Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Äidin laaja, kadonnut suku sikiää legendoja, äkkipakoa ja katoamista, julmaa kuunvaloa ja sirkusta, tapaturmia ja freskoja, niin etten ole edes hämmästynyt, kun äiti leikkaa Apu-lehdestä Englannin kuningatarta Elisabethia esittävän kuvan ja väittää, että kuningatar on niin ilmiselvästi Ulla-tädin näköinen, että kuningatar Elisabetin on pakko tavalla tai toisella kuulua sukuumme.

Pirkko Saision seurasta ei haluaisi erota, kirjan luettua pieni apeus hiipii mieleen. Tässä vaiheessa tunnen jo Saisioon hengenheimolaisuutta. Se johtuu tämän omaelämäkerrallisen trilogian - Punainen erokirja, Vastavalo ja Pienin yhteinen jaettava - kohdalla ensinnä nostalgiasta, sukupolvikokemuksista, jotka hän palauttaa niin oivallisesti, hauskasti ja tuoreesti mieleen.

On myös muita yhdistäviä asioita, kuten vasemmistolainen koti, samanlaisia vakavan sairastumisen kokemuksia lapsena - tuberkuloosi/poliovirus. Saisio söi hiekkaa, minä keräsin kadulta purkan palasia ja pyörittelin sitten suussa isoa harmaata pallukkaa.  Myöhäisessä teini-iässä tympeät Sveitsin kokemukseni lasken mukaan näihin pieniin yhteisiin jaettaviin. Lievän anarkismin, tottelemattomuuden ja huumoripitoisen katsomisen tavan näen tutun oloisena. 

Tulin lukeneeksi trilogian viimeisestä ensimmäiseen. Viisikymmenluvun lapsuus kulkee kuvina silmien editse kaikkine tuttuine elementteineen, silakoineen, puuroineen, esiliinoineen, siirtomaatavarakauppoineen. Sitä aikaa Saisio muistelee keski-ikäisenä, Elsan äitinä, isän kuoleman hetkellä. Pirkko on ainoa lapsi perheessä, ei ole muita jakamassa perheen sisäisiä muistoja. Pirkkoa lohduttaa, että niin oli Jeesuskin, ainoa lapsi.

- Mitään et täältä mukaas saa, kun lähdön hetki tulee, Hilma-täti sanoo synkän tyytyväisenä, ja surumielinen mutta kostonhimoinen hymy mummonkin huulilla näkyy.

Saision perhe asuu Flemarilla, Helsingin Kalliossa, mutta mummo maalla, Mellunkylässä. Silloin siellä asuttiin vielä mummonmökissä ja Pirkko vietti siellä lapsena kesälomia mummon ja papan luona. Saisio kuvaa lämmöllä ja tarkkanäköisesti monenkirjavan sukunsa värikkäitä tyyppejä, mummojen lakonisia dialogeja ja kaikkien puheenvuoroja sieppaavaa Martta-tätiä, jolla oli pelottava katse, pilliklubista aiheutuva läähätys ja ainainen kiihkoilu milloin minkin asian puolesta.

Myös Saision tapa muistella äitiään toi jotenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan elämääni. Pirkon äiti on kaunis, naisellisuudestaan varma hajamielisen itsetietoisella tavalla, jota Pirkko ihailee. Hän taas on omasta seksuaalisesta identiteetistään varma jo lapsena, rakkauden kohde on ihana Miss Lunova. Pirkko näkee itsessään vähän naisellisia piirteitä. Minustakin äitini oli kauniimpi kuin minä. Kaiken huippu näissä saman kaltaisissa asioissa on täti! Ulla-täti kaikkine omituisuuksineen näyttää Pirkosta, ja muunkin suvun mielestä, kiusallisen samanlaiselta. Olen oivaltanut, että levoton, etten sanoisi epävakaa tätini, muistutti minua - tai minä häntä - enemmän kuin kunnollinen äitini.

