Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Puhuimme myös pitkään afrikkalaisen (tai Afrikassa syntyneen) kirjailijan epämääräisestä, joskus mukavasta mutta useimmiten nöyryyttävästä asemasta ranskalaisen kirjallisuuden kentällä. Hieman epäoikeudenmukaisesti syytimme tilanteesta aiempien sukupolvien afrikkalaisia kirjailijoita, koska he olivat helppo ja itsestään selvä kohde. Mielestämme he olivat syypäitä kaikkeen pahaan josta saimme kärsiä, meistä tuntui, ettemme voineet tai meillä ei ollut oikeutta (se oli sama asia) sanoa mistä tulimme; lisäksi syytimme heitä siitä, että he olivat antautuneet toisten katseen vangiksi, herhiläispesäkatseen, ansaverkkokatseen, suohon upottavan katseen väijytyskatseen vangiksi, sillä ne katseet vaativat afrikkalaisia kirjailijoita sekä olemaan autenttisia - siis erilaisia - että samanlaisia - siis kirjoittamaan ymmärrettävästi (toisin sanoen niin, että teksti oli markkinoitavissa länsimaisessa ympäristössä jossa he elävät.

Senegalilaisen Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kulkee laajalla säteellä Pariisin senegalilaisesta kirjallisesta piiristä alkulähteilleen Senegalin kyliin, sotien viemänä Eurooppaan ja myöhemmin Argentiinaan. Ajassa liikutaan ensimmäisen maailmansodan ajoista näihin päiviin. Kolonisaation aikajänne venyy satojen vuosien taakse, Kata maag, meren takaa tulleet ovat siellä.

Romaani kutoo tarinoiden verkkoonsa sekä myyttisiä kertomuksia Afrikasta että nuorten nykykirjailijoiden opiskelemaa maailman kirjallisuuden perintöä. Siitä kasvaa ristiriita: valkoisen maailman kirjallisuutta ihaillaan, sen maailman palkintoja etsitään, mutta pyrkimys on halveksittava. Miksi kerjätä kolonisaattorin arvostusta? Miksi toistaa kliseitä värikkäistä afrikkalaisista isoine hampaineen? Ranskalaisen lehdistön alentuva suhtautuminen on luettavissa riveiltä ja rivien väleistä. Ranskalaisille on tärkeintä, että afrikkalaisuus näkyy.

Minäkertoja, esikoisteoksensa julkaissut kirjailija Diégane Latyr Faye kuulee arvostetulta senegalilaiskirjailijalta, Marème Siga D'ltä 80 vuotta sitten julkaistusta ja  mystisesti kadonneesta romaanista Epäinhimillisyyden labyrintti ja sen salaperäistä mainetta nauttivasta kirjoittajasta T.C. Elimanesta. Romaani synnytti ilmestyttyään kirjallisen skandaalin, koska se oli loistava ja kirjoittaja musta Rimbaud, mutta myötätuuli kääntyy, kirjailijaa syytetään plagioinnista, nerokkaasta ja omaperäisestä, mutta kuitenkin ilmiselvästä. Diéganelle romaanista ja sen tekijästä kehittyy pakkomielle. Kuten ilmeisesti myös Miesten syvimmät salaisuudet -teoksen kirjoittajalle, koska kadonneella kirjailijalla ja hänen teoksellaan on vastineensa todellisuudessa.

Kadonnut romaani ja sen tekijä on vain yksi koukeroisen labyrintin sokkeloissa juoksevista punaisista langoista. Diéganen ja hänen kirjailijapiirinsä keskustelut rönsyilevät sadan vuoden takaisiin sukusalaisuuksiin. Niissä paikalliset tavat törmäävät siirtomaaisäntien - Senegalissa tässä ajassa Ranskan - tuomiin arvostuksiin, henkiseen kolonisaation.

