Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän

"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s