Hyvää Uutta Vuotta 2026!

 

Tunnen tänään myötätuntoa pieniä turkulaisia kohtaan, jotka eivät pääse pulkkamäkeen, vaikka muun Suomen isommat ja pienemmät jo riehuvat hangessa posket punaisina. 

Tapaninpäivänä näkymä Förille oli suorastaan keväinen. Asialla on puolensa; sairaaloiden päivystyksissä on varmaan ollut liukastumisvammojen suhteen rauhallista tänä jouluna. Odottelen kuitenkin valkeita hankia, ihan vaan vaihtelunkin vuoksi, ettei maisema olisi muuttumaton huhtikuulle asti.

Maailmalla ei näy kovin paljon ilon pilkahduksia, mutta rauhaa kohti mennään. Älyttöminkin sota loppuu joskus. On aihetta iloon myös niin kauan kun on sellaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuin Heidi Hautala. Katsoin hänen haastattelunsa eilen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Viisas ja rohkea ihminen, ei mikään poteroonsa asettunut, vain omiensa etuja ajava poliitikko, vaan selvästi laajakatseinen visionääri. Näitä nykyaika kaipaisi lisää. 

Kirjavuosi on aina hyvä, niin oli 2025kin. Vuoden lukemistossani yksi nimi toistui muita useammin ja hänet voin siis nimetä tämän vuoden lukunautintojeni tärkeimmäksi lähteeksi: Pirkko Saisio. Myöhäisherännäisenä luin vasta nyt hänen paljon ylistetyn omaelämäkerrallisen trilogiansa ja voin yhtyä hymistelijöiden kuoroon. Elämykselliseen lukukokemukseen vaikuttaa tietenkin se, että olen samaa sukupolvea ja hänen herkkävireisesti kuvaamansa 50-luvun lapsuuden ja 60-luvun nuoruuden kuvauksensa iskivät suoraan nostalgia-suoneeni. Ja se huumorin kipinöinti, jolla hän maustaa vakavammatkin pohdiskelunsa, on vastustamatonta.

Samaan nostalgia- ja suomalaisen kulttuurihistorian kategoriaan osuivat myös sekä Neil Hardwick  että Sophia Jansson omissa muistelmissaan. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä jäi vaikuttavista lukukokemuksista vahvasti mieleen.

Ettei tässä tulisi vain kotimaisia kirjailijoita muisteltua, väkevää väriä pimenevään syyskuuhun toivat argentiinalaisen Camila Sosa Villadan Yöeläimet. Venäjällä oppositio on kuristettu ja kuritettu tyhjiin, niin että moni kirjailija vaikuttaa nykyisin emigranttina, mutta Oksana Vasjakina kykenee ilmeisesti vielä toimimaan synnyinmaassaan. Se on harvinaista, semminkin kun hänen teoksensa Aro maalaa maasta rujoa kuvaa. 

Elokuvissakin tuli käytyä, mutta vähemmän kirjoitettua niistä. Ehkä ei mitään niin kovin vaikuttavaa tänä vuonna tullut katsottua. Yllättävää, että One Battle after Another jätti kylmäksi, mutta Bugonia teki vaikutuksen - odotusten vastaisesti. Kuuntelin historiallista pop/rockmusiikkia elokuvissa Dylan ja Led Zeppelin.

Nautimme viimeisten joukossa Martti Suosalosta ja Mika Nuojuasta Turun Kaupunginteatterin Kiviä taskussa -näytöksessä. Turun Konserttitalossa kävimme seuraamassa Turun Filharmonisen Orkesterin ja  Igudesman & Joo -duon ketterää ilottelua.

Ei muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta 2026 meille kaikille! Kohti uusia seikkailuja, maalla, merellä, ilmassa ja nojatuolissa!

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Eräänä yönä saivat Kuusjärven poliisiviranomaiset tietoonsa, että Viinijärven eräällä saarella oli jälleen järjestetty nurkkatanssit. Viranomaisten saavuttua paikalle olikin saarelle kokoontunut n. 40-50 henkeä, jotka ruohokentällä tanssien haitarin ja gramofonin säestyksellä viettivät kesäistä yötä. Viipymättä aloitettiin asiassa kuulustelut.

Luin vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit tanssimisen kieltämisestä Suomessa. Palkinnosta ennakkovalittujen joukosta päätti tuona vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän sanoo perusteluissaan mm: Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. Palkinto osui koronapandemian aikaan ja hän näkee silloisissa kielloissa tartuntavaaran torjunnan ohella moralismin ilmaantumista uudelleen. Toisaalta hän huomauttaa: Kirjassa avataan myös suomalaisten vaikeaa suhdetta kosketukseen. Sillä saattaa olla osuutensa siinä, että olemme pärjänneet viruksen kanssa muuta maailmaa paremmin!

Ennen kuin sodat - ensimmäinen ja toinen maailmansota - antoivat huvittelu- ja tanssikielloille vahvempia moralisoinnin aseita, saattoi jo asenteissa nähdä yhteiskunnallisen hierarkian. Kuten Titanic-elokuvassa nähtiin, varakkaampi väestö katsoi karsaasti köyhän kansan menoa alemmilla kansilla. Sama näkyy Kiellettyjen leikkien historian tutkinnasta; sivistyneistö piti rahvaan huvittelua vaarana ja yleisenä häiriönä, jota oli aina syytä joko suitsia tai jopa kieltää kokonaan. Varsinkin iloisen 20-luvun tanssit nähtiin "primitiivisinä" eli tässä tuomitsevaan asenteeseen sekoittui rasismia. Jazz ja muut vastaavat sävelkulut olivat "neekerimusiikkia".

Tanssimisesta tuli meillä rikos joulukuussa 1939. Sitä ennen tansseja järjestettiin vilkkaasti sekä virallisilla tanssilavoilla että ns nurkkatansseja tarkoitukseen sopivissa paikoissa. Varakkaampi väestö sai meillä kieltämiselle vahvaa tukea kristillisiltä piireiltä, raittiusliikkeeltä, nuorisoseuroilta ja yleisesti konservatiiveilta. Kansan huvittelunhalua ja tanssimisen iloa tukivat tai sitä ymmärsivät liberaalisti tai vasemmistolaisesti ajattelevat tahot. Toisaalta työväenliikkeenkin sisällä oli vanhoillisia kiellon kannattajia. Pelkoa herätti tanssijoiden intiimi läheisyys yhdistettynä alkoholiin. Pelättiin esiaviollisia suhteita, uskottomuutta, vahinkoraskauksia.

Sympatiani brittejä kohtaan vahvistui lukiessani, että Euroopassakin monet valtiot, mm Viro, Saksa, Norja, Ruotsi, Ranskakin, yrittivät vastaavaa, mutta britit suunnistivat tässä asiassa vastakkaiseen suuntaan. 

Tanssia ei pidetty pelkästään suosittuna pakokeinona sodan ankeasta arjesta, vaan myös terveellisenä huvina, jonka katsottiin kohottavan sotaakäyvän kansakunnan moraalia ja kasvattavan yhteishenkeä. Lopulta toisesta maailmansodasta muotoutui kulminaatiopiste, jossa jazzpohjaisesta sosiaalisesta tanssista tuli suosittu huvi Isossa-Britanniassa yli luokkarajojen.

