Klassikkohaaste 21. James Joyce: Dublinilaisia

Valitsin tämän kertaiseksi klassikoksi novellikokoelman. James Joyce kirjoitti teoksensa Dublinilaisia  jo vuonna 1907, mutta sai sen julkaistua vasta 1914. Syynä oli takakannen esittelyn mukaan se, että kirjailijan kaunistelematon tapa kuvata dublinilaisia ei miellyttänyt sen ajan kustantajia. Kelttiläishenkinen romantisointi oli aikalaiskustantajien arvostama tyyli.

Kuinka ollakaan, tämä taustatieto toi mieleen erään toisen klassikkohaasteeseen lukemani kirjan, nimittäin Edgar Lee Mastersin samoihin aikoihin ilmestyneen Spoon river -antologian. Lajityyppi on toinen, antologia sisältää lyhyitä elämäkertoja, mutta Masters kohtasi omalla teoksellaan saman tapaista vastustusta, konservatiivipiirit närkästyivät siinä kerrotusta rappiosta ja vapaasta rakkaudesta ja syyttivät sitä epäamerikkalaiseksi.

Rappiota eli alkoholismia ja resuisia kulkijoita löytyy myös Dublinilaisista. Keskiluokkaa novellit kuvaavat, mutta sekin yhteiskunnan osa eli Irlannissa niukasti ja nykynäkökulmasta köyhyydessäkin. Ihmiset keksivät henkensä pitimiksi monenlaista, varkauksia ja juonitteluja käytettiin tarpeen tullen. Moni novelli kuvaa miesporukoiden jutustelua pubissa - stoutia (porteria Saarikosken käännöksessä) kuluu,  viskillä vahvistettua. Kaupungin kadut ja korttelit piirtyvät lukiessa esille Dublinin kartalta.

Yön tultua miehet möyrivät koteihinsa, jossa yllättäen asuukin kokonainen perhe, vaimo ja lukuisa lapsikatras. Ei varmaankaan sen ajan ja paikan kuvassa yllättävää, mutta nyt lukiessa tuntuu oudolta, että joka äijällä on jossain iso perhe, mutta on itsestään selvää, että koko koti on miehen luuhatessa baareissa vaimon vastuulla. Mies palaa kotiin humalassa, ärtyneenä ja valmiina pieksemään ensimmäisen kotona näkemänsä.

Novelleissa seikkailevat kuitenkin kaikki ikäluokat lapsista vanhuksiin - ja kuolleisiin - , kokoelma eteneekin kronologisesti. Kirjailija Jyrki Vainonen toteaa kirjan esipuheessa, että Joyce laski novelliensa ansioiksi naturalistisen kuvauksen ja sen takia ne olivat "lukuja Irlannin moraalihistoriaan". Vainosen mukaan hän mielsi itsensä maansa henkiseksi vapaustaistelijaksi.

Novellien tunnelma on usein apea, varsinaista juonen kaarta, tapahtumia tai lopun käännettä ei nähdä. Pääosin runsaat dialogit ja niiden monet kielenkäytön tavat piirtävät esiin kirjavia tyyppejä. Hahmojen mielialojen ja mielenliikkeiden seuraaminen paljastaa odotuksia, toiveita, pettymyksiä, turhautumia, kateutta. Eli psyykkistä, lamaantuneen oloista mielenmaisemaa sen aikaisissa dublinilaisissa kuvataan erityisesti. 