Isä puhuu pääomasta ja lisäarvosta. Kun äiti myy Oka-kahvia, Jonathan-omenoita ja Buffalo Bill-purukumia, tulee siitä lisäarvoa, ja näissä olosuhteissa lisäarvo valuu suoraan Markkasen Irjan taskuun.

Saision perheellä on kodin lähellä Kalliossa siirtomaatavarakauppa, jossa äiti hoitaa kaupankäyntiä. Saision isä heijastaa ruohonjuuritason sodanjälkeistä yya-Suomea. Hän pyörittää Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa neuvostoliittolaisia elokuvaklassikoita, ja pyyhkii kotona pölyjä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista, jotka eivät ole siellä lukemista varten.  Isän opit kertovat myös ajan vasemmistovetoisuudesta, peruskoulutus on saatava koko kansalle,  isä on siitä tarkka: likan on saatava sitä enemmän kuin vanhemmilla on.

Pirkko Saisio kertoo taitavasti lapsen tasolta ja tarkasti aikuisten käsittämättömistä tavoista, opetuksista ja odotuksista. Hän on jo oppinut jakautumaan, Jeesuksesta ei enää kannata puhua äidille, pappa ei välitä tottelemisesta, mummo ja isä vaativat tottelevaisuutta, Ulla-täti on oikukas ja tahtoo Pirkosta milloin mitäkin.

Jakautuminen näkyy jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa hän-minä -persoonapronominin vaihteluna. Myös sama keveä palasteltu kerronta on alkanut jo tässä osassa ja on olennainen osa muistamista. Se on minusta kerrassaan nerokas keksintö, koska se kirjaa ihmisen muistamisen tavan niin oikein. Noin se menee, väläys tuolta, toinen täältä, selittämättömiä polkuja kulkevat kuvat mielessämme. Kuinka lukijaystävällistä Saision kerronta onkaan, ei ole pienintäkään vaaraa tylsistymisestä. Näin ihmisen kannattaa silmäillä menneitä urotekojaan, armollisesti hymyillen, välillä naurun pyrskähdyksiä pidätellen.

Panemme kädet ristiin ja laskeudumme polvillemme. (Se on äidin ehdotus: leikkikoulussa rukoilemme istualtamme.) - Levolle lasken luojani armias ole suojani jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi, äiti sanoo nopeasti silmät ummessa ja nousee ylös, pudistelee hameenhelmaansa: -No nih. Ei kun aamen. En ole ymmärtänyt rukouksesta mitään, en luojaa, en armiasta enkä sikaa, jonka päältä noustaan, mutta en kehtaa kysyä mitään, sillä huomaan, että äitiä nolottaa.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

WSOY, 1998, 254 s

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi Piia Aho

Lounaissuomalainen mielenmaisemani pyyhkiytyi vauhdilla itäisen perinnemaiseman tieltä nautittuani Miina Supisen Kultaisen peuran verran karjalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä, tarinoita, runoja ja loitsuja. Maantieteellisesti kertomus vie Laatokan rannalle ja Sortavalan kaupunkiin 1880-luvulla Venäjän vallan aikana. Sortavala oli Suomen suuriruhtinaskunnan pienin kaupunki. Viipurissakin käydään. 

Sivistyskodissa Viipurissa varttunut minäkertoja, Mathilda Sommer aloittaa Sortavalan opettajaseminaarin. Hän ei ole vanhemmilleen haaveistaan kertonut, mutta niihin ei kuulu naitetuksi tuleminen ja perheenäidin arki. Opettajakoulutus on vanhempien suunnitelmien torppaamiseen oivallinen tapa. Opettajattaret ovat tuona aikana yleensä naimattomia naisia. Vanhemmat protestoivat ankarasti tytön lähtemistä, mutta ovat voimattomia. Saanen myös huomauttaa, etten ole hieho, jonka isäntä voi taluttaa mielensä mukaan siitokseen.

