Johannes Ekholm: Päähenkilö

Kansi Emma Ainala, Johannes Ekholm

Kirjassa kuvailtiin hämmästyttävän tarkasti, miten ihmiset tallensivat jokaisen päivittäisen askareensa videolle kootakseen niistä päivän päätteeksi esityksen, joka toi esiin heidän parhaat puolensa, nokkelimmat vuoropuhelunsa, koskettavimmat ilmeensä - kuvattuina imartelevien suodattimien läpi. Ballard oli kirjaimellisesti ennustanut, miten jokainen koki itsensä "jatkuvasti kehittyvän kotisaagansa tähdeksi" ja miten muut ihmiset oli alennettu "sopivaan sivuosaan".

Tämän on pakko olla terveellistä. Joutua vääntäytymään sopivaksi taputtelemastaan lokerosta, harhailemaan jonkin aikaa sfääreissä irrallaan ja lopulta joutua  toteamaan, että kyllä  tässä ollaan sittenkin vilpittömiä. Tämä ei ole satiiria tai parodiaa - vai onko?  Ovelaa joka tapauksessa. Johannes Ekholmin Päähenkilö tuotti minulle tällaisen hämmentävän horjahduksen tunteen. Satiiri on usein herkullista, mutta vilpittömyys tuntuu harvinaiselta erikoisuudelta.

Päähenkilö kuvaa tapahtumia yhden vuorokauden aikana Helsingin Kalasatamassa, sen tornitalon kattokerroksessa. Elokuvaohjaajan uraa aloitteleva Hanna on tekemässä sijaisena keskusteluohjelmaa, johon on kutsuttu muutama henkilö avautumaan elämästään. Vieraita on kaksi: vastikään isäksi tullut muusikko Luka ja kuusikymppinen Lenita, miesten ongelmiin keskittyvä henkinen valmentaja. Juuri Lenita suoltaa kokeneen hyvinvointivalmentajan puhetta niin kornein mainoskielen sanakääntein, että koin tarjoilun satiirina.  

Äkillinen ja pitkäksi venyvä sähkökatkos tornitalossa muuttaa tilannetta. Hannan on yritettävä saada porukka pysymään paikalla, vaikka sitten yön yli, koska aikataulupaine - ja samalla työstä maksettava palkka - vaatii keskusteluohjelman purkittamista nyt. Poikkeustilasta tulee suljetun tilan psyykkinen kokemus kaikille. Samalla tilanne sysää henkilöt bergmannilaiseen syvyyskeskusteluun ja olemiseen tässä ja nyt, irti päivän rutiinista. Tornitalossa sukelletaan kynttilän valossa yöhön ja kunkin sielunmaisemaan, aitoon vuorovaikutukseen. Aamuyön pimeydessä törmätään vielä yhteen henkilöön, Kajaaniin muuttaneeseen helsinkiläiseen kirjailijaan, joka on menetystensä jälkeen päättänyt että ei enää harrasta uusia ihmissuhteita. 

Romaani henkii kalasatamalaista tunnelmaa, hipsteri-Helsinkiä?, ja on siksi kiinnostava nykyhetken kuvaus kaupungin sisältä. Tässä ei maalata tornitalon metallisina hohkaavilla väreillä, vaan henkilöt puivat kokemuksiaan, haaveitaan ja kipujaan vereslihalla. Olin ensin lukevinani keittiöpsykologian parodiaa, kunnes aloin löytää rehellisiä oivalluksia sieltä täältä  kuin säröjä muovisessa kiillossa. Kirjailija suhtautuu henkilöihinsä lämmöllä; he ovat aitoja, epätäydellisiä ja liikuttavia ponnisteluissaan ja pettymyksissään. 

- ja hän oli sanonut vauvalle "Volvo on aina Volvo". Vauva oli nauranut, ja hänestä oli tuntunut, että vauva oli jotenkin ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut, ja se tilanne oli ikään kuin kiteyttänyt hänelle jotain vanhemmuudesta.

