Hyvää Uutta Vuotta 2024!

Turussakin jo pari pakkasyötä takana - eikun pilkille

Aika silmäillä lukuvuotta 2023, joka oli - yllätys, yllätys - taas inspiroiva, viihdyttävä, valaiseva, mitä milloinkin. Lukeminen on yhtä juhlaa. Ei nyt joka hetki, mutta aika usein ja heti kun huomaat, että nyt se tapahtuu: siima alkaa vetää, tarina imee maailmaansa. Jopa ukrainalainen sotilas rintamalla kertoi siitä keinona selvitä karmeimmassa ympäristössä mitä lukemiselle voi kuvitella.

Mikä parasta, lukemisen tavat sen kun monipuolistuvat. On ajan kellastamaa nidettä kirjaston varastosta tuotuna, on uuden kiiltävää ja kaunista, on e-kirjaa ja vielä äänikirjaa eli kuunnelmaa. Viime mainittua en lukemiseksi nimitä, mutta kuuntelu on ihan yhtä arvokasta. Kun rapistuvan kroppansa kanssa vanhenee, äänikirja voi tulla apuun myös pakollisena vaihtoehtona, who knows. 

Venäjä lukuteemanani jatkuu aina vaan. Vuoden tietokirjoista nostan Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Yhtä hyvin tähän aiheeseen perehtynyttä ja siitä omalla taidokkuudellaan kaunokirjallisuutta tekevää kirjailijaa on tänä aikana vaikeaa löytää. Siksi tätä kohtuullisen sivumäärän teosta ei ole missään nimessä raskasta lukea, aiheesta huolimatta. Se on selkonäkemistä, historian ja politiikan analyysia höystettynä oman elämän kokemuksella. Toinen aihetta sopivasti täydentävä teos on Peter Pomerantsevin nyky-Venäjästä, absurdi ja surrealistinen. Ja totta kaikki se hulluus - siinä sen hiuksia nostattava teho.

Eniten minuun kolahtivat tänä(kin) vuonna autofiktiiviset romaanit. Hui, se on aika mollattu lajityyppi kirjallisuusihmisten parissa. Onneksi minun ei tarvitse siitä välittää, kaikissa genreissä on huonoa ja hyvää, ei genre kirjaa pahenna.

Kohta on taas käsillä ensi vuoden eka klassikkohaaste. Kesällä iloitsin siihen löytämästäni Henry Rothista ja Vaikkapa unta romaanista. Sadan vuoden takainen New Yorkin juutalaisten emigranttien maailma vyöryi eteen elävänä nuoren pojan kasvukertomuksena. Omakohtaisena koin Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain, romaanin 60-luvun lopun Tukholmasta, ajalta jolloin minäkin löysin sieltä elämääni uutta virtaa, masentavan teini-iän jälkeen. Huvittavaa tässä löydössä oli se, että sain siitä vinkin kirjasta, jonka tekijää Saara Turusta kohtaan koin ennakkoluuloja. Pääsin siis sekä ennakkoluulostani että sain hyvää luettavaa. Jättipotti!

Paheellinen elokuu oli löytönä jotenkin sukua tuolle Sundströmin romaanille, vaikka tässä oli hyvin erilainen aikuisen naisen lomamatka aiheena. Edna O'Brienin päähenkilö ja hänen vapauden kaipuunsa toi mieleen myös Jean Rhysin pernod'ta nautiskelevat naiset öisillä kaduilla. Hauskasti pääsin tässä samalla muistelemaan ensimmäisiä turistimatkoja vanhempieni kanssa, pystyin aistimaan uudelleen sen aikaisten hotellien hienostuneen tunnelman.

Mitään niin kirvelevää surua en kirjassa vuoden aikana kohdannut kuin Meri Eskolan romaanissa Ehdin rakastaa hänta. 

Onneksi luin myös Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Onneksi siinä mielessä, että on aika sattumanvaraista lopulta mitkä kaikki uutuudet, vanhoista väliin jääneistä (klassikkohaaste!) puhumattakaan, tulee lukeneeksi. Suuri märkä salaisuus liikutti ja hauskutti, suomalaisten lähiöiden 90-luvun maisemia mitä tarkimmin nähtynä, nuoruuden aistein, elämäniloa ja uteliaisuutta.