Löysin yhden novellin, jonka olen jo lukenut jossain toisessa novellikokoelmassa aiemmin. Se oli silloin nimeltään Valitettava tapaus, tässä suomennoksessa Surullinen tapaus. (Lukemani teos on uusi, Heikki Salojärven suomennos. Edellinen suomennos Dublinilaisista oli Pentti Saarikosken työtä.) Novelli palautui nopeasti mieleen, ja onkin kertomusten joukossa harvinaisen ehyt ja tiivistunnelmainen. Henkilöitäkin on vain kaksi, mies ja nainen. Kertomuksessa on vähemmän dialogia, enemmän tunnemyrskyjä. Se kuvaa tuota klassista, lukijaa turhauttavaa tilannetta, jossa rakkaus ei pääse puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen, johtuen ihmisen omista pinttyneistä ajatustavoista. Toinen osapuoli lamaantuu tunnekuohuista eikä tartu käden ulottuvilla olevaan onnen mahdollisuuteen. Tragedia on väistämätön. Rohkeuden puute ajaa yksinäisyyteen.

Irlannin katolinen kirkko sai James Joycesta näkyvän vastustajan ja kriitikon. Satiirinen asenne pilkahtelee siellä täällä, varsinkin novellissa Armo, jossa joukko tuttuja miehiä päättää parantaa alkoholistin, protestantti Kernanin retriitillä, jossa hänesta samalla tehdään hurskas katolilainen. Kernanille protestanttisuuskaan ei ole kovin läheistä.

- Sanohan, Martin, eivätkös jotkut paavit - ei tietenkään nykyinen tai hänen edeltäjänsä, mutta jotkut vanhemmista - olleet jollakin lailla...tiedäthän..kelvottomia?

Kaikki vaikenivat. Cunningham sanoi: - Tietenkin joukossa on ollut joitain mätiä omenia...Mutta hämmästyttävin asia on tämä. Heistä yksikään, ei pahin juoppo eikä suurin lurjus, saarnannut ex cathedra ensimmäistäkään vääräoppista sanaa. Eikö olekin ihmeellistä?

- Sitä se on, Kernan sanoi. - Niin, koska silloin kun paavi puhuu ex cathedra, hän on erehtymätön, selitti Fogerty. 

Toinen Joycen mielestä ravistelua kaivannut ajatusrakennelma on kansallisuusaate; englantilaismielisyys oli paha leimakirves englantilaisten Irlannissa pitkään harjoittaman sortovallan takia. (Lehtijutussa mainittiin eilen, että tämä on tausta irlantilaisten suurelle myötämielisyydelle palestiinalaisia kohtaan, samaistuminen.) Tästä on esimerkki viimeisessä novellissa Kuolleet, jossa 4-kymppinen Gabriel Conroy, yliopisto- ja kirjallisuusmies pitää puheen vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa. Kuten monissa edeltävissä novellissa, monet kohtaamiset ihmisten kesken valaisevat dublinilaista elämänmenoa. Yksi niistä on nuoren naisen Conroyhin kohdistama aggressiivinen kritiikki nimenomaan englantilaismielisyydestä, jolta toinen yllätykseltään ei pysty puolustautumaan kuin vasta jälkikäteen ajatuksissaan.

Heidän yhteisen elämänsä hetket, joista kukaan toinen ei tiennyt eikä koskaan tietäisikään, syttyivät valaisemaan hänen muistojaan kuin kirkkaat tähdet. Hän halusi kiihkeästi palauttaa Grettalle mieleen nuo hetket, saada tämän unohtamaan heidän yhteiselonsa pitkästyttävät vuodet ja muistamaan vain hurmion hetket.

Juhlamenojen ja syöminkien jälkeen tästä novellista kuoriutuu parisuhteen kuvaus, joka on sukua Surulliselle tapaukselle - sama ajatusten ja tunnelmien kohtaamattomuus novellien kliimaksissa. Mies on juhlien jälkeen täynnä pakahduttavaa intohimoa, eroottista latausta vaimoaan kohtaan. Tunnetta kuvataan hehkuvana matkalla hotelliin. Kaikki romahtaa perillä, sillä vaimon ajatukset ovat muualla, nimittäin varhain kuolleessa nuoruuden rakastetussa. 