Nautin erityisen hyvin kirjoitetusta ja runsaasta dialogista, josta erilaiset persoonat oikeasti erottuvat. Luka itkee epätoivoaan vauvan isänä, puoliso, rakkauskumppani, ei halua miehen kosketusta eikä koko miestä. Hannalle, ohjaajalle tulvii somevaikutteita, ärsykkeitä ja ideoita. Hän tekee kiinalaisen tekoälyfirman hinnoittelemia töitä aikataulupaineissa. Hän on moninaisten lääkkeiden armoilla pitääkseen itsensä keskittymiskykyisenä. Lenita hallitsee ammatillista solutason fysiologista tietoa ja se saa kropan herkistymään jokaiselle muutokselle kortisolitasossa ja kollageenissä. Hän kokee epävarmuutta AguaViva-valmennusyrityksen jyräävän partnerin taholta.

Aamuun mennessä tahtomattaan tornitaloon jääneet ihmiset ovat käyneet läpi pitkiä filosofis-poliittisia keskusteluja, päihtyneet ja itkeneet. He ovat keskustelleet vanhemmuudesta, rakkauksista, Helsingistä ja kaupungin ahdistavuudesta, he ovat tukeneet toista, he ovat pedanneet yhdelle paikan nukkua, he ovat auttaneet toista pois väärinkäsityksestä - kohti rakkautta, kenties. Joku kokee toisen kanssa yhteisen ketamiinitripin. He ovat nähneet auringon nousevan tornitalojen takaa.

Onko tämä edes totta, Hanna ajatteli. Mitä jos tämä on psykoanalyyttinen metafora? Mitä jos tämä on kuin Truman Show? Tai The Others -elokuva, tai Lost? Tai Laura Lindstedtin Oneiron? Tai Sartren Suljetut ovet? Mistä sitä tietää, ettei ole vain perhosen päiväuni?

Loistava romaani, jonka voisi lukea toiseen kertaan. Sivistävä, hauska ja yllättävä. Optimistinenkin.

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Otava, 2025, 303 s

Marraskuun valoa Ruissalossa ja elokuvissa

Enimmäkseen hämärää maisemaa näinä päivinä näkyvissä, mutta kun aurinkoisia päiviä marraskuulle osuu, on niissä matalan auringonsäteen lämmin valo ja pitkät varjot. Jos vielä sattuu tuuleton päivä, kuten eilen kävelyretkellä Ruissaloon, eihän sitä voi olla kuvaamatta. Ei vaikka samasta aiheesta on muutama kuva jo monelta marraskuulta kertynyt.

Kävin katsomassa aika hurjan elokuvan, surrealistisen, kauhua ja mustaa huumoria sekoittavan Bugonian. 

Kaksi internetin syövereissä salaliittoteoreetikoiksi kasvanutta tyyppiä kaappaa suuryrityksen johtajan, koska tietävät tämän olevan Andromedasta ja vievän maapallon kohti tuhoa. Idean isä on enemmän sekaisin, toinen on hieman yksinkertainen serkku.

Nainen on fiksu ja treenattu, joten syrjäisessä talossa alkaa henkien taisto ja voimien mittelö. Tuho on kaappaajalle näyttäytynyt mehiläisten katoamisena ja luonnontuhona, myrkkyjä kehittää naisen edustama suuryritys. 

Yllättäen elokuva teki vaikutuksen surrealistisia käänteitä myöten, ja ehkä jopa niiden takia, loppuun oli kehitelty mullistava ulottuvuus.  Iloitsin siitäkin, että musiikki oli kerrankin tukemassa juonta; hiljaisuudessa on voimaa. Nykyään näkee liian usein elokuvia, jotka musiikki lähes pilaa päällekäyvällä äänimaisemallaan. Kuten esim äskettäin näkemässäni One battle after another -elokuvassa, jossa musiikki melusi tauotta, kaiken ampumisen ja kaahaamisen päällä. Sietämätöntä äänivyöryä. Ymmärtää, ettei vuorosanoille jäänyt paljon tilaa. Fuckfuckfuck, sanoi DiCaprio kun oli enemmän sanottavaa.