Tämän vuoden elokuvia muistellessani, vaikuttaa että en ole niistä löytänyt kovin monta suurta elämystä. Tai ehkä en kirjoittanut niistä enää niin että nyt muistaisin. Kaurismäen Kuolleet lehdet ei minulla noussut ihan nykyisen huomion veroiseksi elämykseksi. Sympaattinen elokuva kyllä ja miellyttävä katsoa. Minusta Jussi Vatanen oli juopoksi turhan yksi-ilmeinen ja hallittu, mutta niinhän Kaurismäen maailma on muutoinkin irti reaalimaailmasta, vaikka kuvaakin köyhiä ihmisiä myötätuntoisella katseella. Tai siksi, katse on niin myötämielinen. 

Parhaat elokuvat tänä vuonna olivat minusta Aftersun - päivämme auringossa ja Drive my car, vuoden 2021 elokuva, jonka näin vasta nyt Yle Areenasta. Kolmen tunnin elokuva olikin fyysisesti mukavampi katsoa kotisohvalta. Vertailukohtana  Killers of the Flower Moon  (eikä  Flowers of the Killer Moon! - kuten olin kirjoittanut ensin) jonka katsominen loppupuolella häiriintyi päähän ilmaantuvasta kuplasta. Elokuvaa olisi hyvin voinut tiivistää, mutta Scorsesen tyyppinen ohjaajaguru saa epäilemättä tehdä sen pituisia elokuvia kuin haluaa eikä kukaan sitä kyseenalaista. 

Hyvää Uutta Vuotta tutut ja tuntemattomat - rauhaa ja rakkautta!

Hernan Diaz: Luotto

Kannen suunnittelu Tuomo Parikka, kuva iStockphoto

New Yorkin pörssiromahdus vuonna 1929, sitä kohti kiihdyttävä 20-luku ja sen jälkeinen lama kehystävät mahtisuvun tarinaa kuvaten samalla kapitalismin lainalaisuuksia ja rahan valtaa yhdellä sen keskeisimmistä näyttämöistä.

Benjamin Rask alias Andrew Bevel on syntynyt vauraaseen sukuun ja imenyt itseensä lapsuudesta lähtien, matemaattisen lahjakkuutensa siivittämänä Wall Streetin pankkimaailman periaatteet oppikirjaesimerkin omaisesti: vauraus jatkaa kasaantumistaan. Argentiinalaissyntyisen Hernan Diaz nimeää osan Luoton luvuista pankkimaailman termeillä. Ensimmäinen luku: Saatavat, viimeinen: Futuuri. Bonds on suomennettu Saataviksi. Sidokset ei ole pankkitermi, mutta olisi myös kuvaava nimi tuolle osalle, romaanille romaanissa, kirjailijana mystinen Harold Vanner. 

Luotto hahmottelee herkullisesti finanssimogulin tietä vauraasta lapsuudesta omiin yksityisiin transaktiohuoneisiin. Pinnan alla se samalla tarkastelee naisen - Helenin/Mildredin - roolia ajassa ja tapoja löytää omia teitä naisten lahjakkuutta vähättelevässä perin maskuliinisessa maailmassa. Millaisiin keinoihin naisen on turvauduttava, että omat vahvuudet eivät näkyisi liikaa ja saisi miestä tuntemaan itsensä heikommaksi? Siinä olisi vaaransa. Tapahtumien kulku ja tulkinnat vaihtelevat riippuen siitä, kuka ja mistä asemasta käsin niitä on tekemässä.

Luotto tarjoaa neljä eri näkökulmaa rahan valtaan, vauraisiin salonkeihin New Yorkin himoituimmissa osoitteissa ja siihen mitä seinien sisällä tapahtuu: kahden ulkopuolisen kirjoittaman fiktion ja muistelman sekä kahden päähenkilön omat muistiin merkinnät. Sama kuvauskohde paljastuu kustakin kertomuksesta hiljalleen, mutta uudesta vinkkelistä toisenlaisena. Mikä on totuus? Todellisuus on moninaista, alati muuttuvaa. Epävakaa on rahakin ja sen arvo, vaikka se kaikkea pyörittää.