Britanniassa luonnollinen asia nähtiin meillä huolta aiheuttavana häiriönä ja koko kansan piti kärsiä rintamalla taistelevien rinnalla. Myös lomilla käyvien piti siis jäädä ilman rentouttavaa huvitusta... Lehdistössä käytiin sodan ajan pitkiä keskusteluja, joissa tanssimiskieltoa vastustavat näyttävät jääneen aina alakynteen. Kuitenkin poliisienkin joukossa oli heitä, jotka turhautuivat ajan haaskaamiseen tanssikiellon valvonnassa, kun olisi ollut tärkeämpää tekemistä, oikeita rikoksen tekijöitä taltutettavana. Jotkut taas olivat niin virkaintoisia, että lähtivät yllättämään luvattomia tanssijoita ase kädessä. Seurauksena oli muutamakin kuolonuhri syrjäisillä tanssipaikoilla.

Tanssikieltoa kierrettiin seurojen ja yhdistysten iltamissa, joissa se sallittiin. Ravintoloihin sovellettiin hierarkiaa, ja tanssi oli sallittua hienoimmissa ravintoloissa. Kansa on ollut ilahduttavan kekseliästä kiertäessään älyttömiä kieltoja. On perustettu monenlaisia tanssikouluja, joissa kaupattiin yhteisharjoituksia, Pohjanmaalla yhdistettiin tanhuun parimarssi.

Kiinnostava aihepiiri kuvastaa hyvin Suomen ilmapiiriä, varsinkin 1930-luvulta eteenpäin. Ankeaa, rajoittavaa, ilotonta ja epätasa-arvoista. Haluttiin rajoittaa sekä köyhempien että naisten elämää yleisesti. Ajan seksuaalimoraali piti naisia syypäinä säädyttömyyksiin, tangokin oli huorien tanssi. Naiset siis kaipasivat valvontaa, kuten myös nuoriso. Suuri osa tanssirikoksesta tuomituistakin oli  teini-ikäisiä tyttöjä.

Miksi tanssimista hävettiin? Ehkä siksi, että sotavuosina ja puoli vuosisataa ennen sitä valistusseurat olivat muistuttaneet nuorisoa siitä, miten väärää kulttuuria tanssiminen oli. Viihde oli lähes yhtä kauan ollut myös jotakin sellaista, jota virkamiesten ja eliitin näkökulmasta tuli ainoastaan verottaa ja väheksyä.

Tanssikielto poistui vuonna 1945 ja ravintolatanssit sallittiin vuonna 1948, jonka jälkeen alkoi valtava tanssibuumi. Tanssilavoja oli 5 vuoden päästä tuhat.

Tässä ajassa tulee mieleen, että meidän luureihinsa kadonnut nuorisomme saattaisi hyötyä entisten aikojen tanssikulttuurin, tanssipaikkojen ja lavojen elvyttämisestä. Pääsisivät nykynuoretkin helpommin liikkumaan toistensa seurassa, johon varsinkin nuorena on luonnollinen kaipaus. Jotain muuta kuin itsensä katsomista kuntosalien tai tanssistudioiden peileistä. Voisi masennuskin vähetä siinä samalla.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Atena Kustannus, 2020, 260 s

Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Banu Mushtaq: Heart Lamp. Selected Stories - ja yksi osaluettu

Banu Mushtaq (s. 1948), kirjailija, aktivisti ja juristi on kotoisin Karnatakan osavaltiosta, Etelä-Intiasta. Hän aloitti kirjallisen uransa edistyksellisen protestiliikkeen kirjallisissa piireissä 1970- ja -80-luvuilla. Hän on ainoa nainen yhteiskunnan luokka- ja kastijakoon kriittisesti suhtautuvassa liikkeessä. Mushtaq kirjoittaa kannadan kielellä ja on palkittu Intiassa jo ennen tämän vuoden palkintoa: Winner of the 2025 International Booker Prize. - Tämä kerrotaan Heart Lamp novellikokoelman sisäkannessa. Kokoelman 12 novellia on kirjoitettu vuosien 1990-2023 aikana ja Deepa Bhasthi on kääntänyt ne englanniksi.

Novelleissa kuvataan elämää paikallisessa muslimiyhteisössä alistetussa asemassa olevien, eli naisten ja köyhien näkökulmasta. Myös varakkaampien perheiden elämää valotetaan, mutta naisten asema ei siellä ole sen kummempi. Päin vastoin, pudotus voi olla jyrkempi, jos mies niin päättää.

Pohjoismaista lukijaa asetelmat raastavat, mutta lukemista helpottaa novelleista  säkenöivä äly ja lämmin huumori. Puhumattakaan ihmeellisen kauniista kielestä. Melkein olisin halunnut kuulla osia luettuna ääneen. Niinpä tiheästi ladotut ja ohuet sivut kääntyvät kuin itsestään, siitäkin huolimatta, että niissä esiintyy runsaasti alkukielisiä nimityksiä perheenjäsenille ja sukulaisille samoin kuin virkamiehille sekä muslimien monille rituaaleille, tavoille ja ruokalajeille.  Mutawalli shaheeb, namaz, hajj, masjid jama'at, purdah, kafan...

Ulkokultaisiin rituaaleihin kohdistuu monessa kertomuksessa kriittinen katse. Mätäneva ruumis kaivetaan ylös väärästä hautapaikasta, ruumiskin on väärä, koska juopporetku eli ruumis huojuu hautajaisissaankin. Samanaikaisesti päättävän virkamiehen kotona olisi tarvittu kiireellisempää apua. Useassa kertomuksessa naiset vaihtavat näkemyksiä "operaatiosta". Se on kirurginen lopullinen ehkäisy, jota jatkuvasti raskaana olevat naiset kaipaavat. Naiset, jotka ovat synnyttäneet ensi kerran teini-ikäisinä. Naiset, jotka saavat yksin hoitaa kasvavan lapsikatraansa.

Onneksi myöskään naiset eivät ole enkeleitä kertomuksissa. Miniän mustasukkaisuus anopilleen voi johtaa lopputulokseen, jota miniä ei olisi voinut kuvitella eikä toivoa. Intiassakin näyttävät monenlaiset muslimiyhteisön kunniakäsitykset suvun sisällä johtavan hölmöihin tapauskulkuihin. Erityisen hauska High-heeled shoe kertoo miehestä, joka saa pakkomielteen veljen vaimon siroista piikkareista. Oma vaimo on raskaana ja tottunut läpsyttelemään vanhoissa tohveleissa. Niinpä vaimon turvonneiden jalkojen survominen liian pieniin korkeakorkoisiin sandaletteihin johtaa vaimon eksistentiaaliseen kamppailuun, joka kirvoittaa hänessä syvällisiä filosofisia näkemyksiä. Ennen sandaletti-episodia kertomus kuvaa erityisen kauniisti nuoren naisen omia muistoja mangopuusta.

During her first pregnancy, she had, without telling anyone, brought down a mango with a stick, the fruit a little sour, a little astringent at the top when she bit into it, and the mischievous girl hidden somewhere within her had been a part of this small happiness. She had plonked herself under the tree on summer afternoons in the early days of her marriage. Those stolen moments of love under the tree, that was all. The sourness of the raw mango, the sweetness of the ripe mango, the abundance of each fruit, the expansiveness of the shoots.