Elimane syntyy toiselle kaksosveljistä, joista toinen jää kalastajaksi kotikylään, toisen lähtiessä opiskelemaan lähetystyöntekijöiden kouluun ja päätyessä myöhemmin kuolemaan Ranskan rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Sekin, sotaan lähtö, herättää ihmetystä. Miksi mies katsoo velvollisuudekseen sotia Ranskan joukoissa eikä jää kotiinsa, jossa uusi perhe on vasta syntymässä? Oliko se hänelle upein tapa tulla valkoiseksi: kuolla valkoisten sodassa valkoisten maassa, valkoisen luodin tai valkoisen pistimen kaatamana?

Ranskassa, kuten englannissakin, homme-sana tarkoittaa myös ihmistä, joten kirjan nimi voisi olla myös ihmisten syvimmät salaisuudet. Ja kuinka ollakaan, tasa-arvon mallimaa Ruotsi onkin ottanut siitä vaarin ja kääntänyt hommen människaksi. Vahvojen naisten ääntä kertomuksessa kuullaan, mutta toimijoina he ovat passiivisia ikävöijiä ja kertomuksessa on tuulahduksia jostain 60-lukulaisesta jamesbondista, jossa naisten rinnat houkuttavat. Hetihän sen huomaa jos naiset teeskentelevät sängyssä. Lauseita, jotka nostivat tukan pystyyn. Muutoin romaanissa vilahtaa hyvin mutkattomia seksikuvauksia. Arvostettu madame Siga D saattaa ehdottaa kolmen kivaa parille huomattavasti nuoremmalle kirjailijakollegalle.

Paikoitellen pilkistävän sovinismin lisäksi minua häiritsivät tuon tuosta ilmaantuvat maagiset voimat. Iso kulttuuriero näissä kohdin teki lukemisesta kompastelevaa; enneunet ja sen magiat eivät innosta. Kirjallinen ja muukin oppineisuus paistaa romaanissa monissa nimissä ja sitaateissa. Argentiinassa etsijä tutustuu Ernesto Sabatoon. Buenos dias...

Pariisin senegalilaisten piirissä eräs kirjailija kertoo lapsuutensa tarinaa Kongosta, jossa lapsena joutui piilotettuna kaivon pohjalta seuraamaan vanhempiensa teloitusta. Se on koskettava ja selkeä kuvaus keskellä tiheästi vaihtuvia aika- ja kertojatasoja. Aina ei ole aivan helppoa ymmärtää kuka milloinkin muistelee ja kertoo kokemuksiaan.

Romaanin nykyajassa on huvittavaa havaita, kuinka internet-aikana samanlainen terminologia leviää yli rajojen ja samanlaiset käsitteet yleistyvät ja alkavat ylikypsyä kliseiksi. Kirjailija kiristelee hampaitaan resilienssille. Hän ei ala resilientiksi, hänellä on liikaa hampaan kolossa.

Miesten syvimmät salaisuudet tekee surullisen päätelmän kadonneen ja vaienneen kirjailijan kohtalosta. Siinä ei käy hyvin, kun afrikkalainen ryhtyy tavoittelemaan valkoisten kirjallista kaanonia.

Meidän pitäää karistaa se kannoiltamme, Faye. Häippäistä ja nopeasti. Hapenpuute on lähellä. Meidät kaasutetaan säälittä, ja kuolemamme on sitäkin traagisempi, että meitä ei ole ajettu sen syliin: olemme sännänneet sinne itse postuumin ylistyksen toivossa. Meistä tehdään mustaa saippuaa, jolla pyövelimme voivat pestä kätensä entistä valkoisemmiksi.

Kirja on voittanut Goncourt-palkinnon, monen muun palkinnon lisäksi - mikä on aika ironista tässä tapauksessa.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet
La plus secrète mémoire des hommes, 2021, suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen
Gummerus, 2022, 463 s

Turun kirjamessuilla sunnuntaina

 

Laiskuus oli saada vallan sateisena sunnuntaiaamunakin. Perjantain tai lauantain ohjelmasta löysin olevinaan liian vähän kiinnostavaa, mutta sunnuntain ohjelmasta löysin useammankin aihepiirin. Tapahtui se, mikä aina ennenkin kirjamessuilla, heräsin ja innostuin. 