Ilmassa tuntuva viileä häivähdys oli myös tuoksu. Vaikuttavimpia eivät olleet ilmeiset vaurauden merkit - hollantilaiset öljymaalaukset, ranskalaisten kristallikruunujen tähtikuviot, nurkista versovat kiinalaiset maljakot. Häntä koskettivat pienemmät asiat. Ovennuppi. Vaatimaton tuoli hämärässä nurkassa. Sohva ja tyhjyys sen ympärillä. Ne kaikki puhuttelivat häntä tavallaan olla korostetusti olemassa. Ne olivat aivan tavallisia esineitä, mutta lisäksi ne oliat todellisia: alkuperäiskappaleita, joiden mukaan ympäri maailmaa vaivaksi asti levinneet kopiot oli tehty.

Vannerin fiktiossa Raskin perheestä kuvataan Benjaminin ja Helenin tapaamista ja heidän epätodennäköistä liittoaan. Molemmat ovat eksentrisiä, seuraa ja tavanomaista huvittelua kaihtavia persoonia, älykkäinä ja omaperäisinä pidettyjä. Heidän ympärillään liehuu varakkaiden henkilöiden seurapiiri, josta joku avittaa nuo kaksi yhteen. Samalla kun Rask onnistuu keinottelullaan vauhdittamaan massiivista pörssisyöksyä, Helenin pimenevää mieltä hoidetaan Sveitsissä parantolassa uudella konvulsioterapialla. Traagisen lopun romaani nousee myyntimenestykseksi, josta tiedetään hyvin kenestä se oikeasti kertoo.

Tyylikäs kerronta ajankuvineen nosti mieleen Mme Bovaryn tyyppisen klassikon, jossa salatut pyrkimykset ja halu kätkeä tai kyvyttömyys näyttää aitoja tunteita kukoistaa silkein ja sametein verhoilluissa huoneissa. Aviopuolisot tuskin hipaisevat toisiaan etääntyessään toisistaan. 

Merkittävää on vain saavutustemme summa, ei se, mitä meistä kerrotaan.

Luvussa Elämäni, Andrew Bevel, edellisen fiktion Benjamin oikeassa elämässä, kertoo katkelmissa ja luonnosmaisesti menestyksensä askelmista filosofoiden viileän  ylemmyydentuntoisesti laman kourissa kurjistuvan kansan elämästä sekä hyväntekeväisyyttä harrastavasta, lapselliseksi kuvaamastaan vaimosta Mildredistä (fiktion Helen). Vaimo järjestää konsertteja kodissaan ja toimii taiteen mesenaattina. Bevelin mietelmät menestyksestä paljastavat ytimen, siinä päädytään keskeneräisin lausein rikkauden evankeliumiin, perusajatuksena sääntelemättömien markkinoiden pyhyys. Muu olisi Macchiavellimainen petos suurta yleisöä kohtaan. Holtiton hyökkäys liike-elämän

Kolmas näkökulma on Ida Partenzan, italialaisen kirjapainotyöntekijän, emigrantin ja anarkisti-isän tyttären Muistelma, muistettuna. Ida valikoituu Bevelin muistelmien haamukirjoittajaksi tarkan seulonnan jälkeen. Tehtävänä on kirjoittaa mahtimiehestä ihannoitu muistelma, sellainen, jollaisen kuvan mies haluaa itsestään jättää. Siihen kuvaan ei kuulu hänen sittemmin hyljeksitty toimintansa pörssiromahduksen alla. Todellisuus tulee taivuttaa tavoitteeseen. Uskottaviin yksityiskohtiin tarvitaan naisellista otetta. Niitä yksityiskohtia ei ole, ne on luotava mielikuvituksen voimin. Sytykkeenä muistelmille on Bevelin hellittämätön viha tuota jo julkaistua romaania kohtaan (Vanner: Saatavat). Sen kopiot on jo puhdistettu pois yleisistä kirjastoista.