Paikallisia pirttihirmujakin löytyy, kuten myös säyseitä miehiä. Varakas pariskunta tekee pyhiinvaellusmatkan Mekkaan (Hajj), mutta kiltin miehen vaimo on oikukas ja altis yltiöpäiseen shoppailuun, joiden huumassa hän unohtaa köyhälle palvelijalle lupaamansa tuliaisen. Kertomus on niin elävästi kerrottu, että tämäkin muslimien rituaali tuli aivan uudella tavalla esitellyksi kuin se vähä, mitä uutiskuvista tvstä joskus on näytetty.

Since they were late, Shaziya and Subhan stood next to each other in the mosque's extensive yard which filled up very quickly with other latecomers. It was sunny, and the huge umbrellas programmed to open automatically when the sun was out had spread their wings wide to provide shade. As the sun went down, the wings folded in to look like pillars.

Islamin uskonto vaatii paljon harjoittajiltaan. Ei ihmetytä, että islaminuskoiset maat ovat tyypillisesti näinä aikoina takapajuisia. Yhteiskuntarakenne on hyvin hierarkinen, puolet väestä eli naiset jäävät suureksi osaksi ilman koulutusta, koulutus on uskonnollispainotteista ja rituaalit vievät muutoinkin paljon aikaa. Intiassa kastijako vielä täydentää epätasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Viimeisen novellin nimi on paljon puhuvasti Be a Woman Once, Oh Lord! Näin miettii nuori nainen osaansa: I was a mere shadow. I  was only his wife. I was free labour. 

Banu Mushtaq: Heart Lamp, Selected Stories, Translated by Deepa Bhasthi

English Pen, 2025, 214 s

- - -

Osaluettu. Elämä on romaani, muka. Ei ole. Romaani on romaani, ja jos kirjailija haluaa lässähdyttää tunnelman, hän putkahtaa kesken tarinan seikkailemaan romaanihenkilön kanssa kaupungin kaduille. Sama tilanne kuin elokuvassa, jossa näyttelijä kesken kohtauksen kääntää katseensa kohti katsojaa, ja alkaa analysoida elokuvan tapahtumia ja ihmisiä. Minua ei se kikkailu miellytä ollenkaan ja niinpä  suljin Guillaume Musson Elämä on romaanin. Se oli toinen yritys tutustua tähän menestyskirjailijaan. Enkä pitänyt edes kirjailijan tyylistä, minusta kerronta on kankeaa, sovinnaista ja yllätyksetöntä.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Kansi GRMMXI

Ainakaan mainos- tai startup-maailmassa ei todellakaan oo mitään ajatusta mistään pitkäjännitteisyydestä. Ylipäänsä suurin osa töistä mitä jengi tekee on sellasia, että kukaan tavallinen ihminen ei huomais eroa, ainakaan huononnusta, suhtees omaan elämänlaatuun vaikka nää ammatit katoais maapallolta kokonaan.

Jatkan vielä tutustumistani näihin, tässä vaiheessa lähes eksoottisiin maisemiin, joita minulle edustavat Johannes Ekholmin Päähenkilön ja Rakkaus niinku -romaanien viestintä-, markkinointi, it-alan levottomien ja ahdistuneiden kolmekymppisten arki, päivät ja yöt pääkaupunkiseudulla. Tosin työn kautta heidät identifioimalla teen perustavalla tavalla väärin. Sitä vastustaa raivokkaasti ainakin Rakkaus niinkun päähenkilö Joona.

Esipuheessa Joona kertoo romaanin pohjaavan keväällä 2016 yhden viikon keskustelujen nauhoitukseen, ja keskustelut on sitten omavaltaisesti litteroitu ja täydennetty kuvauksilla tapahtumapaikoista ja -ajoista.

Joona on jäänyt omalla päätöksellään työttömäksi ja asuu isänsä kodissa Kirkkonummella. Vanhemmat ovat eronneet ja isällä on itäsuomalaista murretta puhuva toinen vaimo Sirpa. Kirjassa vanhempi sukupolvi puhuu murteesta riippumatta boomerikieltä. Kuilu on leveähkö eikä sen ylittämistä helpota isän "knausgårdilainen" kirjaprojekti. Joona on loukkaantunut esiintymisestään omalla nimellä isän kohtuulliseksi menestykseksi nousseessa teoksessa, joka sitä paitsi on kasvamassa sarjaksi. Isä ja poika käyvät hedelmättömän oloisia keskusteluja aiheesta.

Isän ja pojan kohtaamiset vuorottelevat kertomuksessa Joonan nettikeskustelujen ja reaalimaailman kaveritapaamisten kanssa. Netissä Joona avautuu elämästään SAD91RL -nimimerkille, joka saa ottaa vastaan täyslaidallisen nuorenmiehen maailmantuskaa, pessimististä tulevaisuuden näkymää ja ahdistusta vaikeasta isäsuhteesta. Nimimerkki vaikuttaa lähes ammattimaiselta terapeutilta, älykkäältä ja sivistyneeltä, mutta osoittaa väsymisen merkkejä Joonan jatkuvaan tarpeeseen kaataa hänelle omia ongelmiaan. Joona ei huomaa toistavansa isänsä mallia kuormittaa läheisiään ja tuputtaa omaa analyysiään ilman vuorovaikutusta. Tähän on kyllästynyt myös eksä, joka tavataan myöhemmin keskellä uutta perhe-elämäänsä.

Sä aina yrität mytologisoida kaikki sun elämän ankeudet. Ootsä löytäny mitää uutta duunii vielä?

Ulkona Helsingin yössä vaihtuvat kontaktit kavereihin baareissa ja jatkoilla. Nekään eivät oikein virkistä, koska niissä alkoholi ja päihteet vievät, mutta selvin päin kavereita tapaava Joona ei saavuta oikeaa vuorovaikutusta kännäilevien ja sammuvien vitsailijoiden seurassa. Taas itäsuomalaista murretta puhuva henkilö näyttää valoa pimeydessä ja näyttää kuin jossain pilkahtaisi sittenkin toivoa nihilistiselle nuorelle miehelle. Murteet lisäävät hauskalla tavalla liikettä tekstiin; koko pääkaupungin nuori sukupolvi ei ole stadilaisia eivätkä kaikki pyri edes siltä näyttämään.

Rakkaus niinku muistuttaa paljon Päähenkilöä. Tässä Ekholmin esikoisessakin feministisesti suuntautunut kapitalismikriittinen nuori mies voi huonosti ja purkaa sen syitä ympäristöstään. Joona näkee vääränlaisen työn ja identiteetin siteen siihen pääsyyksi. Ihmiseltä kysytään aina ensiksi, mitä hän tekee työkseen. Kun tarjolla olevat työt ovat merkityksettömiä ja vain tukevat vääränlaista maailmaa, hän ei halua olla siinä mukana. Vaihtoehtoja ei vain ole, vakuuttavat boomerit, ja kaveritkin.