Bugonia oli vaikuttava, vaikka surumielinenkin sanomaltaan. Onhan sininen planeetta niin kaunis ja ihminen niin tuhovoimainen.

Bugonia, USA, 2025, ohjaus Yorgos Lanthimos

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja.  Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä. 

Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista  kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.

Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä. 

Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.

Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.

Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin. 

Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.

Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea  hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.

Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.

Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta. Tämä ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä, muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.

Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.

Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.

Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa (kts tämän blogin taustakuva).

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Förlaget, 2025, 375 s

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Shankari Chandran on srilankalaistaustainen australialainen kirjailija ja juristi. Teehetkiä Kanelilehdossa sijoittuu vanhainkotiin Sydneyn Westgrove-nimisellä esikaupunkialueella. Kanelilehdon asukkaat ovat enimmäkseen srilankalais -taustaisia maahanmuuttajia, tarkemmin tamileja. Tapahtumat etenevät luvusta toiseen vaihtuvin näkökulmin ja ajallisina takaumina. Maya on entinen omistaja, vanhus joka on jo romaanin nykyhetkessä vetäytynyt yhdeksi asukeista, ja tytär Anji johtaa vanhainkodin toimintaa.

Yhteisön kokemukset tuovat näkyviin Sri Lankan väkivaltaisen sisällissodan ajan. Sotaa käytiin 1980-luvulla ja vastapuolina olivat tamilit ja singaleesit. Tässäkin tapauksessa myös uskonnot olivat osa konfliktia; singaleesit ovat buddhalaisia, tamilit hinduja tai muslimeja. Loppusanoissa mainitaan sodan loppuvuosina tamileita tapetun 40 400-70 000. Historiallinen oikeus seutuun - ketkä olivat ensin, ketkä tulivat myöhemmin - on ollut keskenään taistelevien kansanosien konfliktin juurisyy Sri Lankan, entisen Ceylonin alueella. Näitä taustoja romaani esittelee päähenkilöidensä koulutuksen tai ammatin myötä.

Sydneyn valkoinen enemmistö niputtaa srilankalaiset yhteen intialaisten maahantulijoiden kanssa, mutta Kanelilehdossa srilankalaista kulttuuria vaalitaan tavoissa, seremonioissa ja varsinkin kaikkien rakastamissa mausteisissa ruokalajeissa. Vanhainkoti on hyvässä maineessa, siellä huolehditaan myös menneinä sotavuosina ennen pakolaisuutta saatuja traumoja. Ne liittyvät usein kidutuksen täyteisiin kuulusteluihin, joita Sri Lankan valtaapitävät tamileihin kohdistivat.

Westgrov oli ollut valkoisten aluetta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää ollutkaan. Sri Lankassa syttyi sisällissota ja kourallisesta maahanmuuttajia kasvoi pakolaisten tulva, josta nuo Etelän ristin puolueen rasistit puhuivat. Maahanmuuttajat olivat koulutettua ja vilpitöntä väkeä, eikä heidän vakuuttamisekseen enää riittänyt se, että hän osallistui astangajoogaan kerran kuukaudessa.

Australiassa nykypäivä näyttäytyy yhteiskunnallisilta keskustelunaiheiltaan samanlaisena kuin missä hyvänsä maailman kolkassa: maahanmuuttoa vastustavaa laitaoikeiston puoluetta syytetään rasismista eivätkä sen kannattajat kaihda yöllistä väkivaltaa asemalta kotiin kävelevää maahanmuuttajaa kohtaan. Vastaan tulee tuttu ilmiö, käänteinen rasismi. Valkoiset uhriutuvat ja loukkaantuvat. Kanelilehdossa symboliksi nousee James Cookin patsas, joka valkoisille on sankaripatsas, kun taas sorretulle alkuperäisväestölle Cook on siirtomaaherra ja valloittaja. Vanhainkodin puutarhassa patsas kammettiin jo kauan sitten jalustaltaan ja sijoitettiin sopivaan paikkaan, lattian alle.

