, salaliittoja mutta kuultiin myös monet viimeiset sanat. Vielä vapautuksen jälkeenkin.
Jorge Semprún oli espanjalainen (ex-)kommunisti ja Espanjan sisällissodan aikana Francon vastustaja. (Francon jälkeen hän toimi muutaman vuoden Espanjan kulttuuriministerinäkin. Tulee mieleen Ranskan André Malraux ja meidän Claes Andersson myöhemmin.) Kirjassa hän kertoo myös palkintoja saaneen kirjansa Suuri Matka julkaisusta ja sen saamasta vastaanotosta. Samoihin aikoihin Espanjan kommunistipuolueessa käydään samaa stalinistien ja humanistien välistä taistelua kuin muuallakin Euroopassa ja kirjailija erotetaan puolueesta. Ei näytä nyt yllättävältä, että Buchenwald rakennettiin sulkemisensa jälkeen uudelleen keskitysleiriksi ja toimi vielä 5 vuotta uusien isäntiensä, Stalinin joukkojen hallitsemana entisessä tehtävässä, nyt saksalaisten vankien säilytyspaikkana.
Keskitysleirikokemusten ohella Semprún pohtii aikansa älymystöä (Aragon, Sartre, Proust). Franz Kafka ja hänen teoksensa Kirjeitä Milanalle tulee kirjailijalle mieleen naisesta prahalaisessa kahvilassa ja antaa aihetta pohdiskella Kafkan näennäisesti ympäröivästä maailmasta irrallista, ajatonta kirjallista tuotantoa. Matkalla Prahasta Bukarestiin hän toteaa - pettyneenä - että Kafkan kirjallisuus oli enemmän kiinni vallitsevassa todellisuudessa kuin kommunistien teoreettinen, väkinäinen ja tukehduttava keskustelu. Stalinistisen maailman kafkamainen todellisuus oli paljastumassa.
Ei mitään kevyttä kesälukemista siis vaan väkevä muistelma ja filosofinen essee pahuudesta, julmuudesta, mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta, jota muuten monet naiset leirin jälkeisessä ajassa Semprúnille osoittavat - sekä lihallista että henkistä - auttaen paluuta elämään.
Löysin maininnan kirjasta Antti Majanderin juhannusesseestä Helsingin Sanomissa. Olin jo jättää kirjan kesken, kun levottomasti polveilevat filosofiset mietiskelyt risteilivät ahdistavan julmuuden kanssa, mutta jokin kirjoittajan pakottavassa tarpeessa kertoa esti sen. Voisiko sanoa kunnioitus sitä kohtaan, että ihminen on kärsinyt noin paljon, jäänyt henkiin ja haluaa kaikesta kertoa - niin enkö minä nyt jaksa lukea sitä loppuun mukavissa oloissani? Sen lisäksi kirjoitustyyli on hienoa ja taitavaa, miellyttävääkin lukea, jos niin voi sanoa kun aihe on tämä. Kaunokirjallisuutta paljon raportoidusta aiheesta, mutta tämä ei ole raportti. Tästä yhden elämän kuoleman kokemuksesta täytyi kertoa aikalaisille ja seuraavalle sukupolvelle. Ja seuraavalle.
Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä
L'écriture ou la vie
Suomentanut Irmeli Koistinen
Like 2000, 331 s
Huh huh, vaikuttava! Paljon olen lukenut keskitysleiriromaaneja, mutta en tätä. Olen lukenut Semprúnilta kirjan Hyvästi kesiemme aurinko, joka on myös esseemäistä omaelämäkertaa nuoruusvuosilta ennen Buchenwaldia.
VastaaPoistaKeskitysleiri-aihe tuli minulle oikeastaan yllätyksenä, vaikka se selvästi Majanderin jutussa kerrottiin. Olin unohtanut, ja sen raskaus oli välillä liikaa, mutta se ei sittenkään ollut pääaihe, paremminkin sen jälkeinen elämä ja monet muut ajan ilmiöt, moraali & politiikka. Mutta nyt jotain muuta. En ymmärrä, miten koko ajan törmään tuohon samaan aikaan, tahtomattani.
VastaaPoistaHyvästi kesiemme aurinko kuulostaa muuten hyvin ajankohtaiselta meillä nyt...
Niinpä. 14 - 16 astetta on kyllä liian vähän heinäkuulle. Me lähdemme maanantaina Balatonille kymmeneksi päiväksi, siellä asteita noin 30, joten minulla on asiat hyvin. Mies joutuu suojaamaan itseään, mutta nauttii varmaan varjossakin, ja pimeät lämpimät illat ovat ihania.