Dialogi- ja keskusteluvetoinen tarina nyky-Suomesta, pääkaupunkimaisemasta on edelleen luullakseni harvinaista herkkua. Herkkuna tätä Hesarin esikoisteos-kilpaan nimettyä (Alma! löi niukasti) Rakkaus niinku voi hyvin pitää. Keskustelut loiskivat joka suuntaan, mutta pursuavat viisaita ajatuksia, filosofiaa, hyvin sanottua, perusteltua analyysia, keventävää huumoria. Sillä kaiken kritiikin ja pessimismin joukossa on rutkasti itseironiaa. Miten sen nyt sanoisi, kerronta virkistää ja pitää hereillä. Ja mistä tuli erityisen autenttinen tunnelma, oli suomenruotsalaisten punkkareiden jutustelu baarissa.

Joo vittu,  min hyresvärd e en gammal dementiapotilas mummo, hon fattar int prisnivån. Hon ba alltid ringer o jåmar helt konstiga tider o ska berätta någo onödigt men sen om jag ringer att där e kosteusvaurio så hinner hon int prata. Och sen kräver hon att jag ska spara alla Kyrkpressen.

Tuosta tuli jo mieleen sadat salakuunnellut keskustelut lähijunassa vajaan 30 vuoden ajan. Joitakin on jäänyt omalle kelanauhalle. Aika on kullannut entiset tylsät matkat lähijunassa Espoosta Hesaan. 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Otava, 2016, 414 s

 

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Kansi Emma Ainala, Johannes Ekholm

Kirjassa kuvailtiin hämmästyttävän tarkasti, miten ihmiset tallensivat jokaisen päivittäisen askareensa videolle kootakseen niistä päivän päätteeksi esityksen, joka toi esiin heidän parhaat puolensa, nokkelimmat vuoropuhelunsa, koskettavimmat ilmeensä - kuvattuina imartelevien suodattimien läpi. Ballard oli kirjaimellisesti ennustanut, miten jokainen koki itsensä "jatkuvasti kehittyvän kotisaagansa tähdeksi" ja miten muut ihmiset oli alennettu "sopivaan sivuosaan".

Tämän on pakko olla terveellistä. Joutua vääntäytymään sopivaksi taputtelemastaan lokerosta, harhailemaan jonkin aikaa sfääreissä irrallaan ja lopulta joutua  toteamaan, että kyllä  tässä ollaan sittenkin vilpittömiä. Tämä ei ole satiiria tai parodiaa - vai onko?  Ovelaa joka tapauksessa. Johannes Ekholmin Päähenkilö tuotti minulle tällaisen hämmentävän horjahduksen tunteen. Satiiri on usein herkullista, mutta vilpittömyys tuntuu harvinaiselta erikoisuudelta.

Päähenkilö kuvaa tapahtumia yhden vuorokauden aikana Helsingin Kalasatamassa, sen tornitalon kattokerroksessa. Elokuvaohjaajan uraa aloitteleva Hanna on tekemässä sijaisena keskusteluohjelmaa, johon on kutsuttu muutama henkilö avautumaan elämästään. Vieraita on kaksi: vastikään isäksi tullut muusikko Luka ja kuusikymppinen Lenita, miesten ongelmiin keskittyvä henkinen valmentaja. Juuri Lenita suoltaa kokeneen hyvinvointivalmentajan puhetta niin kornein mainoskielen sanakääntein, että koin tarjoilun satiirina.  

Äkillinen ja pitkäksi venyvä sähkökatkos tornitalossa muuttaa tilannetta. Hannan on yritettävä saada porukka pysymään paikalla, vaikka sitten yön yli, koska aikataulupaine - ja samalla työstä maksettava palkka - vaatii keskusteluohjelman purkittamista nyt. Poikkeustilasta tulee suljetun tilan psyykkinen kokemus kaikille. Samalla tilanne sysää henkilöt bergmannilaiseen syvyyskeskusteluun ja olemiseen tässä ja nyt, irti päivän rutiinista. Tornitalossa sukelletaan kynttilän valossa yöhön ja kunkin sielunmaisemaan, aitoon vuorovaikutukseen. Aamuyön pimeydessä törmätään vielä yhteen henkilöön, Kajaaniin muuttaneeseen helsinkiläiseen kirjailijaan, joka on menetystensä jälkeen päättänyt että ei enää harrasta uusia ihmissuhteita. 

Romaani henkii kalasatamalaista tunnelmaa, hipsteri-Helsinkiä?, ja on siksi kiinnostava nykyhetken kuvaus kaupungin sisältä. Tässä ei maalata tornitalon metallisina hohkaavilla väreillä, vaan henkilöt puivat kokemuksiaan, haaveitaan ja kipujaan vereslihalla. Olin ensin lukevinani keittiöpsykologian parodiaa, kunnes aloin löytää rehellisiä oivalluksia sieltä täältä  kuin säröjä muovisessa kiillossa. Kirjailija suhtautuu henkilöihinsä lämmöllä; he ovat aitoja, epätäydellisiä ja liikuttavia ponnisteluissaan ja pettymyksissään. 

- ja hän oli sanonut vauvalle "Volvo on aina Volvo". Vauva oli nauranut, ja hänestä oli tuntunut, että vauva oli jotenkin ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut, ja se tilanne oli ikään kuin kiteyttänyt hänelle jotain vanhemmuudesta.

Nautin erityisen hyvin kirjoitetusta ja runsaasta dialogista, josta erilaiset persoonat oikeasti erottuvat. Luka itkee epätoivoaan vauvan isänä, puoliso, rakkauskumppani, ei halua miehen kosketusta eikä koko miestä. Hannalle, ohjaajalle tulvii somevaikutteita, ärsykkeitä ja ideoita. Hän tekee kiinalaisen tekoälyfirman hinnoittelemia töitä aikataulupaineissa. Hän on moninaisten lääkkeiden armoilla pitääkseen itsensä keskittymiskykyisenä. Lenita hallitsee ammatillista solutason fysiologista tietoa ja se saa kropan herkistymään jokaiselle muutokselle kortisolitasossa ja kollageenissä. Hän kokee epävarmuutta AguaViva-valmennusyrityksen jyräävän partnerin taholta.

Aamuun mennessä tahtomattaan tornitaloon jääneet ihmiset ovat käyneet läpi pitkiä filosofis-poliittisia keskusteluja, päihtyneet ja itkeneet. He ovat keskustelleet vanhemmuudesta, rakkauksista, Helsingistä ja kaupungin ahdistavuudesta, he ovat tukeneet toista, he ovat pedanneet yhdelle paikan nukkua, he ovat auttaneet toista pois väärinkäsityksestä - kohti rakkautta, kenties. Joku kokee toisen kanssa yhteisen ketamiinitripin. He ovat nähneet auringon nousevan tornitalojen takaa.

Onko tämä edes totta, Hanna ajatteli. Mitä jos tämä on psykoanalyyttinen metafora? Mitä jos tämä on kuin Truman Show? Tai The Others -elokuva, tai Lost? Tai Laura Lindstedtin Oneiron? Tai Sartren Suljetut ovet? Mistä sitä tietää, ettei ole vain perhosen päiväuni?

Loistava romaani, jonka voisi lukea toiseen kertaan. Sivistävä, hauska ja yllättävä. Optimistinenkin.

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Otava, 2025, 303 s

Marraskuun valoa Ruissalossa ja elokuvissa

Enimmäkseen hämärää maisemaa näinä päivinä näkyvissä, mutta kun aurinkoisia päiviä marraskuulle osuu, on niissä matalan auringonsäteen lämmin valo ja pitkät varjot. Jos vielä sattuu tuuleton päivä, kuten eilen kävelyretkellä Ruissaloon, eihän sitä voi olla kuvaamatta. Ei vaikka samasta aiheesta on muutama kuva jo monelta marraskuulta kertynyt.