Sortavalassa Tilda tutustuu nopeasti ihanaan Jelenaan, jonka kanssa jakaa asuntolassa huoneen. Hillityn hallitussa Jelenassa on jotain salaperäistä, joka liittyy hänen setäänsä Kiriliin. Kenobiitin, entisen luostarin munkin ja mystikon Kirilin uskotaan omaavan pimeitä voimia. Hänen menneisyydessään on tapahtunut pahoja asioita, jonka vuoksi häntä paikkakunnalla kammoksutaan kerryttämästään huomattavasta omaisuudesta huolimatta. Tapahtuma liittyy vuosikausien takaiseen talveen, kun miehet lähtivät vaaralliselle hylkeenpyyntiretkelle. Koko Kirilin lähisuku on paikkakuntalaisille saman kauhistuttavan historian tahraama.

Kiril on osittain huolehtinut Jelenan kasvatuksesta. Heillä on läheinen suhde eikä Mathilda voi olla tuntematta mustasukkaisuutta Jelenasta tämän sedälle. Jelena poistuu viipymättä opistosta, kun setä pyytää luokseen. Jelenan ja Mathildan kiihkeä ystävyys tiivistyy, kun Mathildalle selviää, ettei hän ole yksin tunteissaan.

Kirilin mysteerin rinnalla Kymölän seminaarisaaressa nousee toinenkin kauhua herättävä tapaus, useampikin: nuoria orpoja tyttöjä kuolee väkivallan seurauksena. Paikkakunnalla sijaitsee seminaari myös pojille ja sieltä muut naisten puolella opiskelevat tytöt haikailevat itselleen rakastettua. Jelenan ja Tildan suhde jää heidän salaisuudekseen. Nuoret miehet ovat kertomuksessa taka-alalla.

Kultaisen peuran kaikki juonenkuviot eivät asetu aivan uskottavasti kertomukseen. Se ei liene tarkoituskaan, romaani on sekoitus legendoja, tarinoita ja historiallista ajankuvaa. Sadanviidenkymmenen vuoden takaista maailmaa on kuvattu sopivan vanhahtavasti - kriitillinen, fyysillinen - vailla pölyttynyttä tunnelmaa. Kieli pulppuilee runsaana ja huumorin täyteisenä, dialogit kulkevat luontevasti. Kerronta vaihtuu säännöllisesti Mathildan kirjoittaman muistikirjan sivuihin, joihin hän tallentaa kuulemiaan tarinoita ja legendoja.

Kertomus elää hienosti mukaillussa kielessä, jossa on karjalainen poljento, se on ilmaisuvoimaista ja mehevää. Kirjailija kertoo lopun kiitoksissa kuvanneensa eri kieliä suuntaa antavasti. Se onkin onnistunut täydellisesti. Kultaisen peuran henkilöt puhuvat suomea, ruotsia, livvinkarjalaa, Karjalan alueen murteita, saksaa, ranskaa ja vähän muitakin kieliä. Romaanin henki on riehakas, hilpeä ja rohkea, jonka mielessäni liitän nimenomaan karjalaisuuteen, vastakohtana totisille hämäläisille tai varsinaissuomalaisille.

Kultaisen peuran legenda kerrotaan heti alkuun. Tarina pohjautuu nälänhädän aikaan Laatokan Mantsinsaarella. Useamman katovuoden jälkeen kylään ui peura, joka antoi ottaa itsensä kiinni, antautui uhrattavaksi ja kylä pelastui. Miina Supinen kertoo ennen ja jälkeen kertomuksen kiinnostavia historiatietoja oman sukunsa yhteyksistä seutuun ja kertomuksen päähenkilöiden oikeista vastineista, Kaikulan orpokodin ja koulun perustajasta ja rehtorista. Laatokan seudun luonto saa kirjassa eläytyviä kuvauksia. Taas joutuu harmittelemaan, että tämäkin upea alue kärsii sotaa kylvävästä hallinnosta, mikä sammuttaa heränneen matkustushalun.