Ja erityisesti se pätee pääomaan, sijoittamiseen. Osakkeisiin, velkapapereihin, obligaatioihin. Luuletko sinä, että nuo ryövärit tuolla joen takana myyvät ja ostavat mitään, millä on oikeaa aineellista arvoa? Ei. Eivät he osta, eivät myy. Osakkeet ja se kaikki muu roska eivät ole muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tulevaa arvoa kohtaan. Niinpä jos raha on kuvitelmaa, pääoma on kuvitelman kuvitelmaa. Sillä nuo rikolliset käyvät kauppaa: kuvitelmilla.

Kahden vastakkaisen maailman välillä kulkeva Ida tasapainottelee anarkisti-isänsä tuttuakin tutumman paasauksen ja tämän oletetusti paheksuman työpaikkansa kanssa, jonka hän salaa tältä. Kaikesta, mitä Ida joutuu toimeksiantajansa puolesta kuvittelemaan muodostuu sirpaleinen, mutta mielenkiintoinen muotokuva. Uuttera työ kirjailija Vannerin löytämiseksi ei tuota tulosta, mutta saattoiko hän sittenkin olla lähempänä kuin arvaisi? Vuosikymmeniä myöhemmin kuva Andrew Bevelistä täydentyy yllättäen löytyvällä Mildredin päiväkirjalla - viimeinen osa Futuurit. Se keikauttaa naisen roolin finanssimiehen rahallisessa menestyksessä uuteen asentoon.

Hernan Diaz näyttää lukijalle vääristelevän peilin toisensa jälkeen. Pulitzer-palkittu (2023) romaani vetää esille luurankoja rahamaailman kaapeista, maalaa hienoa ajankuvaa ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja omine äänensävyineen. Mikä parasta, katse on vahvasti feministinen.

Hernan Diaz: Luotto
Trust, 2022, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus, 2023, 436 s

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita

Aikuiset toistelevat, että heidän on valettava nuoriin toivoa. Mutta minä en halua toivoa, haluan, että olette paniikin vallassa ja ryhdytte toimiin. Haluan, että toimitte niin kuin kriisissä toimitaan, sillä nyt on kiire.  - Our house is on fire... (Davos 25.1.2019)

Vaikeaa oli ilmastokokouksessa Dubaissa päästä edes puheen tasolla sopimukseen fossiilisista polttoaineista, teoista puhumattakaan. Saudi-Arabia vastusti ennen sopimusta niinkin lievän aikeen ilmausta kuin phase out. Bensiinistä, dieselistä, hiilestä ja maakaasusta pitää luopua ja pian, se tiedetään. Ilmasto on painavin syy, mutta hyviä syitä löytyy myös Venäjän tai muiden öljymaiden suunnalta. Riippuvuudesta noihin maihin olisi hyvä päästä eroon.

Ruotsalainen Greta Thunberg aloitti ilmastoaktivismin 15-vuotiaana koululaisena vuonna 2018 koululakolla, joka sitten levisi ympäri maailmaa somekanavien välityksellä. Greta oli lukenut aiheesta jo siinä vaiheessa, huolestuessaan, huomattavasti ikäisiään enemmän. Hän tiesi, että nuoret eivät kuuntele puhetta, he seuraavat esimerkkiä. Sen hän antoi ja syntyi #fridaysforfuture - liike.

Italialainen Valentina Camerini on kirjoittanut Gretan tarinan nimenomaan nuorille. Piirroksin kuvitettu kirja on lähes selkokielinen ja kirjastossa saatavana nuorten osaston hyllyllä. Kirja on suppea mutta selkeä läpikäynti nuoren aktivistin toiminnasta vanhemmallekin lukijalle. Se kuvaa hänen määrätietoista kulkuaan perheestä ja lähipiiristä kohti suuren maailman estradeja, joissa puhetta kuuntelivat globaalien organisaatioiden ja parlamenttien edustajat.

Vähän kerrallaan Ernman-Thunbergit luopuivat kaikista huonoista tavoista ja tottumuksista, jotka saattoivat vahingoittaa maapalloa. Greta oli voittanut ensimmäisen taistelunsa!