James Joycen esikoisteos, Dublinilaisia, oli hämmentävä ja yllättävä lukukokemus, juuri novellien rakenteen takia. Mitään selkeää rakennetta tai juonta ei ollut, näitä kahta rakastamisen vaikeutta käsittelevää lukuunottamatta. Sen sijaan niissä vilisee joukoittain dublinilaisia, dialogeissa ja omissa ajatuksissaan. Toisaalta juuri tuo kaoottinenkin virta ihmisiä ja näiden suhteita vaikuttaa ajattomalta ja samalla kerronta modernilta. Välähdyksistä syntyy kuva yli sadan vuoden takaisesta Dublinista, kuten sen näki kaupungista lähtenyt, eri puolilla Keski-Eurooppaa asunut ja sotaa viimeiseksi Zürichiin paennut James Joyce. 

Klassikkohaastetta 21 vetää tällä kertaa MarikaOksa ja koontipostaus ilmestyy Oksan hyllyltä blogissa. Kiitos! Olipa antoisaa taas penkoa klassikkohyllyä ja kohdata James Joycen dublinilaiset.

James Joyce: Dublinilaisia

The Dubliners, 1914, suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2012, 240 s

Pirkko Saisio: Vastavalo

Hän kirjoittaa mielessään lauseen: ilta viileni, ja tuuli toi kaukaa marunan tuoksua. Hän ei tiedä mikä on maruna, mutta kirjallisuudessa, hyvässä kirjallisuudessa, sen tuoksun tuntee iltaisin.

Eläköön autofiktio siinä muodossa, jossa Pirkko Saisio sen tarjoaa! Mitään niin virkistävää en ole pitkään aikaan lukenut kuin Saision omaelämäkerrallisen trilogian keskimmäinen osa Vastavalo. Olen päätynyt lukemaan trilogiaa epäkronologisesti, mutta eipä se haittaa. 

Vastavalossa eletään 60-lukua kaikkine mullistuksineen ajassa. Sen lisäksi nuorta Pirkkoa rasittavat kaikki nuoruuden kamppailut omasta identiteetistä; seksuaalisesta, poliittisesta, uskonnollisesta. Kirjailijuus häämöttää sumuverhon takaa, mutta siihen ei aina uskalla uskoa. 

Moni käy läpi samoja eksymisen ja etsimisen vaiheita tiellään aikuiseksi, mutta se kuinka Saisio niistä kertoo on ainutlaatuista. Tuo hauska, itseironinen, lempeän huvittuneen ja julman purevan sekoitus, jolla hän kuorii itsepetoksellisetkin ajatukset ja rakentaa täyteläisiä ajankuvia tarkoista valokohdista, jotka asettuvat hetkellisesti proosasta runon muotoisiksi - siitä ei voi kuin ihaillen nauttia. Kuinka leikkisästi arkisia kohtaamisia näkevä minä etääntyy ja jakaantuu toiseksi, häneksi, joka maalaa dramaattisilla sävyillä. Kolmekymmentäkaksi kesää erottaa kirjailijan nuoresta minästään.

Hän on haaksirikkoutunut rannalle, joka on autio ja pimeä ja yksin hänen. Mudan ja korallien peittämä Atlantis nousee hänen voimastaan, jos nousee, niin kuin se on uponnut hänen heikkoudestaan. 

Riemastuttavinta minulle oli lukea nuoren Pirkon Sveitsin matkasta, sieltä hankitusta kesätyöpaikasta. Sain jo aiemmin Marjatta Mentulalta vinkin, että Saisio sopii kokoelmaani Sveitsin kokeneista kirjailijoista, jotka ovat päätyneet omiani vastaaviin vaikutelmiin. Mm Clarice Lispector ja W.G. Sebald ovat listalla. 