Valkoisia romaanissa edustavat paikallispoliitikko ja vanhainkodin psykiatri, aviopari, joka on kokenut suuren tragedian ja menettänyt pienen tyttärensä. Pariskunnan aviokriisi ja naisen uusi rakkaus nousee kertomuksen polttopisteeseen, ja samanaikaiset tapahtumat vanhainkodin ympäristössä paljastavat, kuinka mediassa ja somessa uutisointi kääntyy päälaelleen, uhrista leivotaan syyllinen ja rasististen ennakkoluulojen kiihdyttäjä nostetaan isänmaalliseksi sankariksi; hän on loukkaantunut James Cookin nimissä. #veittekaiken trendasi Australiassa.

Paikallista rasismia kuvataan myös Kanelilehdon omistajaperheen tyttären kirjailijuuden kautta. Anji on kirjailija, joka on nimellään ja kasvoillaan turhaan yrittänyt saada kirjaansa julkaistua. Vaihdettuaan kirjailijanimensä Sarah Byrnesiksi ja torjuttuaan julkiset esiintymiset, hänen kirjasarjastaan muodostuu bestseller.

On kunnioitettavaa, että Shankari Chandran haluaa romaanillaan tuoda valoon kansaansa kohdistetut vääryydet, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Historiankirjoitusta muutellaan vallanpitäjien eduksi kaikkialla, sorretun vähemmistön historia katoaa ilman tämän tapaisia kirjoja, varsinkin kun sen kertomuksiakaan ei konflikteissa haluta säilyttää. Jaffnan kirjasto Sri Lankan tamilialueella poltettiin vuonna 1981. 

Kuitenkin romaanina Kanelilehto täyttyy liikaa menneisyyden väkivallalla, joka usein katkaisee tarinan jännitteen rönsyilemällä monenlaisille sivupoluille. Romaanissa pistää silmään myös täydellisen hyvä ja lämmin srilankalais-yhteisö verrattuna enimmäkseen ikäväksi kuvattuun valkoiseen väestöön. Liian musta-valkoinen asetelma kallistuu tendenssiromaaniksi. Uskottavia ovat toki kaikki tässä esiin tulleet rasismin ilmenemismuodot, mutta vähemmän uskottavaa tuo srilankalainen sankarillinen hyvyys. Ihminen ei ole täydellinen, eivät hekään.

Vietnamilaistaustainen Kim Thúy on täydellinen vastakohta Chandranille, (vene)pakolaiskertomuksia hänelläkin. Romaanina ne kuvaavat terävissä ja lyhyissä väläyksissään tehokkaammin pakolaisen elämän myllerryksiä kuin Chandranin toistuvat ja tarkat selostukset kidutuksista sekä valtava henkilömäärä kohtaloineen. Kunkin historia, lapsuus, vanhemmat, isovanhemmat, opiskelut ja parisuhteet käydään läpi tuskastuttavan tarkkaan ja monisanaisesti - unohtamatta arkeologisia kaivauksia pyhillä paikoilla. Sympatiani on kirjailijan puolella, mutta romaani ei kokonaisuutena tehnyt vaikutusta. Lukijana en niellyt näin isoa palaa menneitä verisiä konflikteja enkä tuota oikeamielisyyden ylenpalttista kuorrutusta.

Onneksi suomennos on kaikin puolin moitteetonta ja dialogit luontevia. Vähän helpotti turhankin tiheää kärsimyshistoriaa.

Kirjan nimessä on kaneli! - Helmet -haaste 43.