Logomo uutena kirjamessupaikkana osoittautui miellyttäväksi, eikä ruuhka ollut paha sunnuntaina. Se saattoi ollakin rauhallisin päivä. Akustiikka toimi pehmeämmin ja lämpötila oli sopiva. Palelin usein Artukaisten messuhallissa, ulsteri päälläkin.

Ensimmäisen kuuntelemani keskustelun jokainen esiintyjä oli itselleni tuntematon. Anna Järvisen tiesin, mutta hänpä oli sairastunut ja häntä sijaisti Leenamaija Forsberg-Johannesson, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Unilintu, uunilintu. Kirjailija on palkittu novellikokoelmastaan Tähdenlento. Ryhmää oli kohdannut myös toinen sairastapaus: Marja Mdzimban runoteoksesta Eilen rakkaani luki hänen sijaansa runoja haastattelija Maarit Turtiainen. Ja niin kävi, että ostin tuon runokirjan. Yllättävä tapahtuma, koska en yleensä lue runoja. Maarit Turtiainen kertoi niin liikuttavasti runokirjan taustasta, Marjan mosambikilaisen puolison kuolemasta. Se on sittemmin palkittu Kaisa Vilhuinen -palkinnolla. Entiset heppatytöt Hanna Leisiö ja Anna Tainio ovat kirjoittaneet hevosurheilun piiriin sijoittuvan feelgood romaanin aikuisille - ja se on ainutlaatuista tälle aihepiirille. Eikä hanke jää yhteen romaaniin, siitä on tulossa sarja. Siitä he olivat iloisen ylpeitä ja päättäväisiä. 

Otsikon Ala kapinoida alla ystävyyden ja solidaarisuuden sanomasta sanailivat Hanna Lantto (Bilbao), Riina Tanskanen (Tympeät tytöt uusi jatkoteos Luokkakivut) sekä Minni Matikainen ja Paula Silvén  (Akateeminen kapinakirja). Muun kapinan,  eli esim Riina Tanskasen kritiikin talouspuheesta, jossa vain tietyn tyyppiset puheenvuorot otetaan vakavasti, ymmärrän hyvin, mutta en edelleenkään ymmärrä Lanton näkemystä varsin reippaan alkoholin nautinnan sumentamana altistua toistuvasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi kapinalliseksi teoksi. Olen ymmärtänyt jotain siinä ilmeisesti väärin. Koin toiminnan kirjassa traagisena.

Seuraavalla lavalla keskusteltiin kahdesta uudesta elämäkertateoksesta. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi ja Hannu Harju: Jouko Turkka - näkijä, narri ja nöyryyttäjä. Noora Vaarala kertoi valinneensa aiheensa, koska on kotoisin Kittilästä ja halusi tutustua kuuluisaan taiteilijaan ja tarkastella Särestöniemen julkisuuskuvaa, monella tavalla leimautunutta. Noora Vaaralalle oli valjennut kirjoittamisen aikana Särestöniemen julkisuuden ahdasmielisyys, kun hänestä taiteilija on Tom of Finlandin tyyppinen queer-taiteilija, jonka taide ilmentää kaipuuta, ja maalaukset ovat myös nähtävissä koodikirjoituksena. Paneutuneesti hommansa hoitanut haastattelija Silvia Hosseini - jota suuresti ihailen - komppasi, kuinka taiteilijaa oli jatkuvasti toiseutettu ja eksotisoitu kriitikoiden toimesta.