Hänen näyttelijäisänsä lopetti toistaiseksi työnsä tukeakseen tyttärensä toimintaa. Äiti Malena Ernman kierteli oopperalaulajana maailmaa konserteissa, mutta hänkin luopui sittemmin kansainvälisestä urastaan ja sen vaatimasta tiheästä lentämisestä ympäri maailmaa. Perhe siirtyi kasvissyöntiin, sähköautoon ja lisäsi polkupyörän käyttöä.

Kirjassa kerrotaan myös Gretan asperger-diagnoosista, jonka maailma on hänen kohdallaan nähnyt edesauttavan uskomattoman sitkeään keskittymiseen tärkeään asiaan, ehdottoman tarkkaan valintaan kaikessa omassa elämässään, johon on siis todellakin saanut vanhempansa mukaan samalla ehdottomuudella. Kaksi "ääripäätä" nähtiin kulkevan toistensa ohi jossain tapahtumassa, kun Donald Trump häivähti samassa kuvassa Gretan kanssa. Kukaan ei voi kyseenalaistaa hänen aitoa huoltaan, ei vaikka itku silmässä ja vihaisena puhuminen kansainvälisissä tilaisuuksissa on hämmentänyt. Oikeastihan meidän pitäisi olla juuri niin huolissaan, mutta me tavikset emme vaan jaksa. Gretan esimerkki on vahva ja on varmasti vaikuttanut myös siihen, että iso laiva on hitaasti kääntymässä ja Dubaissa saatiin sentään sovittua yhteisestä tavoitteesta irrottautua fossiilisista polttoaineista. 

Kirjan loppuun on liitetty aikajana vuosilukuina ilmaston lämpenemisen kehityksestä. Viimeiseksi listataan vielä vaikuttavia lehtikirjoituksia kansainvälisestä mediasta nettiosoitteineen. Masha Gessen: The fifteen-years old climate activist who is demanding a new kind of politics, The New Yorker, 2.10.2018 esim.

Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin, Helmet haasteen kohtaan 27 voin täten nakata ruksin ja lopettaa tämän tekstin raamatullisesti: se on täytetty.

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita
La storia di Greta. Non sei troppo piccolo per fare cose grandi, kuvittanut Veronica "Veci" Carratello, 2019, suomentanut Taru Nyström

Into Kustannus Oy, 2019, 120 s

Elli Valtonen: Tainnutuskehto

Hän astuu lähimpään karsinaan, pienin porsas tulee luottavaisena kohti, hän nappaa sitä kainaloiden takaa, nostaa käytävälle ja riiputtaa korvista. Porsas kirkuu. Se näyttää normaalilta. En tiedä miksi se pitää tappaa, en pysty kysymään, miksi nyt porsaita tapetaan ja viskataan raatokasaan, ehkä se on jäänyt kasvussa jälkeen, älä mieti sitä nyt, tämä on pakollinen suorite, tämä on oppimistilanne.

Tulevat eläinlääkärit, eläinlääketieteen opiskelijat, kipuilevat ammatinvalintansa kanssa. Opiskelun motiivit kolaroivat armottoman todellisuuden kanssa. Iiris, Janna ja Santeri rakastavat eläimiä, kaikenkarvaisia otuksia yli kaiken ja myötäelävät niiden kärsimyksissä yli kunkin sietokyvyn. Samanaikaisesti heissä kasvaa viha ihmiskuntaa ja sen tapoja kohtaan. Eläimiä orjuuttavaa ja kiduttavaa lihateollisuutta kohtaan varsinkin ja kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka erilaisista syistä kohtelevat eläimiä kaltoin. James Herriotin idyllinen maalaislääkärin maailma alkaa haalistua.