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Chai Time at Cinnamon Gardens, 2022, suomentanut Kirsi Nisula

Publiva, 2024, 461 s

Maistiaisia Helsingin kirjamessuilta pe-la

Perjantai. Kadonnutta estradia etsimässä

Ei mennyt ihan putkeen tälläkään kerralla messusuunnitelmani, enimmäkseen kuitenkin. Ensimmäinen osio kaatui jo saapumisaikatauluun. Olin näköjään suunnitellut siirtyväni valon nopeudella Pasilan asemalta, koska Voltairen filosofinen sanakirja alkoi jo junan saapumisaikaan. Se tipahti ohjelmastani jo eteisessä. 

Siinä yrittäessäni taas kerran hahmottaa valtavaa tilaa, vastaan tuli Tiedetorilla Luonto ja planetaarinen terveys. Sekin on asia, johon uskon vahvasti, luonnon merkitykseen ihmisen terveydelle siis. En voinut kuin nyökytellä sille, että voimme samaistua lahoavaan metsään. Kyllä, luomiani ja ihoni eloa seuratessani olen usein tuntenut olevani kääpäinen puu ja yrittänyt suhtautua siihen yhtä lämpimästi. 

Johanna Osváth, Otso Venho ja Maaria Ylikangas, kriitikot, puhuivat kriittisen ajattelun merkityksestä ja erityisesti otsikon Kritiikkiä ja kipinöitä mukaisesti negatiivisesta kritiikistä, teilaamisesta. Siinä pohdittiin sekä taiteen olemusta että kriitikon työtä ja vastuuta, itselleen ja lukijoilleen eli esim teoksen onnistumista pyrkimyksissään versus kriitikon oma maku. Kun näkyviä ja arvostettuja kriitikoita arvostellaan valta-asemasta, keskustelijat korostivat, että teksti on aina perusteltava ja toisaalta valittivat kritiikin vähäistä tilaa, josta johtuu, ettei keskustelua synny. Asian omistajina he tietenkin näkevät kritiikin tärkeyden. Kipinä kritiikissä voi syntyä piilossa olevasta asiasta, joka vaivaa. Tätä näkemistä heiltä tietenkin odotetaan. Taide löytää uusia muotoja kritiikin kautta, he totesivat. Joku mainitsi, että kritiikin lukeminen oman alueen ulkopuolelta avaa ajattelua. Ilman muuta, ajattelin, luen usein klassisen musiikin arvioita, vaikka en kuuntele sitä kuin hyvin harvoin. Keskustelu oli hieman hajanaista ja epäselvää. Tuli mieleen, että hyvät kirjoittajat eivät ole aina niin tottuneita keskustelijoita.

Miten käy suomalaisen TV- ja  elokuva-alan, siitä keskustelivat Jorma Sairanen ja Kalle Kinnunen vasta julkaistun teoksen Daddy Cool pohjalta. Susanne Päivärinta haastatteli. Olen niin vakaasti Yle-kanavien katsoja, että Jorma Sairasen vaikutusvaltainen ura on jäänyt noteeraamatta, samoin katsomatta hänen maahan tuomansa katsojamagneetit Kauniit ja rohkeat, Putous etc. Speden naisten häirinnästä oli puhuttava kirjassa, vaikkei hän mikään Harvey Weinstein ollutkaan. Aki Kaurismäki on Sairasen mukaan rahanahne - imagon vastaisesti. Ja rahaa anoessaan puhuu kuin Kaurismäki-leffoissa puhutaan. Keskustelijat olivat huolissaan kaupallisen tv:n tulevaisuudesta. Kohta ollaan vain yhden kanavan varassa kuin Neuvostoliitossa, puhisi Yle-inhoaan Susanne Päivärinta. Sairanen uskoo perinteisen tv-katsomisen pitävän pintansa, kaikkien somekanavien keskelläkin.

"Tervetuloa vasemmiston Hakaniemeen", toivotti juontaja Anna Kontulan kuulijoille, - joita olikin ruuhkaksi asti - "oikeiston Esplanadilta". Tässä tapauksessa se meni tosiaan näin, sieltä juuri tulleena havaitsin.