Tässä suhteessa en olisi voinut toivoa enempää Saisiolta. Alkaen maahan saapumisesta, se on lähes identtinen oman maahantuloni kanssa. Ei ketään vastassa 19-vuotiasta Pirkkoa Baselissa, eikä ketään vastassa 16-vuotiasta Leenaa Zürichin kentällä! Vaikka oli sovittu. Minulla vasta saksan kielen preesens hallussa: Wo ist mein Koffer? Pirkolla ei myöskään kovin paljon enempää. Minulla oli pestinä au pair kahdessa perheessä, joista jälkimmäinen oli oikein  mukavakin. Ilmapiiri suurkaupunki Zürichissä oli myös huomattavasti rennompi kuin Baselissa, jossa aloitin pestini. Silti en päässyt kalvinistisen ankarasta  vaikutelmasta, jonka lumihuippuisten Alppien, lukittujen pankkiholvien ja loputtomasti sunnuntaiaamuisin kilkattavien kirkonkellojen maa jätti mieleeni.

Pirkko Saisio näki itsensä Sound of Musicin Julie Andrewsinä, tulevana orpokodin johtajattarena ja sai paikan apulaisena vastaavassa, Kapteenin ja Kapteenittaren johtamassa kodissa, Pestalozzi ja Summerhill siinsivät mielessä kasvatusideologioina. Perillä lapsia laulatettiin päivisin ja itketettiin öisin. Johtajatar on erityisen valpas nuorten naisten vapaudenhalulle. Renate on huono tyttö. Sitä ei siedetä. - Ei siedetty Zürichissäkään, silloisessa osoitteessani, alakerran Heather passitettiin kotiin Lontooseen liian railakkaan vapaa-ajan takia.

Suomessa koulu on näyttämö henkien taistelulle opettajien, suosikkien, parhaan kaverin asemasta. Taka-alalla aamuruuhkiksi kasvava Helsinki. Kotona kapina ilmenee isän ja tyttären verbaalisessa kamppailussa. Vakaumuksellisen vasemmistolainen isä alkaakin olla helposti päihitettävä, varsinkin kun liiallinen whiskyn ja shifonin käyttö tylsistyttää parhaimman terän miehestä. Äiti raataa aamusta iltaan ja raahaa lopuksi sammuvan miehen petiin. 

Ajan arvostettujen kirjailijoiden ohella Pirkko tutkii raamattua ja päättelee uskovien tapaamisen jälkeen tulleensa uskoon - tekee silti tiukkaa luovuttaa niin suurta hallintaa toiselle, olipa hän sitten vaikka Jumala. Ystävä Airilla on siihen ymmärtävä kommentti:

- Se on hieno asia kuule, että sinä oot suanunna sielullesi rauhan. Minäki se ei ku pyörin ja pyörin elämänpyörässä, eikä kunnollista tolokkua näytä tulevan ei niin mistää.

Maailmalta alkaa kuulua hullun vuoden 68 melskettä mielenosoituksineen. Monet roolit, kuvat ja tekstit odottavat kirjailijaa, samoin palkinnot. Vastavalokin oli Finlandia-ehdokas.

Pirkko Saisio: Vastavalo
Siltala, 2023 (uusi painos, ilmestyi 2000/WSOY), 280 s

 

R.I.P. Eero Raittinen - Mies matkallaan

Mahtavasti kukkivat hellekesän kukat sateiden jälkeen

Laulaja, muusikko Eero Raittinen kuoli 16.7.2025 80-vuotiaana. Harmittaa, että "löysin" hänet esiintyvänä muusikkona niin myöhään. Ja että en huomannut 80-vuotis juhlakonserttia Tavastialla viime syksynä.

Luin Elina Saksalan kirjoittaman Mies matkallaan. Eero Raittinen muistelman, joka on sekä mainio henkilökuva persoonallisesta muusikosta että monipuolinen kulttuurihistoriallinen dokumentti elämänmenosta Suomessa, Helsingissä ja pop/ rockmusiikin mullistamasta maailmasta 60-luvun alusta vuosituhannen vaihteeseen. Suosittelen, kirja on harvinaisen eloisa kuvaus Raittisen omasta kehityksestä muusikkona ja monipuolisesti lukevana ihmisenä. Lukuisiin  matkoihin sisältyy myös hykerryttäviä tilanteita, joihin maailmoja koluava nopealiikkeinen mies saattoi ajautua. 

