Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saabimiehistä ei voi sanoa pahaa sanaa. Me olemme  joskus yrittäneet oikein keksimällä keksiä. Mutta ei. Saabimiehissä on hirvittävän vähän mitään vikaa. "Oliskohan pitänyt ruveta saabikauppiaaksi?" isä pohti silloin ja kirjoitti samalla käsin. "Pihejähän ne on", isä oli todennut sutaistuaan nimensä alle. Katsoi minuun. "Mutta se on hyvä ominaisuus", sanoin isälle. Ei kerta kaikkiaan, saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Jos kaikki olisivat niin kuin Saabin omistajat, olisi kunnollista. Helvetin tylsää, mutta kunnollista.

Soili Pohjalaisen esikoisteoksesta Käyttövehkeistä löytyy muistakin automerkeistä, tai siis niiden omistajista, hersyviä luonnehdintoja. Saana, romaanin minäkertoja, on nimittäin autokauppiaan tytär, isän tyttö, joka on oppinut sekä automerkit että niiden myyntipuheet kaupan takahuoneessa. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta tai hauskalta, mutta on molempia - myös lukijalle, jota autoala ei sen kummemmin sytytä. Melkein alkaa ymmärtää konkarin hellyyttä autojaan kohtaan: Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla peilistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. - Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo.

Alun sitaattihan minun oli ihan pakko tähän valita, sillä heiveroinen ja muinainen ajotaitoni perustui muutaman vuoden pituiseen työmatkailuun Saab96:lla. Se oli kuin panssarivaunu ja yhtä huono näkyvyys sieltä oli ulos pienellä ihmisellä. Kyllä senkin sai liukkaalla talvikelillä kiepsahtamaan ympäri, jos katse jäi aamusella horisonttiin autoradion Eppujen mukana laulaessa. Onneksi kohdalla oli maantiellä bussipysäkin levennys, jonne yllättäen siirryin silmäilemään vastakkaiseen suuntaan kulkevaa jonoa...

Nostalgian, huumorin ja nasevan dialogin täyteinen kuvaus autokauppiaan perheestä kuljettaa mukanaan myös synkemmän juonteen: Sannan isoveli, Veli-niminenkin, ei suostu isän suunnittelemiin kuvioihin autokauppiaaksi tai muutenkaan vanhempien ajatusten mukaan toimimaan. Sannan muistot lapsuudesta veljen kanssa ovat kuitenkin lämpimiä; yhteisiä tv-iltoja, mökkimatkoja, automatkoilla sanallista sapelin kalistelua hyvässä hengessä.

Sitten Veli lakkaa hymyilemästä, musta huumori mustenee entisestään. Veli katoaa eikä mikään ole enää ennallaan. Sen jälkeen isä kääntää veljen valokuvan hyllyssä seinään päin ja äiti takaisin. Siitä tietää, kumpi on käynyt huoneessa viimeksi. Isä katsoo muutenkin tapauksen jälkeen enemmän pulloon ja muuttuu tyttären silmissä menestyvästä kauppiaasta menestyväksi juopoksi.

Parasta Käyttövehkeissä on pippurisen huumorin terävöittämä dialogi, ronski ja liikuttava samanaikaisesti. Ollaan nuoria koviksia, sekä Saana että Veli, ja kuitenkin niin nuoria ja herkkiä. Kova ulkokuori ja puheessa sinkoilevat kirosanat peittävät tunteet, joita ei pidäkään paljastaa. Vanhemmat, ammattimainen autokauppias ja teini-ikäisten paljon sietävä äiti ovat myös tarkasti piirrettyjä hahmoja, ei täydellisiä, mutta yrittävät kumminkin että lapsilla olisi hyvä eivätkä vähästä hermostu.

Karski huumori kantaa edelleen Saanan arjessa ja hetkissä yhdessä äidin kanssa, vaikka sisko on äitiä itsepäisempi eikä suostu uskomaan veljen katoamista lopulliseksi. Kontrasti komediallisen kerronnan ja syvän perhetragedian välillä tekee kaikesta vielä koskettavamman, samoin kuin varjo vasta tekee valon maalaukseen. Veljen ja siskon hulvattomat päähänpistot lapsina alkavat nostaa palaa kurkkuun. Samoin kuin jotenkin avuttomat vanhemmat, jotka eivät voi uskoa todeksi tapahtunutta. 

Soili Pohjalainen kirjoittaa sujuvasti ja vielä erityisen hauskaa dialogia, mutta pitää silti kaikki elämän värit uskottavasti paletillaan. Harvinaista. Käyttövehkeitä saikin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2016 ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena, 2016, 211 s