Jotkut väittävät, että Laatokka olisi järvi. Minä en asiasta kiistele, järvikö vai meri, mutta lienee selvää, että missään salojärvessä tai pikku lammessa ei ole vastaavaa luonnetta ja voimaa kuin Laatokassa. Jopa pitkänomainen Saimaa, syvä Inari, Päijänne, Pielinen ja idässä kimmeltävä Aral ovat säyseitä sen rinnalla.

Miina Supinen: Kultainen peura

Otava, 2024, 416 s

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

"Olet niin sähäkkä. Taidat ihan tosissasi olla vihainen." Hän pyytää minua ystävällisesti riisumaan vaatteeni, asettaa minut matolle vatsalleni, istuu lanteilleni ja alkaa hieroa selkääni. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Se on totta, se on niin totta, että olen vihainen: maailmalle, vanhemmilleni, ohikiitävälle rakkaudelle, ammatilleni, elämälleni, asuinseudulleni, poliitikoille, taivaalle, helvetille. Mutta hänen oivalluksensa musertaa minut. Ei ole vaikea arvata, että kaksikymmentäkaksivuotias travesti, joka myy itseään kesäyönä muutaman metrin päässä suruhuoneesta, saattaa olla kiukkuinen tai jopa raivoissaan kohtalostaan.

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan autofiktiivinen Yöeläimiä avaa lukijalle vähemmistön vähemmistön eloonjäämistaistelun Córdoban kaupungissa Argentiinassa. Travestit, joka nimitys on heille ainakin latinalaisessa Amerikassa vakiintunut, eivät halua, että heistä puhutaan homoseksuaaleina transmiehinä. He ovat ristiinpukeutujia, eivät transvestiitteja, he ovat feminiinisiä homoseksuaaleja, jotka pukeutuvat naisiksi, he haluavat olla naisia ja näyttää naisilta. Heidän surunsa on se, että he ovat syntyneet miehen ruumiiseen.

Yöeläimissä ei lukijaa säästetä, elämä näistä lähtökohdista on vaikeaa. Kamppailu alkaa lapsuudesta, köyhästä enimmäkseen. Juopotteleva isä ei siedä naismaista poikaa, äiti ei kykene ymmärtämään. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa.

Halveksunta ja viha säteilee kaikkialta. Se jatkuu naapuruston ja viranomaisten vainoamisena, juopuneiden asiakkaiden pahoinpitelynä. Lynkkaukseen valmis yhteiskunta vaikuttaa vain odottavan sopivaa tilaisuutta. Lämpöä ja turvaa travestit saavat kaltaisiltaan, omalta yhteisöltään.

Córdoban kaupungissa travestit kokoontuvat Sarmienton puistoon yöaikaan. Puistossa heidän kaikkien arvostamansa vanhempi matruuna, Encarna tekee löydön: ojasta löytyy hylätty poikavauva. Encarnalla on talo, jossa travestit asuvat yhdessä. Se on heidän oikea perheensä, jossa kukin saa olla oma itsensä, lentokoneöljyllä täytettyine rintoineen ja pakaroineen, leikattuine vaginoineen, parran varjoineen. Koruineen, meikkeineen, hameineen. Masennuksineen, metamorfooseineen. Sinne Tähtisilmä, joka nimi vauvalle annetaan, kuljetetaan kaikkien huolenpidon ja rakkauden keskipisteeksi. Salaa naapurustolta.

Sosa Villada kirjoittaa minämuodossa omalla nimellään väkivallan ja rakkauden täyteistä tarinaansa, johon sekoittuu surrealismin ja maagisen realismin värejä. Kertomukseen ui yllättäen raskaan ja realistisen katuelämän vastapainoksi asioita, joita ei selitetä, kuten Päättömät miehet, jotka ymmärsin ehkä afrikkalaistaustaisiksi pakolaisiksi. He tuntevat vetoa travesti-naisiin, sillä heillä on traumansa, jonka jakaminen on heidän kanssaan helppoa. Maagista realismia edustaa Maria, joka muuttuu linnuksi käsivarsisulkineen.