Kun lähdin tänään kirjastoon, niin jouduin kuuntelemaan koko pyörämatkan omalla huonolla laulutaidollani&sävelkorvallani tulkittua Vanha holvikirkko- kappaletta korvamatona, koska kuulin sen radiosta viimeisenä ennen kuin lähdin ulos ovesta. Siitä Raittinen itsekin halusi irrottautua. Toisaalta täytyy sanoa tämmöisenä myöhäisherännäisenä fanina, että Eero Raittisen komea ääni soi kyllä minusta siinä kappaleessa hienommin kuin noissa roots-kappaleissa, joita hän piti itselleen läheisimpinä. 

Stephen Fry: Koppava kloppi

Taipumus vaivautua herkästi, erillisyys, kyvyttömyys liittyä joukkoon, fyysinen häpeäntunne ja itseinho - ei niissä ole pelkästään pahaa. Nämä pirut ovat olleet myös enkeleitäni. Ilman niitä en olisi ikinä uponnut kieleen, kirjallisuuteen, ajatteluun, nauruun ja kaikkiin niihin kiihkeisiin hullutuksiin, jotka ovat olleet minun pelastukseni ja tuhoni.

Oli tarkoitus lukea Helmet-haasteen kohdasta 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla. Havaitsinkin sitten, että Stephen Fryn Fryn aikakirjat on tuoreella Venäjällä kiellettyjen kirjojen listalla. Varhaisempi muistelma, Koppava kloppi tuli nyt luettua, taisin ajatella että aloitan sarjan muistelmia alusta, haasteesta viis tässä vaiheessa.

Brittiläisissä lapsuusmuisteloissa alkaa olla tutun oloisia elementtejä, sen verran niistä on vuosien varrella lukenut/nähnyt kohtauksia sekä kirjoissa että elokuvissa. Esimerkiksi harhaanjohtavan kuuloinen public school tarkoittaa yksityistä sisäoppilaitosta, joka on historiallisesti ollut nimenomaan poikakoulu. Tytöt kun eivät entisinä aikoina saaneet yleisesti koulutusta Englannissakaan.

Fryn muistellessa lapsuuttaan ja poikavuosiaan suurin osa tapahtumista sijoittuu juuri tällaiseen kouluun, tai oikeastaan useaan kouluun, sillä huonon käytöksen takia hän joutuu vaihtamaan koulua monet kerrat ja päätyy lopulta vankilaan jatkuvan pakkomielteisen varastelun takia.

Vieläkin sana vihlaisee. Pukuhuoneet. Rahan kilahtelu. Raskas hengitys. Suu raollaan. Sydän takoo. Ne ovat kaikki ulkona pelaamassa. Reitti selvä. 

Fry paljastaa kaunistelematta menneisyytensä taskuvarkaana ja myöhemmin ystävällisen perhetutun luottokortin varastaneena valehtelijana ja petoksen tekijänä. Ei mikään kunniakas historia, mutta häpeällisiä tekojaan hän ei peittele. Sen sijaan hän yrittää löytää syitä käytökseensä. Oliko se kosto epäonnistumisista poikakoulussa niin arvostetuissa urheilulajeissa? Ainakin niistä kieltäytyminen jollain verukkeella auttoi pääsemään käsiksi taskuihin ja reppuihin; hiljaiset pukuhuoneet olivat hyviä kohteita. 