Kävin katsomassa aika hurjan elokuvan, surrealistisen, kauhua ja mustaa huumoria sekoittavan Bugonian. 

Kaksi internetin syövereissä salaliittoteoreetikoiksi kasvanutta tyyppiä kaappaa suuryrityksen johtajan, koska tietävät tämän olevan Andromedasta ja vievän maapallon kohti tuhoa. Idean isä on enemmän sekaisin, toinen on hieman yksinkertainen serkku.

Nainen on fiksu ja treenattu, joten syrjäisessä talossa alkaa henkien taisto ja voimien mittelö. Tuho on kaappaajalle näyttäytynyt mehiläisten katoamisena ja luonnontuhona, myrkkyjä kehittää naisen edustama suuryritys. 

Yllättäen elokuva teki vaikutuksen surrealistisia käänteitä myöten, ja ehkä jopa niiden takia, loppuun oli kehitelty mullistava ulottuvuus.  Iloitsin siitäkin, että musiikki oli kerrankin tukemassa juonta; hiljaisuudessa on voimaa. Nykyään näkee liian usein elokuvia, jotka musiikki lähes pilaa päällekäyvällä äänimaisemallaan. Kuten esim äskettäin näkemässäni One battle after another -elokuvassa, jossa musiikki melusi tauotta, kaiken ampumisen ja kaahaamisen päällä. Sietämätöntä äänivyöryä. Ymmärtää, ettei vuorosanoille jäänyt paljon tilaa. Fuckfuckfuck, sanoi DiCaprio kun oli enemmän sanottavaa.

Bugonia oli vaikuttava, vaikka surumielinenkin sanomaltaan. Onhan sininen planeetta niin kaunis ja ihminen niin tuhovoimainen.

Bugonia, USA, 2025, ohjaus Yorgos Lanthimos

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja.  Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä. 

Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista  kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.

Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä. 

Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.

Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.

Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin. 

Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.

Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea  hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.

Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.

Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta. Tämä ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä, muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.

Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.

Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.

Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa (kts tämän blogin taustakuva).

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Förlaget, 2025, 375 s

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Shankari Chandran on srilankalaistaustainen australialainen kirjailija ja juristi. Teehetkiä Kanelilehdossa sijoittuu vanhainkotiin Sydneyn Westgrove-nimisellä esikaupunkialueella. Kanelilehdon asukkaat ovat enimmäkseen srilankalais -taustaisia maahanmuuttajia, tarkemmin tamileja. Tapahtumat etenevät luvusta toiseen vaihtuvin näkökulmin ja ajallisina takaumina. Maya on entinen omistaja, vanhus joka on jo romaanin nykyhetkessä vetäytynyt yhdeksi asukeista, ja tytär Anji johtaa vanhainkodin toimintaa.

Yhteisön kokemukset tuovat näkyviin Sri Lankan väkivaltaisen sisällissodan ajan. Sotaa käytiin 1980-luvulla ja vastapuolina olivat tamilit ja singaleesit. Tässäkin tapauksessa myös uskonnot olivat osa konfliktia; singaleesit ovat buddhalaisia, tamilit hinduja tai muslimeja. Loppusanoissa mainitaan sodan loppuvuosina tamileita tapetun 40 400-70 000. Historiallinen oikeus seutuun - ketkä olivat ensin, ketkä tulivat myöhemmin - on ollut keskenään taistelevien kansanosien konfliktin juurisyy Sri Lankan, entisen Ceylonin alueella. Näitä taustoja romaani esittelee päähenkilöidensä koulutuksen tai ammatin myötä.

Sydneyn valkoinen enemmistö niputtaa srilankalaiset yhteen intialaisten maahantulijoiden kanssa, mutta Kanelilehdossa srilankalaista kulttuuria vaalitaan tavoissa, seremonioissa ja varsinkin kaikkien rakastamissa mausteisissa ruokalajeissa. Vanhainkoti on hyvässä maineessa, siellä huolehditaan myös menneinä sotavuosina ennen pakolaisuutta saatuja traumoja. Ne liittyvät usein kidutuksen täyteisiin kuulusteluihin, joita Sri Lankan valtaapitävät tamileihin kohdistivat.

Westgrov oli ollut valkoisten aluetta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää ollutkaan. Sri Lankassa syttyi sisällissota ja kourallisesta maahanmuuttajia kasvoi pakolaisten tulva, josta nuo Etelän ristin puolueen rasistit puhuivat. Maahanmuuttajat olivat koulutettua ja vilpitöntä väkeä, eikä heidän vakuuttamisekseen enää riittänyt se, että hän osallistui astangajoogaan kerran kuukaudessa.

Australiassa nykypäivä näyttäytyy yhteiskunnallisilta keskustelunaiheiltaan samanlaisena kuin missä hyvänsä maailman kolkassa: maahanmuuttoa vastustavaa laitaoikeiston puoluetta syytetään rasismista eivätkä sen kannattajat kaihda yöllistä väkivaltaa asemalta kotiin kävelevää maahanmuuttajaa kohtaan. Vastaan tulee tuttu ilmiö, käänteinen rasismi. Valkoiset uhriutuvat ja loukkaantuvat. Kanelilehdossa symboliksi nousee James Cookin patsas, joka valkoisille on sankaripatsas, kun taas sorretulle alkuperäisväestölle Cook on siirtomaaherra ja valloittaja. Vanhainkodin puutarhassa patsas kammettiin jo kauan sitten jalustaltaan ja sijoitettiin sopivaan paikkaan, lattian alle.

Valkoisia romaanissa edustavat paikallispoliitikko ja vanhainkodin psykiatri, aviopari, joka on kokenut suuren tragedian ja menettänyt pienen tyttärensä. Pariskunnan aviokriisi ja naisen uusi rakkaus nousee kertomuksen polttopisteeseen, ja samanaikaiset tapahtumat vanhainkodin ympäristössä paljastavat, kuinka mediassa ja somessa uutisointi kääntyy päälaelleen, uhrista leivotaan syyllinen ja rasististen ennakkoluulojen kiihdyttäjä nostetaan isänmaalliseksi sankariksi; hän on loukkaantunut James Cookin nimissä. #veittekaiken trendasi Australiassa.

Paikallista rasismia kuvataan myös Kanelilehdon omistajaperheen tyttären kirjailijuuden kautta. Anji on kirjailija, joka on nimellään ja kasvoillaan turhaan yrittänyt saada kirjaansa julkaistua. Vaihdettuaan kirjailijanimensä Sarah Byrnesiksi ja torjuttuaan julkiset esiintymiset, hänen kirjasarjastaan muodostuu bestseller.

On kunnioitettavaa, että Shankari Chandran haluaa romaanillaan tuoda valoon kansaansa kohdistetut vääryydet, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Historiankirjoitusta muutellaan vallanpitäjien eduksi kaikkialla, sorretun vähemmistön historia katoaa ilman tämän tapaisia kirjoja, varsinkin kun sen kertomuksiakaan ei konflikteissa haluta säilyttää. Jaffnan kirjasto Sri Lankan tamilialueella poltettiin vuonna 1981. 