Hannu Harju sanoi havainneensa elämäntarinoista, että sankaruus ei kiinnosta vaan virhe. Jouko Turkalla se on räyhäkkyys, epätavallinen käytös, vallanhalu, mutta myös poikkeava assosiointikyky. Turkasta on kirjoitettu useita teoksia, mutta Harjun teos - joka on todellakin yksi kolmesta Turkka-teoksesta tänä vuonna! - on tyyliltään poimintoja, sitaatteja, vinjettejä eikä tekijä itse asetu tekemään päätelmiä. Turkalle valtataistelu oli hänen mukaansa oleellista, mutta lopulta aikansa pelätty teatteriguru oli kirjoittajasta yksinäinen, ja elämä näyttäytyi surullisena. 

Samalle lavalle nousivat seuraavat elämäkertakirjurit, eli Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään Anna-Leena Härkösestä kirjan Taskupainos. Härköselle on sattunut elämässä paljon, kauheitakin, ja niitä pitkäaikaiselle ystävälleen - noin 30 vuotta - kertoessaan idea kirjasta on syntynytkin.

Tarpeeksi ihmisten historiasta saatuani lähdin kuuntelemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven haastattelua sekä uudesta teoksesta Turun hienoimmat talot että vanhasta - lähes tieto-Finlandian voittaneesta - Arkkitehtuurimme vuosituhannet, kustantamona Sammakko. Yleisesti voisin todeta, että taloista puhuminen näytti paljon hauskemmalta kuin ihmisistä; professorin, arkkitehdin ja valokuvaajan keskustelua elävöittivät jatkuvat naurun pyrskähdykset, joihin he näyttivät toisiaan innostavan.

Hienoimmat talot -käsitettä ei nimittäin tule ottaa niin vakavasti. Yleisöstä kysyttiin terävästi, että kenen näkökulmasta hienoimmat, veronmaksajan, kansalaisen vai kenen. - Ihan vain meidän kannalta, Aleksin ja mun näkökulmasta, hihitteli arkkitehti. Parivaljakkoa ei kiinnnosta niinkään arkkitehtien diktatorisesti määrittelemä kaanon, vaan särmikkäämpi lähestymistapa. Niinpä yleisössä kävi kohahdus, kun Savolainen mainitsi hienoista mm ostoskeskus Manhattanin, postmodernismin räikeimmän tykityksen. Kupittaan Citymarket sai myös kunniamaininnan. Yleisesti hyväksyttyjä klassikkojakin, kuten Hjortin talo, tietenkin arvostetaan, mutta ovathan ne jo niin läpikuluneita kohteita... Turun hienoimmat talot ei ole vielä kirjana saatavilla, mutta julkaistaan syksyn aikana. Asiantuntijoiden mielestä hienoimpia rakennuksia Suomessa ovat 1960-70 -lukujen rakennukset sekä 1920-30 -luvuilla rakennetut. Hienoa kohdetta Suomessa kysyttäessä, herrat mainitsivat Inarin Pielpajärven erämaakirkon.

Iso auditorio oli edellisten keskustelijoiden jäljiltä täyteen istuttu. Siellä säteilivät Seela Sella ja arkkipiispa Tapio Luoma. Olivat omallakin listallani, mutta en yhtään kadu samanaikaista arkkitehtuuripläjäystä. Ehdin vielä kuulla Sellan lausumassa Eino Leinoa. Olihan se vaikuttavaa, niin pieni valkotukkainen nainen, niin vahva ääni ja poljento. Näyttelijäntyö pitää ihmisen pään ja äänen hyvässä kunnossa, enimmäkseen ja varsinkin joillakin.

Sara Al Husainin uusi teos Kenelle maa kuuluu kuvaa hänen eli nuoren sukupolven näkökulmasta maahanmuuttajuutta taustana Irakin sota 2003-2011, jolloin irakilaistaustaisissa perheissä lapset joutuivat elämään vanhempiensa sotaa toisessa maassa. Lapset ihmettelivät mitä hienoa siinä paikassa saattoi olla, kun uusi maa antoi heille  kaiken. Nykyinen some lisää lapsiperheiden vaikeutta, kun vanhemmat saattavat kanaviensa kautta seurata on line-sotaa, joka vyöryy koteihin ja lasten elämään toisella tavalla. Al Husaini puolustaa tässäkin, kuten aiemmassa teoksessa Huonot tytöt omaa toimijuutta, ei ulkoa ohjattua.