Aikaperspektiivi katastrofaaliseen teini-ikään mahdollistaa aikuisen analyysin. Fry näkee brittienglannissa sanan, johon tiivistyy kaikki mitä hän ei ole, kaikki mitä hän ei ole halunnut olla ja kaikki ne, joihin hän ei koskaan tuntenut kuuluvansa. Se sana on healthy eli terve, joka on sukua sanalle holy eli pyhä. Tämä luento-osio ampaisi aika kauas sfääreihin, mutta laskeutui sitten nätisti huomaamaan että camp ei ole esimerkiksi perienglantilaista, mutta se on homoa. On selvää, että Fry ei jaa uskontojen maailmanselityksiä, kuten eivät hänen perheessään muutkaan. Äiti on aivan hulluna happamiin hedelmiin ja marjoihin, ja hän pystyy riipimään marjat karviaispensaasta nopeammin kuin pappi riipii vaatteet kuoropojan yltä.

Sisäoppilaitosmaiset poikakoulut eivät totisesti kirkastaneet polkua seksuaalisen identiteetin löytymiseen. Tyttömäisen sievä poika aiheuttaa kaikissa innostusta. Runkkaamiset, rakastuminen, varastelu vaihtuvat isän opetuksiin matematiikan kauneudesta ja mielikirjailijoihin, Keatsin runoihin. Muistelu virtaa vapaasti korkealentoisesta teini-ikäisten hikisiin kähmimisiin.

Fry pohtii kirjoittaessaan kaikkia niitä itselleen vaikeita asioita, jotka ilmeisesti vaikuttivat tuohon hankalasti ymmärrettävään piiloaggressiiviseen (?) toimintaan, omaperäistä terävän älyn, verbaalisen kyvykkyyden ja kompleksisen teini-iän yhdistelmää. Samalla tulevat luonnehdittua myös perheen muut jäsenet: hyväntahtoinen isoveli, rakastettava pikkusisko, lempeä äiti ja neropatti keksijäisä. Perhe on esimerkillinen, Stepheniä tuetaan kaikissa hänen aikaansaamissaan karmeissa käänteissä. Vanhemmat haluavat ymmärtää häntä. Se oli hänelle pahinta,  syyllisyyden tunne, joka kasvoi hallitsemattomaksi. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei tässä yhtydessä ole mainintaa, mutta se diagnoosi häneen on liitetty ja siinä lienee yksi syy nuoruuden häslinkeihin.

Ensirakkauskin tulee vastaan, ja ihana Matthew on kaiken muun syrjäyttävä voimallinen kokemus. Sitä muistellessaan Stephen Fry tuulettaa homofoobikoiden vääriä luuloja homorakkaudesta, siitä nimenomaan, että vain seksi olisi homojen mielessä. Olipa homo tai hetero, jokainen tietää että tärkein on se sama: Rakkaus. 

Ensimmäisen lukuvuoteni loppupuolella minut vieteltiin ja poikuuteni vietiin. En ole koskaan pitänyt itseäni fyysisesti viehättävänä. Tähän on kolme syytä. 1. Minä en ole minun tyyppiäni. 2. Minä en ole fyysisesti viehättävä 3. Ja sillä siisti.

Suomennoksella on oikein hyvä nimi, Stephen Fry vaikuttaa todella sekä ärsyttävän omahyväiseltä ja koppavalta klopilta että raastavan itseironiselta ja herkältä tyypiltä - ja on nykyään epäilemättä yksi brittiläisen huumoriviihteen peruspilareista. Huumoristakin saa muistelmassa nauttia. Siihen on syytä, sillä kloppi selvittää tiensä Cambridgeen, vaikeuksien kautta voittoon. Saa nähdä, tuleeko Fryn aikakirjat vielä luettua. Koppavassa klopissa oli jonkin verran tyhjäkäyntiä, vai johtuiko heikompi keskittyminen sitten lämpenevästä kesästä. Ajatus harhautui taivaalla kaarteleviin pääskysiin, malvoissa pörrääviin kukkakärpäsiin ja meren kimallukseen.

Stephen Fry: Koppava kloppi
Moab Is My Washpot, 1997, suomentanut Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2012, 391 s

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Kansi Salla Keskinen, Outi Vihlman

Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluivat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista.