Rakkauden etsintä ja prostituutio on travestien elämää. Ainakin Camilan silmin nähtynä, heidän näkökulmansa yhteiskuntaan on paljastava, se on raadollinen ja julma. Elämä on täynnä vaaroja, tauteja,väkivaltaa ja kuolemaa, mutta myös yllättäviä lempeitä kohtaamisia. Pohjavire on synkeän melankolinen, se lähtee lapsen hyväksynnän tarpeesta, jota hän ei ole koskaan saanut. Se on synnyttänyt vihan ensinnä vanhempia kohtaan; ylpeys omasta on haettava toisista saman kokeneista.

Kertomuksessa muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja vaihdellen yhteisön eri henkilöihin ja kokemuksiin. Yhteiskunnan paine kasvaa ja yhteisö kokee yhä uusia tragedioita ja menetyksiä. 

Kaikki kamaluus ja lyhyet onnen hetket on kerrottu ällistyttävällä suoruuden ja ylevyyden sekoituksella. Camila ei pyytele anteeksi eikä pyydä lukijalta hyväksyntää. Hän kirjoittaa niin että teksti kimaltelee jalokivistä, hurjasti, loisteliaasti tästä tylystä maailmasta. Heidän korkokenkiensä musiikki sairaalan käytävillä - se on kuin Pedro Almodovarin elokuvaa. 

Metsästyskausi on alkanut. Koko naapurusto ajaa meitä takaa. He tahtovat teurastaa travestit. Jotta lehdissä kuulutettaisiin, jotta reportterit toitottaisivat, jotta historian kirjoissa kerrottaisiin myöhemmin: "Tänään muistamme travestien teurastusta."

Helmet-haasteesta on yllättävää iloa, maailma avartuu. En olisi tätäkään upeaa kirjailijaa löytänyt ilman tuota kohtaa 26: Kirjassa on itse valittu perhe.

Camila Sosa Villadan elämä on ollut karmaisevaa, mutta hän on sitä eläessään löytänyt myös ylivertaiset kirjalliset kykynsä. Kiitos ja kumarrus myös suomentajalle, Emmi Ketoselle, loistava suomennos!

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

Las Malas, 2019, suomentanut Emmi Ketonen

Kustantamo S&S, 2024, 254 s

Markus Nummi: Käräjät

Kansi Tuomo Parikka

Tarvajoen fiktiivinen kylä Etelä-Pohjanmaalla on taustamaisema Markus Nummen historiallisen romaanin kyläyhteisölle, jonka kautta kuvataan Suomen henkistä tilaa toisen maailmansodan aattona vuonna 1938 ja takautuvasti vuosikymmeniä aiemmin. 

Sata vuotta sitten, kolmekymmentäluvun Suomessa käräjille jouduttiin mm abortista, josta silloin käytettiin nimitystä sikiönlähdetys. Painavimman syytteen saa sala-aborttien tekijä, mutta myös hänen palveluksiinsa turvautuneet, raskaaksi vasten tahtoaan tulleet naiset syyllistyvät rikokseen. 

Tarvajoella asuu lukuisia köyhiä suurperheitä, joille milloin kuudes milloin kymmenes ruokaa tarvitseva suu on liikaa. Niinpä asialle omistautunut perheenäiti, tikun käyttäjä, on heille hyväntekijä. Häpeä on kuitenkin suuri, koska kirkon sanoma synnistä on langennut seudulla vastaanottavaiseen maaperään ja laittomuus tiedetään. Ilot ovat kuitenkin vähissä eikä ehkäisyvälineitä ole automaatista vedettävissä, joten vastentahtoiset raskaudet ovat yleisiä. Synti on yhteinen, häpeä lopulta pienempi. Pakon edessä vaihtoehdot ovat vähissä.