Vanhan ihmisen pitäää osata lopettaa messutkin ajoissa, ettei läkähdy. Jäi nyt sitten kuulematta Paavo Teittinen ja orjuus Suomessa, Timo R Stewartin Palestiinan historia karttoina sekä Anna Kontula. Onneksi olen noista kaikista aika perusteelliset jutut lukenut. Kiitos messuista!  Kylläpä virkisti.

Annie Ernaux: Nuori mies

Annie Ernaux'lla, vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, oli 54-vuotiaana suhde 30 vuotta nuoremman miehen kanssa. Häneltä julkaistiin samana vuonna, 2022 romaani Nuori mies, joka kertoo suhteesta opiskelijan ja vanhemman kirjailijan välillä. Kirjassa on 40 sivua, se on painettu isolla fontilla ja sivuilla on harvakseen rivejä, joten tavanomaisessa asettelussa sivuja olisi ainakin noin puolet vähemmän. Eikä kyse ole runokirjasta. En voi olla ajattelematta, että tässä on kustantaja nyt halunnut takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa.

Kirjassa nainen kertoo intohimoisesta eroottisesta suhteesta nuoreen mieheen. Mies vaikuttaa olevan naista hullaantuneempi, hän on mustasukkainen ja kiihkeä. Nainen ei tunne itseään vanhaksi, päin vastoin nuoremmaksi miehen seurassa. Hänestä on miellyttävää katsella nuoren miehen kasvoja eikä ikäistensä miesten rupsahtaneita kasvoja.

Ikäeron ja sen aiheuttaman hämmästyksen hän lukee muiden silmistä. Hän ei anna sen itseään häiritä, hänestä hänellä on tähän aivan sama oikeus kuin miehillä vastaavissa, tavanomaisemmissa suhteissa, joissa ikääntynyt mies seurustelee nuoren naisen kanssa. Hänelle tuo tyydytystä ikäistensä naisten yritykset flirttailla nuorenmiehen kanssa, ilmeisesti näiden pääteltyä, että miestä kiinnostavat ylimalkaan vanhemmat naiset eikä nimenomaan kyseinen nainen.

Opin kirjasta sanan palimpsestinen. Se merkitsee tässä yhteydessä sitä, että hän kokee esim miehen kanssa rakastellessaan uudelleen toistuvana vastaavan tilanteen entisten rakastettujensa kanssa. Nainen tiedostaa olevansa valta-asemassa nuoreen opiskelijaan nähden, maksaa tämän matkat ja näin köyhä mies on hänestä taloudellisestikin riippuvainen. Nainen onkin välillä tyly ja ärtynyt. Näin voi kuvitella helposti käyvän, valta-asemasta käsin toinen siitä riippuvaisena näyttää heikolta.

Joka tapauksessa nainen tekee tämän kirjan kuvauksen perusteella kylmähkön vaikutelman. Mikä siinä on, että taas, kuten usein ranskalaisista parisuhdekuvauksista, mieleeni nousee kuvia Isabelle Huppertista?  Hänen kaltaisestaan viileästä, kuivakiskoisesta tyypistä, joka analysoi suhdetta kuin mikroskoopin kautta, vailla lämpöä tai huumoria. Intohimo ei varsinkaan välity. Kirjoittaminen onkin se, mihin kirjailija suurimman intohimonsa upottaa. Saipa tästä nuoresta miehestä ja rakkaussuhteesta sopivasti materiaalia.

Ihmettelen, miksi kirja on julkaistu. Se vaikuttaa kuin luonnokselta, joka on hätäisesti raapaistu laatikon pohjalta painettavaksi. Mutta sainpa nyt vikkelästi, alle tunnissa, yhden ruksin Helmet-haasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika.

Annie Ernaux: Nuori mies
Le jeune homme, 2022, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2022, 40 s