Leipää ja ruusuja, Maria Petterssonin Anna Kontulasta kirjoittama elämäkerta on ollut jo paljon esillä. Puhuttiin poliitikkojen brändin rakentamiseksi kirjoitetuista kirjoista, jollainen tämä ei siis ole. Kontula kuitenkin tyrmäsi tiukasti sen tiedon, että hän olisi vetäytymässä politiikasta. Ei missään nimessä, meidän kaikkien elämä kaikkialla on politiikkaa. Hän aikoo jatkaa vaikuttamistaan kirjoillaan, ei kansanedustajana. Kirjat ovat turva, "mitä pahaa voisi tapahtua huoneessa, jossa on kirjoja", kysyi selkeäpuheinen Kontula, joka Pispalan köyhän lapsen kokemuksella ei pelkää köyhyyttä. Sitä mikä vauraille on painajainen. Sivuttiin autismin kirjolla olevaa diagnoosia, jonka Kontula sai muutama vuosi sitten. Myös hän kritisoi ajassa vellovaa liiallista diagnoosin hakua. Ennen puhuttiin enemmän luonteenpiirteistä, temperamentista. Vai olisiko se sittenkin hänen tapauksessaan lähinnä porilaisuutta? 

Lauantai. Finlandssvenska visor, merkityksellisiä kirjoja, maestro - ja Venäjä, Venäjä

Perjantain ensimmäinen osio jäi väliin koska joku oli sössinyt aikatauluni. Lauantai-aamuna olin jo Lonna-salin kynnyksellä kun sain tärkeän puhelun, jonka takia Liikkuvat tekstit, liikkuvat naiset jäi pois. 

Voiko olla mitään suloisempaa kuin kuunnella Blåbärslandet -nimisessä paikassa sivistynyttä ja hauskaa suomenruotsalaisen kulttuuri- ja teatteripersoonan, humanistin haastattelua? Ei, ja Bengt Ahlfors on juuri sellainen henkilö. Hänen nimensä on tullut tietooni vaimonsa, teatteriohjaaja Ritva Siikalan kirjan kautta. Tämä istuikin muutaman penkin päässä ja ihan sydäntä lämmitti se lempeä, hymyilevä katse, jonka rouva mieheensä kohdisti.  

Bengt Ahlfors on teatteriohjaaja, kirjailija, teatterikriitikko ja visförfattare. Mitä se on suomeksi? Laulelman tekijä? Oli puhe vanhasta laulutraditiosta, Evert Taubesta, Erna Taurosta, Bellmanista, chansoneista eli juuri siitä eurooppalaisen mausteisesta maailmasta, jonka suomenruotsalaiset meillä niin hyvin tuntevat. Ahlforsin viisut ovat kertomuksia, eivät oman navan tutkintaa. Todettiin, että poliittiset laulut ovat usein aikaan sidottuja eli ne vanhenevat, sen sijaan erotiikka on ajatonta. Ahlfors on tehnyt myös kotiseutulauluja. Niistä banaalein on tehty Etu-Töölöstä (Främre Tölö). Mies valitteli, että kuulijat ovat ottaneet näiden verisen ironian vakavissaan. Mutta ei tekijä voi mitään sille, kuinka yleisö ne ymmärtää. Tämä pätee yhtä hyvin kirjoihin. (Tuli mieleen Kari Kuuvan Vanha pelargonia, joka 60-luvulla tehtiin parodiaksi, mutta tangoyleisö otti sen tosissaan.)

Bengt Ahlforsin viisut on koottu kirjaksi nimeltä Ahlfors värsta och vackraste ja hänen kirjoittamansa komedia Aska och akvavit on nyt muuttunut uudeksi romaaniksi, hyvin hauskaksi sellaiseksi, totesi haastattelija Henrik Huldén.

Vaikka dekkarit jäävät minulla vähän luetuksi genreksi, olin valinnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi saksalaisen Karsten Dussen Murhat ja mindfulness. Kansainväliset esiintyjät olivat aika harvassa messuilla. Ja tämäkin haastattelu oli sitten kirjailijan sairastumisen takia peruttu.