Kuitenkin romaanina Kanelilehto täyttyy liikaa menneisyyden väkivallalla, joka usein katkaisee tarinan jännitteen rönsyilemällä monenlaisille sivupoluille. Romaanissa pistää silmään myös täydellisen hyvä ja lämmin srilankalais-yhteisö verrattuna enimmäkseen ikäväksi kuvattuun valkoiseen väestöön. Liian musta-valkoinen asetelma kallistuu tendenssiromaaniksi. Uskottavia ovat toki kaikki tässä esiin tulleet rasismin ilmenemismuodot, mutta vähemmän uskottavaa tuo srilankalainen sankarillinen hyvyys. Ihminen ei ole täydellinen, eivät hekään.

Vietnamilaistaustainen Kim Thúy on täydellinen vastakohta Chandranille, (vene)pakolaiskertomuksia hänelläkin. Romaanina ne kuvaavat terävissä ja lyhyissä väläyksissään tehokkaammin pakolaisen elämän myllerryksiä kuin Chandranin toistuvat ja tarkat selostukset kidutuksista sekä valtava henkilömäärä kohtaloineen. Kunkin historia, lapsuus, vanhemmat, isovanhemmat, opiskelut ja parisuhteet käydään läpi tuskastuttavan tarkkaan ja monisanaisesti - unohtamatta arkeologisia kaivauksia pyhillä paikoilla. Sympatiani on kirjailijan puolella, mutta romaani ei kokonaisuutena tehnyt vaikutusta. Lukijana en niellyt näin isoa palaa menneitä verisiä konflikteja enkä tuota oikeamielisyyden ylenpalttista kuorrutusta.

Onneksi suomennos on kaikin puolin moitteetonta ja dialogit luontevia. Vähän helpotti turhankin tiheää kärsimyshistoriaa.

Kirjan nimessä on kaneli! - Helmet -haaste 43.

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Chai Time at Cinnamon Gardens, 2022, suomentanut Kirsi Nisula

Publiva, 2024, 461 s

Maistiaisia Helsingin kirjamessuilta pe-la

Perjantai. Kadonnutta estradia etsimässä

Ei mennyt ihan putkeen tälläkään kerralla messusuunnitelmani, enimmäkseen kuitenkin. Ensimmäinen osio kaatui jo saapumisaikatauluun. Olin näköjään suunnitellut siirtyväni valon nopeudella Pasilan asemalta, koska Voltairen filosofinen sanakirja alkoi jo junan saapumisaikaan. Se tipahti ohjelmastani jo eteisessä. 

Siinä yrittäessäni taas kerran hahmottaa valtavaa tilaa, vastaan tuli Tiedetorilla Luonto ja planetaarinen terveys. Sekin on asia, johon uskon vahvasti, luonnon merkitykseen ihmisen terveydelle siis. En voinut kuin nyökytellä sille, että voimme samaistua lahoavaan metsään. Kyllä, luomiani ja ihoni eloa seuratessani olen usein tuntenut olevani kääpäinen puu ja yrittänyt suhtautua siihen yhtä lämpimästi. 

Johanna Osváth, Otso Venho ja Maaria Ylikangas, kriitikot, puhuivat kriittisen ajattelun merkityksestä ja erityisesti otsikon Kritiikkiä ja kipinöitä mukaisesti negatiivisesta kritiikistä, teilaamisesta. Siinä pohdittiin sekä taiteen olemusta että kriitikon työtä ja vastuuta, itselleen ja lukijoilleen eli esim teoksen onnistumista pyrkimyksissään versus kriitikon oma maku. Kun näkyviä ja arvostettuja kriitikoita arvostellaan valta-asemasta, keskustelijat korostivat, että teksti on aina perusteltava ja toisaalta valittivat kritiikin vähäistä tilaa, josta johtuu, ettei keskustelua synny. Asian omistajina he tietenkin näkevät kritiikin tärkeyden. Kipinä kritiikissä voi syntyä piilossa olevasta asiasta, joka vaivaa. Tätä näkemistä heiltä tietenkin odotetaan. Taide löytää uusia muotoja kritiikin kautta, he totesivat. Joku mainitsi, että kritiikin lukeminen oman alueen ulkopuolelta avaa ajattelua. Ilman muuta, ajattelin, luen usein klassisen musiikin arvioita, vaikka en kuuntele sitä kuin hyvin harvoin. Keskustelu oli hieman hajanaista ja epäselvää. Tuli mieleen, että hyvät kirjoittajat eivät ole aina niin tottuneita keskustelijoita.

Miten käy suomalaisen TV- ja  elokuva-alan, siitä keskustelivat Jorma Sairanen ja Kalle Kinnunen vasta julkaistun teoksen Daddy Cool pohjalta. Susanne Päivärinta haastatteli. Olen niin vakaasti Yle-kanavien katsoja, että Jorma Sairasen vaikutusvaltainen ura on jäänyt noteeraamatta, samoin katsomatta hänen maahan tuomansa katsojamagneetit Kauniit ja rohkeat, Putous etc. Speden naisten häirinnästä oli puhuttava kirjassa, vaikkei hän mikään Harvey Weinstein ollutkaan. Aki Kaurismäki on Sairasen mukaan rahanahne - imagon vastaisesti. Ja rahaa anoessaan puhuu kuin Kaurismäki-leffoissa puhutaan. Keskustelijat olivat huolissaan kaupallisen tv:n tulevaisuudesta. Kohta ollaan vain yhden kanavan varassa kuin Neuvostoliitossa, puhisi Yle-inhoaan Susanne Päivärinta. Sairanen uskoo perinteisen tv-katsomisen pitävän pintansa, kaikkien somekanavien keskelläkin.

"Tervetuloa vasemmiston Hakaniemeen", toivotti juontaja Anna Kontulan kuulijoille, - joita olikin ruuhkaksi asti - "oikeiston Esplanadilta". Tässä tapauksessa se meni tosiaan näin, sieltä juuri tulleena havaitsin.

Leipää ja ruusuja, Maria Petterssonin Anna Kontulasta kirjoittama elämäkerta on ollut jo paljon esillä. Puhuttiin poliitikkojen brändin rakentamiseksi kirjoitetuista kirjoista, jollainen tämä ei siis ole. Kontula kuitenkin tyrmäsi tiukasti sen tiedon, että hän olisi vetäytymässä politiikasta. Ei missään nimessä, meidän kaikkien elämä kaikkialla on politiikkaa. Hän aikoo jatkaa vaikuttamistaan kirjoillaan, ei kansanedustajana. Kirjat ovat turva, "mitä pahaa voisi tapahtua huoneessa, jossa on kirjoja", kysyi selkeäpuheinen Kontula, joka Pispalan köyhän lapsen kokemuksella ei pelkää köyhyyttä. Sitä mikä vauraille on painajainen. Sivuttiin autismin kirjolla olevaa diagnoosia, jonka Kontula sai muutama vuosi sitten. Myös hän kritisoi ajassa vellovaa liiallista diagnoosin hakua. Ennen puhuttiin enemmän luonteenpiirteistä, temperamentista. Vai olisiko se sittenkin hänen tapauksessaan lähinnä porilaisuutta? 