Isäntä oli yrittänyt lohduttaa ja neuvoa emäntää, joka pelkäsi kuulustelua. Paras on sovittaa sanansa reippahasti. Ajatella elukoita, semmoinen kun on ihminenkin. Tulee kiima ja sitten astutaan, eikä se ihmisen perse ole eläimen persettä kummempi. Noinko rumaa on kaikki, parkuu emäntä. Isäntä sanoi koettaneensa sanoa kauniisti. Eivät elikot rumia ole, sonni voi olla komia ja lehemä on... Siinä kohtaa isäntä kertoo Vilja-tädille pitäneensä liian pitkän tauon. Eikä sittenkään keksinyt sanoa muuta kuin: lehemä on lehemä. Mee niitä lehemiäs..., kivahti emäntä, kiukussa paras lohtu.

Tarvajoen pitäjältä on kantautunut tietoa epäillyistä rikoksista lääninetsivä Juho Iivoselle, joka saapuu Vaasasta paikkakunnalle tekemään tutkimusta. Pitäjän tapahtumia seuraa ja niitä kommentoi keskushenkilönä Vilja-täti, opettaja Fransin sisko. Hän asuu opettajan perheen kanssa heidän kotinsa yläkerrassa, höpöttää omiaan ja saa käsittämättömiä kohtauksia. Kylässä  tiedetään, että hän on joutunut rippikoulun jälkeen ensitansseissa väkivallanteon kohteeksi. Sille ei ole todistajia, mutta Vilja-täti pelkää repalekorvaa, miehen paluuta takaisin Amerikasta. Siksi hän kiertää talon joka aamu ja pitää ikkunastaan silmällä liikennettä kylätiellä. 

Vilja-täti on kyläläisten silmissä hulluksi tullut jauhopää, mutta juuri siksi moni on tottunut myös uskoutumaan hänelle. Hän on kuin kyläläisten oraakkeliksi tai rippitädiksi ottama luotettu henkilö. Vilja-täti osaa kuunnella ja löytää tilanteeseen oikean Raamatun lauseen kuin apteekin hyllyltä. Hän lukee koko ajan, vaikka ihmiset epäilevät, ymmärtääkö hän lukemaansa. Kyläläisissä herättää myös pahaa verta Vilja-tädin ilmeinen osallisuus siihen, että moni heistä on joutumassa käräjille.

Vilja-tädin näkökulma tapahtumiin vaihtuu nimettömään kertojaan ja virkaintoisen, omahyväisen oloisen lääninetsivä Iivosen puheenvuoroihin, jotka seuraavat vastauksina käräjillä tapahtuvissa kuulemisissa. Siellä viranomaisten ja kirkon miehen repliikit ruoskivat olan takaa jo ennestään arjessaan kumaraista köyhää kansaa. 

Markus Nummella on komeasti suomen kieli hallussa, sanan säilä välähtelee niin kylän liikemiehen hersyvästi kulkevassa murteessa kuin käräjätuomarin ankarasti sivaltavissa lauseissa ja poliisimiehen vastauksissa, joita maustaa totinen omanarvontunto. Vilja-täti näkee ikkunastaan tarkasti Iivosen epävirallisetkin liikkeet, sen miksi hän jää seudulle kiehnäämään kuin kissa kuumaa puuroa.

Käräjille joutuu lopulta puoli pitäjää samasta syntyvyyden säännöstelyn rikoksesta. Päätapauksen sivussa polveilee Vilja-tädin traumaattinen historia, se kuinka hänestä katosi Vilja-tyttö ja tilalle tuli höppänä täti. Tapahtumakulku keriytyy vähitellen auki eikä Viljan kohtalo ole ainutkertainen. Hän näkee ikkunastaan, että huonomaineisen Hannan tytär Inkeri on joutumassa samanlaiseen kierteeseen, turvattoman ja köyhän, kauniin tytön kurimukseen.