Sivistys ja ilo -otsikolla messuilla kuultiin päivittäin kahden lukijan kertovan itselleen merkityksellisistä teoksista. Silvia Hosseini ja Erkki Tuomioja listasivat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden merkkiteoksiaan. Hosseini mainitsi lapsuudestaan kaikki Enid Blytonin teokset, nuorena Albert Camus'n Sivullisen, jonka vastinpariksi hän nosti Tapaus Mersaultin, arabin näkökulman. Aikuislukijana hän oli löytänyt argentiinalaisen Ernesto Sábaton, en ole  ihan varma, mutta luullakseni teos oli Sankareista ja haudoista. 

Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha jätti lähtemättömän muiston Erkki Tuomiojaan 7-vuotiaana. Nuorena opiskelija-aktiivina hän löysi Göran Palmin En yritä tehdä oikeutta eli kolmannen maailman asiat. Aikuisena valtiotieteilijänä ja ekonomina hänen talouspoliittisen ajattelunsa perusteokseksi muodostui John Maynard Keynesin: Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria. Molemmat keskustelijat totesivat, että nykyinen hallituksemme tekee tuolle teorialle täysin vastakkaista talouspolitiikkaa.

Ensimmäinen kansainvälinen esiintyjä, jota onnistuin kuuntelemaan oli englantilainen historioitsija Laurence Rees, jonka teos The Nazi Mind: Twelve Warnings from History on nyt saatavana suomennoksena. Mika Hentunen haastatteli kirjailijaa. Taustaksi Rees kertoi tavanneensa entisen natsin, miellyttävän henkilön, jonka kanssa keskusteltuaan hänelle oli kirkastunut moni kysymys. Miksi he eivät katuneet, kuinka holokausti oli mahdollinen? Toisenlainen historiakäsitys paljastui kirjailijalle. Ensimmäisen maailmansodan varjo Saksan yllä, ääriliikkeiden väkivalta, pienten erillisten päätösten polku, vähittäin tihenevät eskalaation hetket, viha, ihmisoikeuksien vähättely, me ja toiset - asetelma. Lääkärit olivat ammattiryhmänä yliedustettuina natsien joukossa. He katsoivat olevansa vastuussa koko kansakunnan, valtion terveydestä. Natsit jopa syyttivät länsimaita holokaustista; länsimaat eivät ottaneet vastaan riittävästi juutalaispakolaisia. Alaotsikon varoitukset viittaa siihen, että natsien tekemät kauheudet eivät olleet mikään määrätietoinen suunnitelma,  vaan vähittäinen vaarallisten päätösten tie. - Tämä haastattelu palautti mieleen yhdysvaltalaisen historioitsijan Benjamin Carter-Hettin teoksen Demokratian. 

kuolema. 

Teatterikriitikko, toimittaja Suna Vuori on kirjoittanut elämäkerran Esa-Pekka Salonen. Teemat kansainvälisestä kapellimestarista ja säveltäjästä. Haastattelija Vesa Sirénin mielestä kirjassa on pessimistinen perusvire, jota mielipidettä kirjoittaja ei jaa.  Sinfoniaorkesteri on kuin kimalainen, luonnehti muusikko muun muassa. Säveltäminen on optimistinen teko, se on tulevaisuudelle ja kulttuuri perustuu optimistisuudelle - vaikka maailma onkin maestron mielestä nyt suistunut raiteiltaan. Säveltäjä on käsityöläinen ja tämä kirja pyrkii välittämään tämän käsityöläisen sisäisen fiiliksen ja sen mitä hän todella ajattelee. 