Elli Valtosen, eläinlääkärin, esikoisteoksen päähenkilöt kiinnostavat; idealistisia nuoria, kettutyttömäisiä herkkiksiä, ehdottoman moraalisia. Elämä on jo kuitenkin ehtinyt kolhia eikä nuorena ole itsestään ja valinnoistaan kovin varma. Kukapa olisi. Ristiriitoja ja persoonia kuvaavat hyvin Iiriksen, Jannan ja Santerin lakoniset dialogit, joita sarkasmi värittää. Kolmikkoa yhdistää rajaton rakkaus eläimiin ja yhteinen näkemys maailmasta kannattelee; he ymmärtävät toisiaan ja toistensa ahdistusta. Neljäntenä, kaveriringin ulkokehällä Elvi edustaa käytännöllisempää näkökulmaa yhteiskuntaan; ongelmat ovat siellä, mutta ei katsota eläimiä silmiin, hoidetaan hommat ja jatketaan eteenpäin. Sikatilalla kasvaneella Elvillä säilyy mielenrauha ja toimintakyky.

Päähenkilöllä Iiriksellä on pitkä yhteinen historia serkkunsa Jannan kanssa. He tapaavat pitkän ajan jälkeen uudelleen opiskelijoina. Menneisyydessä on joitain salattuja kokemuksia, joiden kanssa Janna edelleen kärvistelee. Syömishäiriön takana näyttää piilevän käsittelemättömiä seksuaalisen hyväksikäytön asioita. Seksuaalinen identiteetti on kaveruksilla muutenkin vielä liikkuvaa ja aaltoilevaa. 

Kaasukammioon laskeutuvaa sikahissiä sanotaan tainnutuskehdoksi. Samoin nautojen tainnutuskarsinaa. - Kas kun ei kohduksi, Santeri mutisee.

Laillisissa ja laittomissa puuhissa ei ole käytännössä mitään eroa, Jos vetää kissalle tai koiralle muovipussin päähän, on eläinsuojelurikollinen sairas peto. Mutta kun rakentaa hiilidioksidikammion, niin saa tukehduttaa kenet haluaa omalla pikku tuhoamisleirillään.

Kaasukammioista on kyse. Tainnutuskehto vilisee kammottavia näkymiä eläinten kärsimyksistä, teurastamoista hevostalleille unohtamatta laiminlyötyjä lemmikkejä mielenterveyspotilaiden ja alkoholistien kodeissa. Raatoja lantalietteissä, hoitamattomia haavaumia, kaikenlaisia kohtaloita, joista lehdissäkin näkee liian usein uutisia. Eläintenpitokielto tulee liian myöhään. 

Maaksi sinä olet jälleen tuleva, sisäfileesi vähän myöhemin, koska sen on koukattava ihmisen ruuansulatuskanavan kautta, Santeri on kirjoittanut esitelmänsä loppuslaidiin. En ollut tiennyt, että yliopistolla voi lentää luennolta ulos. - Tää tekee lihantarkastuksen opetuksesta ihan eri tavalla dynaamista, Janna toteaa.

Kun nuorten opiskelijoiden tunnelmat kenttäkokemusten jälkeen synkkenevät, niin synkkenee myös romaani. Sarkastiset vitsit vähenevät ja Santerin yhden miehen pyrkimys pelastaa kaikki maan eläimet alkaa huolestuttaa kavereita, joille ei myöskään ole helppoa sulattaa todellisuutta. Santerin mieli pimenee pimenevän kaamoksen mukana. Vain kurjista kokemuksista eloon jääneet koirat, jotka pelastetaan eläinlääkäriopiskelijoiden kämppiin, näyttävät hännän heilutusta myöten uutta uskoa parempaan tulevaisuuteen. Positiivista virettä nostaa myös Iiriksen ukki, elämänsä ehtoon saavuttanut pappi, lapsenlapsensa ja tämän kaverit täysin hyväksyvä, elämänmyönteinen vanhus.

Itsepetosta harrastavalle, eläimiä paljon rakastavalle sekasyöjälle Tainnutuskehto oli lopulta raskas luettava, kuin uutiset navettoihin unohdetuista lehmistä vahvistettuna liian monilla vastaavilla tapauksilla. En näköjään haluaisi tietää syömäni jauhelihan kokemuksista, sillä olen s-tanan huono ihminen, kuten Tuomari Nurmio laulaa. 

Elli Valtonen: Tainnutuskehto
Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2023, 245 s

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."