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja kytkeytyy kahteen historialliseen tapahtumaan, ensinnä Pinochetin diktatuurin aikaan, toiseksi  vuonna 1985 tapahtuneeseen maanjäristykseen Chilen pohjoisosissa. Kokijana on nimetön kertoja, alussa 9-vuotias poika Maipún kaupungissa, Santiagon, pääkaupungin metropolialueella. Lapsuuden kokemukset täydentyvät episodeilla myöhemmistä nuoruuden ja keski-iän vuosista.

Lapsi on tapahtumissa sivuhenkilö, joka elää lapsuuttaan kykenemättä ymmärtämään aikuisten diktatuurin aikana omaksumia eloonjäämisen tapoja, valheita, vaikenemista, peittelyjä, uusia identiteettejä.  Poika seuraa mystistä naapurin miestä, enoksi sanottua, 12-vuotiaan ihastuksensa Claudian ehdotuksesta. Raúl on kuitenkin jotain muuta kuin eno. Ajan ilmiöitä on myös se, että ihmiset lähtevät äkkiä yöllä, katoavat jälkiä jättämättä. 

Pojan kotona luetaan kirjoja ja poika löytää varhain kirjoittamisen tavan, mutta nykyhetki näyttää aina epäselvältä. Mennyt aika on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin, maanjäristys herättää koulun opettajassa vanhan trauman. Taistelu Chilestä, dokumentti maan väkivallan vuosista, kuuluu nuoremman sukupolven opintoihin. Kirjoista tulee vastaan Madame Bovary, Selma Lagerlöf - ja yllätyksenä nuori mies pakkaa laukkuunsa myös Kaurismäen elokuvia.

Viisitoista vuotta myöhemmin kertoja palaa vanhempiensa kotiin, kirjailijana, joka etsii itseään ja pohtii suhteitaan, sekä vanhempiinsa että rakastettuihinsa. Kirjailija kirjoittaa samalla romaanin kirjoittamisestaan. Se on tuskallista, liian paljon on jäänyt pimentoon. Rivien väleissä on luettavissa pojan mykkä syytös vanhempien toiminnasta pimeänä aikana. Toisaalta välit ovat lämpimät ja aikuisen pojan voi nähdä myös haluavan ymmärtää vanhempiensa toimintaa ahdistavassa todellisuudessa.

Kertojan menneet rakkaudet, erot, nuoruuden ihastus Claudia ja nykyhetken tärkein M - josta hän on jo eronnut? - kuplivat kertojan ajatuksissa. Tässä vaiheessa Alejandro Zambra toi mieleen Milan Kunderan, nimenomaan tämän Ranskassa kirjoittamat romaanit. Naiset näyttäytyvät samalla tavalla houkuttavilta, jännittäviltä mutta vaikeasti käsitettäviltä, julmiltakin. Kertoja uppoutuu rakkauselämäänsä eikä oikein onnistu siinä herättämään mielenkiintoa.

Zambra kirjoittaa kuitenkin herkkävaistoisesti, hiljaisella äänellä Chilen historian räikeiden tapahtumien vaikutuksesta perheeseen ja perheenjäsenten väleihin, siitä kuinka kansakunnan muistot kietoutuvat omiin muistoihin. Muistot rakkauksista kiemuroineen, keskustelut Mn kanssa värittyvät melankolisiksi, koska on ilmeistä että pariskunta on etääntynyt, mukana on alakuloa.

Tunne kaiken katoamisesta seuraa väistämättä menneen muistelemisesta. Näin tulehtuneesta menneisyydestä ei ole helppoa kirjoittaa, ja kuitenkin se on kirjailijalle tärkeintä.  Kotiinpaluun tapoja lienee vahvasti autofiktiota. Tiet kotiin ovat monenlaisia, osa niistä eksyttäviä.

Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan.

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Formas de volver a casa, 2011, suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s