Ei tarvinnut tämän jälkeen nousta tuolilta, mikä olikin huonosti nukutun, hyvin valvotun yön jälkeen paikallaan. Outi Salovaara, jonka kirjailijana jo tunnenkin, on kirjoittanut uuden tietoteoksen Ruplaruhtinaat venäläisten kiinteistökaupoista Suomessa. Painavana motiivina on ollut tarve kätkeä ja saada ulos maasta luvattomasti Venäjällä ryöstettyä omaisuutta. Oligarkkien touhuja siis. Investoinnit rapistuneisiin korpihotelleihin, jotka sittemmin on jätetty oman onnensa nojaan, on näyttänyt järjettömältä toiminnalta. - Iida Hallikainen on kirjoittanut venäläisten hybriditoiminnasta Ilkeyksiä, sabotaasia, hyökkäyksiä. 2010-luvulla Venäjällä alkoi uusi lisääntyvän vakoilun aika, mm lapsikaappausuutinen oli kirjailijan mukaan Venäjän Suomeen kohdistamaa testausta. 

Pahin ilmiö keinovalikoimassa on kirjailijoiden mukaan ihmisten vyöryttäminen rajalle, jolta Suomi onkin nyt itsensä rajan sulkemisella suojannut. Salovaara painotti, että vaikka vastustamme Venäjän nykyhallintoa, meidän ei pidä demonisoida koko kansaa. Hänellä on paljon hyviä ystäviä maassa. Tulevaisuudessa tausta ja motiivit kiinteistökaupoissa on tarkistettava huolellisemmin. Edelleen oikea tieto ja disinformaation torjunta tulee olemaan meille ensiarvoista.

Berliinissä nykyisin asuvaa venäläistä emigranttikirjailijaa Viktor Jerofejevia haastatteli Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg. Hänen  tuotantonsa tuorein suomennos Suuri Gopnik on keskimmäinen trilogiasta, sillä meillä on nyt jo kolmas huligaani eli gopnik suurvallan johtajana. Hänestä on ilmeisesti tulossa trilogian kolmas osa. Hyvä Stalin on teoksista ensimmäinen. Innostuksesta pulppuileva Nyberg oli enemmän äänessä kuin englantia puhunut kirjailija. Suurlähettilään poika Jerofejev on lapsena asunut Pariisissa, jota pitää toisena kotikaupunkinaan, joten ranska olisi häneltä sujunut paremmin - vaan ei meiltä kuulijoilta. Hän kertoi Neuvostoliiton salaisen poliisin Tsekan toiminnasta Pariisissa. Se tapatti poliittisia vastustajia ja ruumiita haudattiin suurlähetystön puutarhaan. Keskustelussa vietettiin katkeria hetkiä Putinin tappamaa Boris Nemtsovia muistellen. Nemtsov oli varomattomasti lausunut Kiovassa mielipiteensä suuresta gopnikista. Se kostettiin. Boris Nemtsov oli suuri lupaus toisenlaisesta venäläisestä poliitikosta - ja vaarallisen suosittu. - Masha Gessen on kirjoittanut Nemtsovista ja tämän murhasta kirjassaan Venäjä vailla tulevaisuutta. 

Kirjailija kutsuu Venäjän nykyistä hallintomallia maagiseksi totalitarismiksi. Ilmeisesti kirjassakin on maagista fantasiaa, omaelämäkerrallisen aineksen ohella. Jerofejev naureskeli kotvasen venäläisten polttavalle innolle kirjoittaa runoja. Kaikki poliitikot, Lavrov esim, kirjoittavat "vautsivau" -runoja motiivina se, että he jättäisivät jälkensä ikuisuuteen. Pushkinin mallin mukaan ehkäpä. No, voisi kyllä toivoa, että he käyttäisivät huonoihin runoihinsa vielä enemmän aikaa, vähemmän tappamiseen.

Viktor Jerofejev vakuutti suurta ystävyyttään ja ihailuaan Suomea kohtaan.  Hän korosti samaa mitä edellinen esiintyjä, Outi Salovaara, kulttuurivaihto on tulevaisuudessa - Putinin jälkeen - edelleen tärkeää maiden välillä. 

Kiitos Helsingin kirjamessut virkistymisestä! Paljon enemmänkin olisi ollut tarjontaa, mutta jaksaminen loppui tähän.