Seuraavan sukupolven kuvioihin liittyy orastavia lämpimiä tunteita, mustasukkaisuutta ja kateutta, kasvamista. Kunnes tulee talvisota, ja pitäjän nuoret miehet katoavat sotimisen hulluuteen. Sitä ennen on kylän nuorten joukossa nähty kansainvälistäkin väriä, kun saksalainen koululainen Fritz Königsbergistä saapuu tutustumaan suomalaisiin ikätovereihinsa. Toinenkin königsbergläinen, Immanuel Kant mainitaan Vilja-tädin filosofoinnin yhteydessä, esim siinä, kuinka ei ole tarvis lähteä kotipaikkakunnaltaan ymmärtääkseen elämää. (Timo Airaksinen on muuten tästä päinvastaista mieltä. HS)

Loppupuolella kertomusta pääpaino siirtyy Viljan henkiseen kamppailuun ja selviämiseen mustista mielen syövereistä. Monet orastaneet romanttiset tunteet ovat sodan tuhossa kokeneet kovia, mutta toiveikkaitakin näkymiä nousee pitäjän rauhan ajan horisontissa. Ihan kaikkia ihmiskohtaloita ei olisi tarvinnut tällä tarkkuudella loppuun asti selostaa. Vilja-tädin kamppailussa oli myös makuuni liikaa pateettista vyörytystä ja maalailua, vähemmällä olisi selvitty. Kill your darlings, sanoi kuulemma William Faulkner. Se tuli lopussa mieleen.

Kahdeksan vuotta oli kirjailija romaania kirjoittanut. Se näkyy teemojen runsaudessa. Väinö Linnan tiellä kuljetaan, mutta loistava kieli on ihan omaansa ja vahva naisnäkökulma, myötäeläminen modernia historiallisen romaanin kerrontaa.

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024, 575 s

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Kuuntelin ensimmäisen äänikirjani. Syynä Tukholman reissulta napattu ärhäkkä pöpö, jonka seurauksena en päässyt kirjastoon hakemaan uutta luettavaa. Apuun tuli e-kirjasto, jossa kohtasin tutun nimen Alex Schulman. Hän lukee itse kirjansa Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött. Olla hänen kanssaan on kuin juoksisi kesäisellä niityllä väsymättä ollenkaan. Vapaa käännös, löysin blogin, jossa ihmeteltiin että miten niin uppför. Schulman on nimittäin muokannut nimen Tomas Tranströmerin runosta, jossa puhutaan kukkivasta rinteestä ja rinnettä ylös juoksemisesta. 

Kirjan ensimmäiset minuutit veivät ihan samaan osoitteeseen, jossa olin edellisenä päivänä luuhannut eli Östermalmiin, jossa Alex Schulmankin hortoilee matkalaukkuineen, avioerostaan sekaisin ja eksyksissä. Kirja on julkaistu vuonna 2011 ja hän oli jo silloin tunnettu mediapersoona, bloggaaja, kolumnisti ja kirjailija. Esikoisteos Skynda att älska ilmestyi vuonna 2009. Se on ensimmäinen hänen omaelämäkerrallisesta sarjastaan, jota on Suomessakin luettu paljon. Tätä kuuntelemaani teosta ei ole suomennettu. 

Schulman on taitava kirjoittaja ja herkän oloinen havainnoitsija, johon hän ilmeisesti on kouliintunut sukunsa monien salaisuuksien paljastajana. Salaisuuksista hän on selvästi saanut tarpeekseen, niin avoimesti hän näyttää häpeänsä, mokansa ja intiimit tunteensa. Jopa niin, että välistä tuntuu että vähempikin riittäisi. Onneksi hänellä on huumorintajua ja itseironiaa. Tuloksena on tragikomediaa ja myötähäpeässä kieriskelyä.

Paikoitellen mies on kuin Mr Bean purjehtiessaan eliitin kutsuilta Sturehofiin, vahvassa humalassa, vessasta palatessa omaa peilikuvaansa väistellen. Kuitenkin Tukholman yöelämän kuvauksessa on oma mielenkiintonsa, tunnelma cocktailkutsuissa tulee käsin kosketeltavaksi. Kuinka on käveltävä määrätietoisesti kohti jotakin, vaikka kävelyn suorittaminen jännitystilassa vaikeutuu. Kun ei ketään tunne ja on peitettävä epävarmuus. 