Lauantai. Finlandssvenska visor, merkityksellisiä kirjoja, maestro - ja Venäjä, Venäjä

Perjantain ensimmäinen osio jäi väliin koska joku oli sössinyt aikatauluni. Lauantai-aamuna olin jo Lonna-salin kynnyksellä kun sain tärkeän puhelun, jonka takia Liikkuvat tekstit, liikkuvat naiset jäi pois. 

Voiko olla mitään suloisempaa kuin kuunnella Blåbärslandet -nimisessä paikassa sivistynyttä ja hauskaa suomenruotsalaisen kulttuuri- ja teatteripersoonan, humanistin haastattelua? Ei, ja Bengt Ahlfors on juuri sellainen henkilö. Hänen nimensä on tullut tietooni vaimonsa, teatteriohjaaja Ritva Siikalan kirjan kautta. Tämä istuikin muutaman penkin päässä ja ihan sydäntä lämmitti se lempeä, hymyilevä katse, jonka rouva mieheensä kohdisti.  

Bengt Ahlfors on teatteriohjaaja, kirjailija, teatterikriitikko ja visförfattare. Mitä se on suomeksi? Laulelman tekijä? Oli puhe vanhasta laulutraditiosta, Evert Taubesta, Erna Taurosta, Bellmanista, chansoneista eli juuri siitä eurooppalaisen mausteisesta maailmasta, jonka suomenruotsalaiset meillä niin hyvin tuntevat. Ahlforsin viisut ovat kertomuksia, eivät oman navan tutkintaa. Todettiin, että poliittiset laulut ovat usein aikaan sidottuja eli ne vanhenevat, sen sijaan erotiikka on ajatonta. Ahlfors on tehnyt myös kotiseutulauluja. Niistä banaalein on tehty Etu-Töölöstä (Främre Tölö). Mies valitteli, että kuulijat ovat ottaneet näiden verisen ironian vakavissaan. Mutta ei tekijä voi mitään sille, kuinka yleisö ne ymmärtää. Tämä pätee yhtä hyvin kirjoihin. (Tuli mieleen Kari Kuuvan Vanha pelargonia, joka 60-luvulla tehtiin parodiaksi, mutta tangoyleisö otti sen tosissaan.)

Bengt Ahlforsin viisut on koottu kirjaksi nimeltä Ahlfors värsta och vackraste ja hänen kirjoittamansa komedia Aska och akvavit on nyt muuttunut uudeksi romaaniksi, hyvin hauskaksi sellaiseksi, totesi haastattelija Henrik Huldén.

Vaikka dekkarit jäävät minulla vähän luetuksi genreksi, olin valinnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi saksalaisen Karsten Dussen Murhat ja mindfulness. Kansainväliset esiintyjät olivat aika harvassa messuilla. Ja tämäkin haastattelu oli sitten kirjailijan sairastumisen takia peruttu.

Sivistys ja ilo -otsikolla messuilla kuultiin päivittäin kahden lukijan kertovan itselleen merkityksellisistä teoksista. Silvia Hosseini ja Erkki Tuomioja listasivat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden merkkiteoksiaan. Hosseini mainitsi lapsuudestaan kaikki Enid Blytonin teokset, nuorena Albert Camus'n Sivullisen, jonka vastinpariksi hän nosti Tapaus Mersaultin, arabin näkökulman. Aikuislukijana hän oli löytänyt argentiinalaisen Ernesto Sábaton, en ole  ihan varma, mutta luullakseni teos oli Sankareista ja haudoista. 

Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha jätti lähtemättömän muiston Erkki Tuomiojaan 7-vuotiaana. Nuorena opiskelija-aktiivina hän löysi Göran Palmin En yritä tehdä oikeutta eli kolmannen maailman asiat. Aikuisena valtiotieteilijänä ja ekonomina hänen talouspoliittisen ajattelunsa perusteokseksi muodostui John Maynard Keynesin: Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria. Molemmat keskustelijat totesivat, että nykyinen hallituksemme tekee tuolle teorialle täysin vastakkaista talouspolitiikkaa.

Ensimmäinen kansainvälinen esiintyjä, jota onnistuin kuuntelemaan oli englantilainen historioitsija Laurence Rees, jonka teos The Nazi Mind: Twelve Warnings from History on nyt saatavana suomennoksena. Mika Hentunen haastatteli kirjailijaa. Taustaksi Rees kertoi tavanneensa entisen natsin, miellyttävän henkilön, jonka kanssa keskusteltuaan hänelle oli kirkastunut moni kysymys. Miksi he eivät katuneet, kuinka holokausti oli mahdollinen? Toisenlainen historiakäsitys paljastui kirjailijalle. Ensimmäisen maailmansodan varjo Saksan yllä, ääriliikkeiden väkivalta, pienten erillisten päätösten polku, vähittäin tihenevät eskalaation hetket, viha, ihmisoikeuksien vähättely, me ja toiset - asetelma. Lääkärit olivat ammattiryhmänä yliedustettuina natsien joukossa. He katsoivat olevansa vastuussa koko kansakunnan, valtion terveydestä. Natsit jopa syyttivät länsimaita holokaustista; länsimaat eivät ottaneet vastaan riittävästi juutalaispakolaisia. Alaotsikon varoitukset viittaa siihen, että natsien tekemät kauheudet eivät olleet mikään määrätietoinen suunnitelma,  vaan vähittäinen vaarallisten päätösten tie. - Tämä haastattelu palautti mieleen yhdysvaltalaisen historioitsijan Benjamin Carter-Hettin teoksen Demokratian. 

kuolema. 

Teatterikriitikko, toimittaja Suna Vuori on kirjoittanut elämäkerran Esa-Pekka Salonen. Teemat kansainvälisestä kapellimestarista ja säveltäjästä. Haastattelija Vesa Sirénin mielestä kirjassa on pessimistinen perusvire, jota mielipidettä kirjoittaja ei jaa.  Sinfoniaorkesteri on kuin kimalainen, luonnehti muusikko muun muassa. Säveltäminen on optimistinen teko, se on tulevaisuudelle ja kulttuuri perustuu optimistisuudelle - vaikka maailma onkin maestron mielestä nyt suistunut raiteiltaan. Säveltäjä on käsityöläinen ja tämä kirja pyrkii välittämään tämän käsityöläisen sisäisen fiiliksen ja sen mitä hän todella ajattelee. 

Ei tarvinnut tämän jälkeen nousta tuolilta, mikä olikin huonosti nukutun, hyvin valvotun yön jälkeen paikallaan. Outi Salovaara, jonka kirjailijana jo tunnenkin, on kirjoittanut uuden tietoteoksen Ruplaruhtinaat venäläisten kiinteistökaupoista Suomessa. Painavana motiivina on ollut tarve kätkeä ja saada ulos maasta luvattomasti Venäjällä ryöstettyä omaisuutta. Oligarkkien touhuja siis. Investoinnit rapistuneisiin korpihotelleihin, jotka sittemmin on jätetty oman onnensa nojaan, on näyttänyt järjettömältä toiminnalta. - Iida Hallikainen on kirjoittanut venäläisten hybriditoiminnasta Ilkeyksiä, sabotaasia, hyökkäyksiä. 2010-luvulla Venäjällä alkoi uusi lisääntyvän vakoilun aika, mm lapsikaappausuutinen oli kirjailijan mukaan Venäjän Suomeen kohdistamaa testausta. 