PoistaYmmärsinkö oikein, että tämäkin kertoja oli selvinnyt keskitysleiriltä hengissä, koska oli sairastuvalla oikeaan aikaan? Olen lukenut muutaman kirjan keskitysleireistä ja ainakin Primo Levi ja Imre Kertész kertoivat tällaisesta onnekkaasta sattumuksesta omalta kohdaltaan. Kun saksalaiset tyhjensivät Auschwitzia ennen Puna-armeijan saapumista, jätettiin sairastuvilla olleet leirille ja sitä kautta Levi säästyi kuolemanmarssilta.
VastaaPoistaSen kyllä tajusin, ettei kirja sentään etupäässä kerro keskitysleireistä.
Tässä oli kyllä sairastuvasta päinvastainen maininta: sieltä poistuttiin krematorion kautta. Kirjailija säästyi ymmärtääkseni paitsi lyhyen ajan - 2 vuotta - ansiosta myös sen ammattinimikkeen, koristerappari, kautta. Sempur epäili, että väärän ammatin antajan mielessä olisi saattanut käydä se, että napsiupseereilla olisi sellaiselle käyttöä huviloidensa koristelussa, natsiarkkitehtuuri kun oli viehättynyt kaikesta pompöösistä. Näin tämä vankitoveri olisi pelastanut hänet pahimmalta. Näille hyödyllisen ammatin omaaville annettiin sitten myös vankilan sisällä tehtäviä ja katsottiin etteivät päässeet kuolemaan yhtä helposti.
VastaaPoistaVielä tarkennuksena, että tuo tartuntatautien parakki ei ollut sama asia kuin sairaala, vaan se oli vain eristysparakki. Sieltä päällystö pysyi poissa jonka takia siellä syntyi vankien kesken yhteistoimintaa tai sen suunnittelua.
VastaaPoistaHiljattain tuli dokumentti kahdesta Israelissa asuvasta vanhasta miehestä, jotka olivat säästyneet tuhoamisleiriltä, niitä harvoja vielä elossa olevia. Heistä toisella oli tuo sama selviämiskeino. Jonossa erottelua suorittamaan määrätty vanki oli kuiskannut hänelle oikean ammatin, muurari. Hän ei ollut ikinä tehnyt sitä työtä, mutta pääsi väärän ammatin avulla oikeaan jonoon ja päätyi tämän leirin harvojen työjuutalaisten joukkoon eli ohjaamaan ihmisiä kaasukammioihin.
VastaaPoistaSitä siis esiintyi vankien kesken, pelastamisyrityksiä. Kuiskaaja tai väärän ammatin nimennyt riskeerasi samalla oman henkensä. Ihmeellistä, että toiset säilyttivät tuollaisen vahvuuden ja toivon noissa olosuhteissa.
VastaaPoistaTämä dokumentti on ilmeisesti vielä katsottavissa.
VastaaPoistahttp://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/01/14/historia-treblinkan-henkiinjaaneet
Sitä katsoessa tuli hyvä mieli, kun ainakin toinen vanhoista herroista pakeni vankien suunnitteleman kapinan kautta (jos oikein muistan) ja pääsi vielä vähäksi aikaa pelastuttuaan taistelemaan natseja vastaan sekä oli myös todistajana oikeudenkäynneissä. Siitäs saivat!
Oletko katsonut komedian Kunniattomat paskiaiset. Siinä juutalaiset kostavat natseille ja elokuvaa katsoessa taphtuu sellainen ihme, että rauhantahtoinen katsojakin kääntyy mielellään tämän väkivallan puolelle. Minä sanoin leffateatterissa ääneen "Jess, just niin, hyvä hyvä!"
Tässä dokkarissa Treblinkasta selvinneistä on myös se hyvä puoli, että se ei vain vahvista sitä käsitystä, että kaikki juutalaiset olisivat olleet vastustamaan kykenemättömiä hinteliä älykköjä. Nämä miehet olivat fyysisestikin vahvoja, vaikka muutoin persoonaltaan erilaisia.
En ole ihan varma, olenko nähnyt, epäilen että en.
VastaaPoistaTuo on muuten mielenkiintoista tuo, että mikä vaikutus väkivaltaisella elokuvalla sitten on. Kuusikymmentäluvulla siitä käytiin paljon keskustelua, josta en aina ollut samaa mieltä. Esim Peckinpahin elokuvista sanottiin, että ne ovat väkivallan vastaisia, mikä ei vastannut omaa kokemustani. Minusta se tuntui ärsyttävältä vääristelyltä.
Samaa on mielestäni Peter Greenawayssä, jotain epämääräisen sumeaa pohjalla. Varsinkin Baby of Macon oli kammottava.
Silloin sanottiin, että varsinkin oikeutetun väkivallan näkemisellä on väkivaltaa lisäävä vaikutus, kuten esim tuo yllä mainitsemasi.