Hiljalleen miehen alkoholipitoiseen arkeen alkaa hiipiä mediatapahtumia, joissa eräs henkilö nousee esille, lopulta pakkomielteeksi. Hänen on saatava tuo nainen, Amanda Widell, rakastetukseen, mutta mies on samalla tappiostaan vakuuttunut. Hän ei ole naisen arvoinen. Amanda on Tukholman julkkispiirien kasvo, mediapersoona, influensseri, sittemmin tv-tuottaja, kaunis nainen, jota liehakoivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset kaikissa tilaisuuksissa. Vaikka Schulman punoo etukäteen tarkan koreagrafian, minkä avulla pujottautua istumaan viereiselle tuolille, joku ehtii ensin. 

Niin vain hankala alku ohitetaan, ekat treffit tapahtuvat ja loppu on toisiinsa rakastuvien ihmisten huumaa, yhteneväisiä mielipiteitä ja sattumia, joista muodostuu tiukkeneva tunneyhteys. He ovat viikossa yhdessä ja vuoden sisällä ensimmäisen lapsensa vanhempia. Lapsia on nyt kolme.

Onnensa ohella Schulman kuvaa riittämiin tappioitaan, tai omissa silmissä epäonnistumisiaan. Kuten silloin, kun hän saa esikoiskirjailijana haaveilemansa tilaisuuden signeerata kirjakaupassa omaa uutuuskirjaansa. Hän muistaa ihailemansa kirjailijan repliikit, on harjoitellut omaa signeeraustaan ja istuu kirjapinonsa vierellä hyvissä ajoin. Ketään ei näytä kirja kiinnostavan, kukaan ei saavu paikalle. Kirjailija alkaa signeerata kirjaansa muutamia kappaleita, ennen kuin kirjakaupan edustaja pysäyttää sen: he eivät saa palautettua kirjaa kustantajalle jos siinä on suttua.

Tämä romaani on julkinen rakkaudentunnustus, joka pursuilee tunteita; häpeää, ahdistusta, pelkoja ja huumaavaa rakastumista. Pelkoja Schulmanilla riittää, päällimmäisenä se, että hän menettää elämänsä rakkauden, kun hän ei voi luottaa onneensa eikä varsinkaan ole sen arvoinen. Toinen on niin överlägsen. Kirjan eräs motiivi on osoittaa - ruotsalaisille, tukholmalaisille - että se julkisuuskuva, joka Schulmanista on muodostunut, on kokonaan muuttunut. Hänellä on ollut kovan ja kyynisen miehen imago, mutta Amanda on muuttanut hänet kokonaan. 

Parisuhdekuvaus alkoi ottaa voimille ja Schulmanin ääneen kyllästyä, mutta matkan varrella sattuu ja tapahtuu. Kirjailijalla on silmää arjen dramatiikalle, hän vangitsee nopeasti vaihtuvia yllätyksellisiä hetkiä, pitää mielenkiintoa yllä. 

Kuitenkin, vaihdan lukemisen kuuntelemiseen jatkossa vain pakon edessä, en halua edetä näin nopeasti. Tosin olisin saattanut keskeyttää painetun kirjan.

Nyt saa riittää Tukholma ja varsinkin karmeat hökötykset laivoiksi, joihin ihmisiä kuormataan kuin lampaita. Sitä ennen tungeksitaan terminaalin käytävillä kylki kyljessä vaihtamassa viruksia. 

Olihan tuolla muutama herttainen hetki. Melkein aamiaisen takia kannatti lähteä. Bageri Skeppsbrolla saa nauttia vastaleivotuista suussasulavista croissanteista ja merellisestä maisemasta. 

Pienet taiteilijat luomisen innossa Waldemarsudden puistossa

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Piratförlaget, 2011, 3 h 15 min