Pahin ilmiö keinovalikoimassa on kirjailijoiden mukaan ihmisten vyöryttäminen rajalle, jolta Suomi onkin nyt itsensä rajan sulkemisella suojannut. Salovaara painotti, että vaikka vastustamme Venäjän nykyhallintoa, meidän ei pidä demonisoida koko kansaa. Hänellä on paljon hyviä ystäviä maassa. Tulevaisuudessa tausta ja motiivit kiinteistökaupoissa on tarkistettava huolellisemmin. Edelleen oikea tieto ja disinformaation torjunta tulee olemaan meille ensiarvoista.

Berliinissä nykyisin asuvaa venäläistä emigranttikirjailijaa Viktor Jerofejevia haastatteli Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg. Hänen  tuotantonsa tuorein suomennos Suuri Gopnik on keskimmäinen trilogiasta, sillä meillä on nyt jo kolmas huligaani eli gopnik suurvallan johtajana. Hänestä on ilmeisesti tulossa trilogian kolmas osa. Hyvä Stalin on teoksista ensimmäinen. Innostuksesta pulppuileva Nyberg oli enemmän äänessä kuin englantia puhunut kirjailija. Suurlähettilään poika Jerofejev on lapsena asunut Pariisissa, jota pitää toisena kotikaupunkinaan, joten ranska olisi häneltä sujunut paremmin - vaan ei meiltä kuulijoilta. Hän kertoi Neuvostoliiton salaisen poliisin Tsekan toiminnasta Pariisissa. Se tapatti poliittisia vastustajia ja ruumiita haudattiin suurlähetystön puutarhaan. Keskustelussa vietettiin katkeria hetkiä Putinin tappamaa Boris Nemtsovia muistellen. Nemtsov oli varomattomasti lausunut Kiovassa mielipiteensä suuresta gopnikista. Se kostettiin. Boris Nemtsov oli suuri lupaus toisenlaisesta venäläisestä poliitikosta - ja vaarallisen suosittu. - Masha Gessen on kirjoittanut Nemtsovista ja tämän murhasta kirjassaan Venäjä vailla tulevaisuutta. 

Kirjailija kutsuu Venäjän nykyistä hallintomallia maagiseksi totalitarismiksi. Ilmeisesti kirjassakin on maagista fantasiaa, omaelämäkerrallisen aineksen ohella. Jerofejev naureskeli kotvasen venäläisten polttavalle innolle kirjoittaa runoja. Kaikki poliitikot, Lavrov esim, kirjoittavat "vautsivau" -runoja motiivina se, että he jättäisivät jälkensä ikuisuuteen. Pushkinin mallin mukaan ehkäpä. No, voisi kyllä toivoa, että he käyttäisivät huonoihin runoihinsa vielä enemmän aikaa, vähemmän tappamiseen.

Viktor Jerofejev vakuutti suurta ystävyyttään ja ihailuaan Suomea kohtaan.  Hän korosti samaa mitä edellinen esiintyjä, Outi Salovaara, kulttuurivaihto on tulevaisuudessa - Putinin jälkeen - edelleen tärkeää maiden välillä. 

Kiitos Helsingin kirjamessut virkistymisestä! Paljon enemmänkin olisi ollut tarjontaa, mutta jaksaminen loppui tähän.

Liv Strömquist: Pythian pratar

Liv Strömquist jatkaa tuoreimmassa kirjassaan taattua tyyliään, pureutuu yhteiskunnallisiin ilmiöihin pintaa syvemmälle, ottaen kädestä historian arvostettuja ajattelijoita, Delfoin oraakkelista Pythiasta meidän päivien filosofeihin - mm Slavoj Žižek - ja kysyy teräviä kysymyksiä. Laiskaa ajattelua hän ei harrasta ja niinpä lukijakin saa aina eteensä virkistävän kattauksen älyllisiä pähkinöitä, poleemisella tyylillä ja vauhdikkaalla piirrosjäljellä, joka pysähtyy aika ajoin hienoihin maisemiin.

Kolme ensimmäistä sivua on omistettu sähköisen kasvoharjan käyttöohjeelle. Sen jälkeen seuraa elämänohjeita elämänohjeiden vastustamiseen. Tämä on self help -kirja self helpiä vastaan. Ronald Reaganin astrologi Carrol Righter antoi enimmäkseen horoskoopissa vastauksen ole hyvän näköinen ja ole iloinen. Katariina Sienalainen, 1300-luvun pyhimys paastosi itsensä hengiltä. Meghan Markle kirjoitti banaaneihin ohjeita seksityöläisille, miesvaikuttaja Rollo Tomassi ehdottaa, että miesten pitää seistä eteisessä jotta parisuhde pysyisi vireänä ja nainen uteliaana. Ei saa pitää kiirettä naisen luo. Instagrampsykologi Nicole LePera kehottaa meitä laittamaan rajoja ihmisille, jotka käyttävät meidän emotionaalista pääomaamme.

Eikä tässä ole vähemmästä kysymys kuin elämän tarkoituksesta, hyvästä elämästä ja miksi emme osaa hyväksyä kuolemaa osaksi elämää. Miksi me olemme niin hanakoita antamaan ohjeita muille, miksi selfhelp-kirjat ja niiden tekijät ovat niin suosittuja, vaikka ne ovat täynnä puolivillaista filosofiaa ja itsekkyyteen kannustavaa asennetta, tämän ajan trendin mukaisesti. Pyytämättömien neuvojen jälkeen ihminen tuntee itsensä entistä huonommaksi.

Kaiken takana on ihmisen mahdottomuus hyväksyä ainutkertaisen elämänsä loppua, niin kauan kuin sille vielä voin jotain tehdä. Me emme halua luovuttaa, siksi ikuisen elämän, tai ainakin hyvin pitkän elämän reseptit ovat kysyttyjä, ja elämän hallinta ennen kaikkea tavoitteena. 

Strömquist on feministi ja kapitalismikriitikko, satiirikkona kärjistäjä. Hän kritisoi ihmistä läkähdyttävää elämisen tahtia, joka vaatii liikaa ja samalla tekee ihmisen hämmentyneeksi kaikkien life coachien neuvojen viidakossa. Tässä yksilökeskeisessä ajassa ei enää syyllistetä yhteiskuntaa vaan vastuu on yksilön.

Kun ihminen vaatii uhriutuakseen trauman, selvää on että tervehtyminen edellyttää myös sairasta minää. Tässä meitä auttaa diagnoosien viidakko, yhä rehevämpänä kukoistava. Terapiateollisuus on valmiina hoitamaan.

Vaikka me kuinka väistelemme, lopputuloksena on 

Kirja on runsas ja runsaudessaan, tekstimassaltaan ajoittain työläskin, mutta huolellisesti tutkittu ja sivistävä luku- ja piirrospaketti. Liv Strömquist on aina hauska. Onneksi ylitsevuotavia tekstiruutuja seuraa aina kauniita, osin abstrakteja sivuja rauhoittavine väreineen kuin syvähengitystä kaiken sulattamista varten. Lähdeluettelo on vaikuttava, ja Strömquistin älyä ja iloa leiskuva tapa paljastaa ilmiöiden syvin olemus viihdyttää. 

Liv Strömquist: Pythian pratar, Norstedts 2024