Hyvää Uutta Vuotta 2024!

Turussakin jo pari pakkasyötä takana - eikun pilkille

Aika silmäillä lukuvuotta 2023, joka oli - yllätys, yllätys - taas inspiroiva, viihdyttävä, valaiseva, mitä milloinkin. Lukeminen on yhtä juhlaa. Ei nyt joka hetki, mutta aika usein ja heti kun huomaat, että nyt se tapahtuu: siima alkaa vetää, tarina imee maailmaansa. Jopa ukrainalainen sotilas rintamalla kertoi siitä keinona selvitä karmeimmassa ympäristössä mitä lukemiselle voi kuvitella.

Mikä parasta, lukemisen tavat sen kun monipuolistuvat. On ajan kellastamaa nidettä kirjaston varastosta tuotuna, on uuden kiiltävää ja kaunista, on e-kirjaa ja vielä äänikirjaa eli kuunnelmaa. Viime mainittua en lukemiseksi nimitä, mutta kuuntelu on ihan yhtä arvokasta. Kun rapistuvan kroppansa kanssa vanhenee, äänikirja voi tulla apuun myös pakollisena vaihtoehtona, who knows. 

Venäjä lukuteemanani jatkuu aina vaan. Vuoden tietokirjoista nostan Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Yhtä hyvin tähän aiheeseen perehtynyttä ja siitä omalla taidokkuudellaan kaunokirjallisuutta tekevää kirjailijaa on tänä aikana vaikeaa löytää. Siksi tätä kohtuullisen sivumäärän teosta ei ole missään nimessä raskasta lukea, aiheesta huolimatta. Se on selkonäkemistä, historian ja politiikan analyysia höystettynä oman elämän kokemuksella. Toinen aihetta sopivasti täydentävä teos on Peter Pomerantsevin nyky-Venäjästä, absurdi ja surrealistinen. Ja totta kaikki se hulluus - siinä sen hiuksia nostattava teho.

Eniten minuun kolahtivat tänä(kin) vuonna autofiktiiviset romaanit. Hui, se on aika mollattu lajityyppi kirjallisuusihmisten parissa. Onneksi minun ei tarvitse siitä välittää, kaikissa genreissä on huonoa ja hyvää, ei genre kirjaa pahenna.

Kohta on taas käsillä ensi vuoden eka klassikkohaaste. Kesällä iloitsin siihen löytämästäni Henry Rothista ja Vaikkapa unta romaanista. Sadan vuoden takainen New Yorkin juutalaisten emigranttien maailma vyöryi eteen elävänä nuoren pojan kasvukertomuksena. Omakohtaisena koin Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain, romaanin 60-luvun lopun Tukholmasta, ajalta jolloin minäkin löysin sieltä elämääni uutta virtaa, masentavan teini-iän jälkeen. Huvittavaa tässä löydössä oli se, että sain siitä vinkin kirjasta, jonka tekijää Saara Turusta kohtaan koin ennakkoluuloja. Pääsin siis sekä ennakkoluulostani että sain hyvää luettavaa. Jättipotti!

Paheellinen elokuu oli löytönä jotenkin sukua tuolle Sundströmin romaanille, vaikka tässä oli hyvin erilainen aikuisen naisen lomamatka aiheena. Edna O'Brienin päähenkilö ja hänen vapauden kaipuunsa toi mieleen myös Jean Rhysin pernod'ta nautiskelevat naiset öisillä kaduilla. Hauskasti pääsin tässä samalla muistelemaan ensimmäisiä turistimatkoja vanhempieni kanssa, pystyin aistimaan uudelleen sen aikaisten hotellien hienostuneen tunnelman.

Mitään niin kirvelevää surua en kirjassa vuoden aikana kohdannut kuin Meri Eskolan romaanissa Ehdin rakastaa hänta. 

Onneksi luin myös Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Onneksi siinä mielessä, että on aika sattumanvaraista lopulta mitkä kaikki uutuudet, vanhoista väliin jääneistä (klassikkohaaste!) puhumattakaan, tulee lukeneeksi. Suuri märkä salaisuus liikutti ja hauskutti, suomalaisten lähiöiden 90-luvun maisemia mitä tarkimmin nähtynä, nuoruuden aistein, elämäniloa ja uteliaisuutta.

Tämän vuoden elokuvia muistellessani, vaikuttaa että en ole niistä löytänyt kovin monta suurta elämystä. Tai ehkä en kirjoittanut niistä enää niin että nyt muistaisin. Kaurismäen Kuolleet lehdet ei minulla noussut ihan nykyisen huomion veroiseksi elämykseksi. Sympaattinen elokuva kyllä ja miellyttävä katsoa. Minusta Jussi Vatanen oli juopoksi turhan yksi-ilmeinen ja hallittu, mutta niinhän Kaurismäen maailma on muutoinkin irti reaalimaailmasta, vaikka kuvaakin köyhiä ihmisiä myötätuntoisella katseella. Tai siksi, katse on niin myötämielinen. 

Parhaat elokuvat tänä vuonna olivat minusta Aftersun - päivämme auringossa ja Drive my car, vuoden 2021 elokuva, jonka näin vasta nyt Yle Areenasta. Kolmen tunnin elokuva olikin fyysisesti mukavampi katsoa kotisohvalta. Vertailukohtana  Killers of the Flower Moon  (eikä  Flowers of the Killer Moon! - kuten olin kirjoittanut ensin) jonka katsominen loppupuolella häiriintyi päähän ilmaantuvasta kuplasta. Elokuvaa olisi hyvin voinut tiivistää, mutta Scorsesen tyyppinen ohjaajaguru saa epäilemättä tehdä sen pituisia elokuvia kuin haluaa eikä kukaan sitä kyseenalaista. 

Hyvää Uutta Vuotta tutut ja tuntemattomat - rauhaa ja rakkautta!